Muusikko Iisa Pykäri teki tuoreen levyn tiiviisti miehensä kanssa. Mies ei vaimonsa rakkauspohdiskeluja hätkähtänyt, mutta kaikille Iisa ei yhdessä työskentelyä suosittele. – Meidän ei tarvitse miettiä, mitä toiselle uskaltaa sanoa, Iisa kertoo.

Tänä syksynä moni kuulija hätkähti. Iisa Pykärin, 36, toisella soololevyllä oli tallella tuttu popsoundi, mutta laulut tuntuivat kulkevan syvissä ja suruisissa vesissä. Moni mietti, millaista kriisiä lauluntekijä käy elämässään läpi.

– Minusta tuntuu, että minulla on aina jokin kriisi menossa. Olen suurien tunteiden ihminen ja aika dramaattinen, Iisa kertoo hymyillen kotikulmillaan itähelsinkiläisen kahvilan pöydässä.

Levyn vastaanotto ei yllättänyt.

– Minulle ei ole mysteeri, että levystä tuli sellainen kuin tuli. Elän ruuhkavuosia ja olen pari viime vuotta ollut aika piipussa. Koska olen stressaantuvaa sorttia, olen koputellut monesti loppuun palamisen ovea, hän jatkaa.

– Tiedän, että tuollaisen levyn julkaiseminen herättää kysymyksiä. Lauluntekijänä olen sen kelailun, että mitäköhän joku tästä ajattelee.

Levyn teema oli selvä alusta asti. Iisa halusi katsella rakkautta mahdollisimman monelta eri kantilta. Välillä hän hekumoi ensihuumassa, sitten puntaroi pitkän parisuhteen ja uuden ihastuksen välillä.

– Halusin tilittää vain tunneasiaa, ja käytinkin levyn alaotsikkona rakkaus 360 astetta. En ole halunnut sanoa kauniisti tai laukoa nätin kuuloisia yleispäteviä juttuja, vaan jättänyt kappaleet aika raaoiksi.

Kukaan ei oo kenenkään -biisissä kiteytyy jotain olennaista koko levystä ja Iisan ajatuksista.

– Uskon, että vaikka tilanne, perhe ja ihmissuhde olisi mikä, niin ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on olla vain tässä hetkessä. On samaan aikaan kipeä ja kaunis ajatus, että mikään ei ole itsestään selvää eikä kaikkeen voi vaikuttaa, Iisa sanoo.

Iisa kirjoittaa ja säveltää itse kappaleensa, jotka hänen miehensä, Regina-yhtyeestä tuttu Mikko Pykäri tuottaa. Pariskunnan yhteistyö sujuu hyvin, eikä Mikko hätkähtänyt vaimonsa rakkauspohdiskeluja.

– Työnteko on äärimmäisen tehokasta, koska tunnemme toisemme eikä meidän tarvitse miettiä, mitä toiselle uskaltaa sanoa. Yritämme aina musahommissa suhtautua toisiimme työkavereina eikä pariskuntana, Iisa kertoo.

– Mutta en minä kaikille suosittele, että hei, tehkää aviopuolisonne kanssa musaa äärimmäisen aroista aiheista, hän nauraa.

 



”Kalsarit jalassa puutarhakeinuun”

”Aloin itähelsinkiläiseksi kolme vuotta sitten, kun perheemme kasvoi. Emme olisi enää mahtuneet entiseen asuntoomme Helsingin kantakaupungissa.

Vaikka meillä oli kerrostalossa kivat naapurit, olin huomannut, että kaipasin omaa rauhaa. Jos on paska päivä ja haluaa olla pää säkissä, niin ei jaksa puhua kenenkään kanssa. Omakotitalon omalla pihalla saan olla itsekseen, kun siltä tuntuu.

Äidiksi tultuani lapsuuden jutut nousivat pintaan. En ole itsekään kasvanut kaupungin ytimessä, vaan Orivedellä, ja tuntui luontevalta, että lapsilla olisi edes vähän samanlainen kasvuympäristö: kun avaa oven, pääsee suoraan pihalle.

Vartioharju tuntui heti kotoisalta. Kaikki kaupungin ihanat puolet ovat metromatkan päässä, mutta oma rauha on kuin pienellä paikkakunnalla. Rakastan metroa, koska ei tarvitse katsoa aikatauluja, voi vain kävellä pysäkille. Itiksen Stockalle ja Stoan kirjastoonkin pääsee kävellen.

Työskentelen kotona ja uskon, että siirtyminen Itä-Helsingin rauhaan on vaikuttanut luovaan työhöni myönteisesti. Jos joskus en tiedä, mitä seuraavaksi tekisin, menen kalsarit jalassa juomaan kahvia puutarhakeinuun.”

