James Nikander eli Musta Barbaari tunnetaan bodaajana. Räppäri kertoo Raymondille treenaavansa myös mieltään – lukemalla kirjoja. Kuva: Sanoma-arkisto / Jenna Lehtonen
James Nikander eli Musta Barbaari tunnetaan bodaajana. Räppäri kertoo Raymondille treenaavansa myös mieltään – lukemalla kirjoja. Kuva: Sanoma-arkisto / Jenna Lehtonen

Teininä räppäri näki, kun neljä skinheadia hakkasi hänen veljensä. – Se oli täyttä paniikkia.

James Nikander eli räppäri Musta Barbaari avautuu RAY:n Raymond-lehdessä kohtaamastaan rasismista. Hän törmäsi siihen jo lapsena.

– Olin pieni taapero, ja käveltiin mutsin kanssa kaupungilla. Vastaan käveli mummo, joka totesi, että hyi ja sylkäisi meitä kohti. Olin niin pieni, etten muista muuta kuin olleeni sokissa, Nikander kertoo.

”Olin puistossa leikkimökin katolla ja katsoin, kun broidi juoksee pimeällä kadulla ja skinheadit kaatoivat sen katuun.”

Elämänsä vaikeimman hetken räppäri koki teininä.

– Kun näin 16-vuotiaana neljän skinarin hakkaavan isoveljeni. Se oli täyttä paniikkia.

– Olin puistossa leikkimökin katolla ja katsoin, kun broidi juoksee pimeällä kadulla ja skinheadit kaatoivat sen katuun. Kelasin vain, että tuossa on mun veli. Se kärsii Crohnin taudista eikä sillä ole nopeat jalat niin kuin meillä muilla sisaruksilla. Olin hyppäämässä alas katolta ja muistan ajatelleeni, että okei, nyt mennään. Olin hädin tuskin 60-kiloinen junnu. Mua ei kiinnostanut mikään muu kuin se, että teen kaikkeni ja menen aikuisten miesten joukkoon puolustamaan isoveljeäni.

Sitten Nikander keksi huutaa poliisia.

– Karjuin täyttä kurkkua ’kytät’, eikä siinä kauaa mennyt kun skinit jättivät broidin rauhaan ja juoksivat karkuun. Veli makasi maassa ja yritti nousta seisomaan, enkä kestänyt nähdä, mitä sille oli tapahtunut. Kasvot verillä, jalka paskana tai jotain. Mutta sitten se nousi ylös, eikä sille ollut tapahtunut mitään. Itkin ja halasin sitä, katsoin taivaalle ja sanoin kiitos.

Räppäri uskoo, että asiat ovat muuttuneet myös parempaan suuntaan.

– Positiivista on, ettei noita uusnatseja ole ollut yhtä paljon kaduilla kun aiemmin. Tosin nythän niillä on taas uusi järjestö. Niin se menee, että kun tapahtuu jotain paskaa, sen ympärille pitää luoda lisää paskaa, ja nyt meillä on Soldiers of Odin.

Nikander lähettää myös terveisiä Soldiers of Odinin jäsenille:

– Pitäisikö teidän löytää joku kunnon työpaikka? Voisitte sijoittaa aikanne paremmin ja tulla maksamaan veroja maahanmuuttajien kanssa.

Näppäimistöbodarit solvaavat

Eniten Nikander törmää rasismiin netissä.

– Näppäimistöbodarit osaa kirjoittaa vaikka mitä ja solvata kaikkea mahdollista. Yleensä jätän tollasen omaan arvoonsa, ei siihen keskusteluun tarvitse hirveästi osallistua. Se, mitä voin tehdä huutelijoita vastaan, on toimia niin kuin itse näen parhaaksi. Mun mielestä paras esimerkki on, jos on puhdas moraali ja hyvät arvot ja elää niiden mukaan.

”Ihmisiä mustamaalataan Facebook-kirjoituksissa, jotka leviävät kuin syöpä.”

Räppärin on vaikea ymmärtää rasisteja.

– Kun seuraan suomalaista mediaa, ymmärrän kyllä vierauden pelon. Varsinkin somessa, nyt kun on esimerkiksi MV??!!-lehti, ja ihmisiä mustamaalataan Facebook-kirjoituksissa, jotka leviävät kuin syöpä. Vaikka tiedot olisivat kuinka valheellisia, niitä joutuu lukemaan joka päivä. Totta kai ne herättävät tunteita, tajuan sen.

Nikander toivoisi kuitenkin, että hyvät asiatkin jäisivät mieleen.

– Mutta tämä on epäreilu taistelu: kun tapahtuu jotain hyvää tai tapaa jonkun kivan tyypin, se ei tunnu laittavan mitään positiivista mielipidekoriin. Mutta heti kun jotain pahaa tapahtuu, kori täyttyy saman tien jollain skeidalla. Ja jos ihminen