”Lenkillä tunnen, että kaikki on hyvin”

”Lenkkireittini on sielunmaisemani. Juoksen ympäri Vartiokylänlahtea ja Puotilan siirtolapuutarha-alueen läpi. Jos minulla on pasmat sekaisin tai stressiä, meren äärellä kaikki ylimääräinen lähtee pois.

Vesi rauhoittaa: kun lenkkeilen lahden rannalla, minusta tuntuu, että asiat ovat ihan hyvin. Luonto on niin kaunis, ja vuodenaikojen vaihtelu näkyy siellä hienoimmillaan.

"Juokseminen on minulle ideaalitapa liikkua."

En ole mikään maratoonari. Vältän liian tavoitteellista juoksemista, koska silloin juokseminen ei ole enää niin meditatiivinen kokemus. Yritän päästä 6,5 kilometrin pituiselle lenkkireitilleni muutaman kerran viikossa. Käyn joogassa ja pilateksessakin, mutta juokseminen on minulle ideaalitapa liikkua. Sen kun avaan oven, huikkaan perheelle ja lähden.

Luulen, että aikataulut ahdistavat minua, koska olen aika tunnollinen. Jos jokin asia pitää hoitaa, niin minä pidän huolen, että se tulee varmasti hoidettua. Olen yrittänyt opetella liiasta tunnollisuudesta pois, etten vetäisi itseäni piippuun. Yritän elää elämää, jossa pakollisten menojen lisäksi olisi mahdollisimman vähän sitovia aikatauluja.”

”Jännitin esiintymistä kauheasti”

”Tavastia on ehdottomasti lempikeikkapaikkani, sillä siellä on hyvä soittaa. Halusi tai ei, Tavastian keikka on aina myös the keikka; siellä mitataan, toimiiko homma vai ei.

Vaikka harrastin lapsena pianonsoittoa ja olin koko nuoruuteni musadiggari henkeen ja vereen, minusta ei pitänyt tulla esiintyvää muusikkoa.

Elin rocknuoruuden. Teini-iässä Guns N’ Roses oli kova, sitten tuli Nirvana, ja välillä elin punk-kautta, jolloin kaivelin Sex Pistolsin levyjä ja mitä nyt satuin löytämään. Sitten makuni lähti Radioheadin ja indiepopin suuntaan.

Heti, kun pääsin kulkemaan Orivedeltä itsekseni, aloimme käydä Tampereella. Hieman alle täysi-ikäisenä lainasin isosiskon passia, jota vilauttamalla pääsin Pakkahuoneelle keikoille tai YO-talon diskoon, joka oli silloin tosi tärkeä paikka.

Oma muusikkourani alkoi vahingossa, kun tapasin nykyisen mieheni Mikon. Mikko tiesi, että lauloin vähän, ja suostuin laulamaan hänellekin. Sitten homma lähtikin käsistä ja syntyi Regina.

Olimme laittaneet pari Reginan demoa jollekin demofoorumille, ja pian meille alkoi tulla keikkapyyntöjä. Olin teini-iän musiikkiopiston konserteista lähtien kärsinyt niin kovasta esiintymisjännityksestä, että ajattelin, etten tule koskaan keikkailemaan. Mutta sitten keikkailu alkoi houkutella ihan hirveästi.

Tein ihan hulluna töitä itseni kanssa. Ostin eteeristä laventeliöljyä, joka rauhoittaa, ja tein kaiken maailman hengitysharjoituksia. Ajattelin, että kyllä minun täytyy edes yrittää, ja kokosimme livebändin.

Ensimmäinen keikkamme oli maaliskuussa vuonna 2005 Semifinaalin Club Limousine -tapahtumassa. Minua jännitti kamalasti. Ajattelin, että riittää, kunhan muistan sanat eikä ääneni hajoa täysin.

Se on yksi elämäni tähtihetkistä. Keikka meni hyvin, siellä oli hirveästi porukkaa ja he tykkäsivät meistä. Se tuntui siltä kuin olisi yhtäkkiä löytänyt kotoaan uuden oven ja avannut sen: ai meillä on tällainen huone täällä!”

 


 

 

”Käyn elokuvissa mieluiten yksin”

”Jo nuorena elokuvaopiskelijana rakastuin pienen Kino Engelin rauhoittavaan ja vähän nuhjaantuneeseen miljööseen. Lempileffani menevätkin usein siellä, koska ne ovat indie-elokuvia.

Puolitoista vuotta sitten näin Engelissä Jim Jarmushin uusimman elokuvan Only Lovers Left Alive, jonka pääosaa näytteli Tilda Swinton. Se oli aivan ihana leffa. Myös Sofia Coppolan Lost in Translation kolahtaa täysillä maailmaani.

Tykkään käydä yksin leffassa, sillä en ole koskaan mieltänyt sitä sosiaaliseksi tapahtumaksi. Elokuvakokemus on minulle niin henkilökohtainen, että en halua miettiä ’ai niin joo, pitäiskö mun sanoa tuolle kaverille jotain’.

Olen myös herkkä analysoimaan toisen fiiliksiä. Oma kokemus voi mennä pilalle, jos toinen ei tykkää leffasta. Alan epäröidä, oliko omasta mielestäni ihana pätkä sittenkään niin hyvä. Menenkin ystävieni kanssa mieluummin vaikka kävelylle.”

”Isän kanssa elämä oli aina juhlaa””

”Isäni työskenteli merikapteenina Finnjetillä koko lapsuuteni ajan. Hän vietti kaksi viikkoa merillä ja oli sen jälkeen aina kaksi viikkoa kotona. Isän ammatti oli minusta niin hieno, että aina kun oli mahdollista, muistin kyllä tuoda sen esille.

Aina kun isä tuli meriltä kotiin Orivedelle, hänellä oli mukanaan karkkia: lakuja ja Haribon Matador-mixejä, joita ei silloin vielä saanut Suomesta. Meillä syötiin ja juotiin samoja mehuja ja hilloja, joita nykyään näkee Lidlin hyllyissä. Ne olivat siistejä juttuja, koska silloin elettiin tarkan markan meininkiä.

"Olen kasvanut vahvassa naistiimissä äitini ja siskoni kanssa."

Muutaman kerran vuodessa pääsimme isän mukaan laivalle ja matkustimme Travemündeen. Asuimme henkilökunnan messissä ja saimme katsoa piirrettyjä. Siellä oli hillittömät keksivarastot ja iso teollisuusjääkaappi, joka oli aina täynnä ruokaa. Kuljimme isosiskoni kanssa reteinä henkilökunnan palo-ovista ja ostimme karkkia.

Kun isällä oli työvuoro, istuimme komentosillalla ja tähystelimme kiikareilla merta. Se oli ihanaa.

Olen kasvanut vahvassa naistiimissä äitini ja siskoni kanssa. Isän rooli oli erilainen: kun hän ei ollut töissä, hän hengaili kotona, kunnes taas lähti.

Isän kanssa elämä oli aina juhlaa. Nyt näen asetelman eri lailla: äiti vastasi väkisinkin hyvästä ja pahasta. Hänen oli pakko.”

”Makeat herkut voivat tuoda lohtua”

”Olen käynyt Punnitse & säästä -ketjun liikkeissä vuosikausia. Teevalikoima on tosi hyvä. Olen aina tykännyt tehdä erilaisia reseptikokeiluja, ja kaupan irtomyynnistä on kiva hankkia erikoisemmat tarpeet. Viime vuosina olen värkkäillyt myös raakapuuroja ja -leivonnaisia, ja niiden ainekset ostan täältä.

Olin aikaisemmin kauhea karkkihiiri. Päätin lopettaa irtareiden kauhomisen, koska siitä tuli paha olo. En halua luopua makeasta kokonaan – kyllä ihmisellä on hyvä olla pieniä paheita.

Nykyään ostan vain lakritsia tai suklaata tai jugurttilakuja ja kuivahedelmiä. Kotona värkkäilenkin välillä hunajalla tai agavella makeutettua raakasuklaata.

Perusruokavalioni on kevyt: paljon kasviksia ja hedelmiä. Arkisin värkkään keittoja ja salaatteja. Liiat hiilarit tekevät ankean olon, ja pyrin syömään niiden sijaan riittävästi proteiineja. Lihaa olen syönyt viimeksi 90-luvulla.

Tunnemaailman heilahdukset pyrin ohjaamaan muualle kuin syömiseen. Aina se ei onnistu. Ja joskus makeat herkut voivat tuoda lohtua.”

Iisa Pykäri

  • Laulaja-lauluntekijä syntyi 9.8.1979 Tampereella. Kasvoi Orivedellä.
  • Tuli tunnetuksi Regina-yhtyeestä. Neljä levyä julkaisseen yhtyeen perustajiin kuuluu Iisan puoliso Mikko Pykäri.
  • Tekee kappaleita myös muille artisteille kuten Paula Koivuniemelle ja Laura Närhelle.
  • Asuu Helsingissä Mikon ja heidän kahden lapsensa kanssa.
  • Toinen sooloalbumi Kukaan ei oo kenenkään ilmestyi tänä syksynä.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen alkoi seurustella ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa, hän sai kaupan päälle neljä lasta.   

– Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen, 40, ensimmäisen kerran vieraili ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin, 44, luona, hän katseli lasten kuvia seinällä. 

– Ihmettelin, kun rivistö vain jatkui ja jatkui, ja kaikki ne kuulemma olivat Paavon eri lapsia.

Lapsikatras ei kuitenkaan 27-vuotiasta Emmiä säikäyttänyt, päinvastoin.

– Olin aina ajatellut, että haluan paljon lapsia. Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo. Myöhemmin joukko kasvoi seitsemän hengen suurperheeksi.

– Suurin lahja, joka Emmi on minulle antanut on se, että hän on rakastanut lapsiani, Paavo sanoo.

Vaikeinta aikaa heidän suhteessaan elettiin, kun Paavo ja Emmi teatteritöiden ja arjen pyörittämisen lisäksi remontoivat omakotitaloa.

– Silloin vaatimusten määrä kotona oli niin valtava ja stressitasot niin koholla, että kun pääsi teatterille ja sulki oven takanaan, tuntui päässeensä turvaan ja melkein lomalle, Emmi sanoo. 

– Mutta ainakin elämän tarkoitus oli silloin selvä. Ei ollut aikaa fokusoida itseensä tai kriisiyttää parisuhdetta, kun piti vaan selvitä arjesta, Paavo jatkaa.

Toimiva taiteilijaliitto

Tammikuun alussa ensi-iltansa saa Emmin ja Paavon yhdessä käsikirjoittama ja Paavon ohjaama elokuva Viulisti.

Viulisti on Paavon ensimmäinen leffaohjaus ja Emmin esikoiskäsikirjoitus, jonka tekemiseen hän hyppäsi samalla pelottomalla asenteella kuin suurperheen äidiksi – ilman että ensin olisi vaikkapa kirjoittanut jonkun lyhytelokuvan käsiksen.

Kirjoittaminen oli Emmille monella tapaa avartavaa ja vapauttavaa.

– Näyttelijä on työnsaannin suhteen usein alisteisessa asemassa suhteessa ohjaajaan. Se on välillä tosi kuluttavaa. Kun kirjoitan, saan tehdä ihan mitä haluan, hän sanoo.

Yhdessä pari on työskennellyt aiemminkin.

– Työnteko yhdessä ei ole ikinä ollut meille vaikeaa, sillä työpaikalla roolimme ovat selvät. Eikä Paavo minua ainakaan helpommalla päästa kuin muita.  Siviilielämässä vastuun jakaminen on paljon vaikeampaa, Emmi sanoo.

– Kunnioitamme työtä ja työyhteisöä niin paljon, ettemme siellä rupea riitelemään. Eiväthän muutkaan tuo työpaikalle kotiasioitaan, Paavo jatkaa.

Mihin Emmi Paavossa ihastui? Miten seitsenhenkisen perheen arkea pyöritettiin? Voiko vain taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa? Miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50-51/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.

 

Mäkilegenda Toni Niemisen ja Heidi-vaimon elämässä vaikeat ajat ovat vaihtuneet vauva-arkeen uudessa kodissa. – On käytävä pohjalla ennen kuin onnea osaa arvostaa. 

Ex-mäkikotka, yrittäjä Toni Niemisen, 42, ja Heidi-vaimon, 33, elämässä on uusi onnellinen vaihe. Vielä vuosi sitten tunnelma oli toinen. Heidi oli kokenut kipeän keskenmenon, ja raskauden toiveet tuntuivat murenevan yritys yritykseltä.

Vaikeuksia oli muitakin. Tonin talous oli ajautunut lähes konkurssitilaan, ja parin rahat olivat äärimmäisen tiukoilla. Arki oli toistuvaa riitelyä, syyttelyä, selviytymistä ja pettymyksiä.

Pari oli lähellä erota, mutta nyt kaikki on toisin: Tonin ja Heidin uusperheeseen on syntynyt poikavauva ja elämä on asettunut uomiinsa. Parilla on ennestään neljä tytärtä aiemmista liitoista: Heidillä kaksi ja Tonilla kaksi. 

– Ei onnea osaa oikeasti arvostaa ennen kuin käy todella elämän edessä kontallaan, Toni Nieminen sanoo.

– Kriiseistä tulee perspektiiviä, ja kaikella on tarkoituksensa. Kun saimme solmumme auki ja suhteen oikealle uralle, myös lapsi ilmoitti tulostaan. Kunnioitan ja rakastan Heidiä nyt, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin ennen tätä kaikkea.

Pari miettii syitä eron vuoden takaiseen eron uhkaan:

– Vuosi oli kohtuuttoman raskas. Siihen kun lisätään vielä omaa turhautumista ja väsymystä, ollaan äkkiä väärillä raiteilla. Kyllä meillä räiskyy yhä. Olemme molemmat temperamenttisia, mutta enää emme takerru riidoissakaan lillukanvarsiin, Toni sanoo.

Toni ja Heidi Nieminen kertovat uusperheen arjestaan Me Naisten numerossa 50–51. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.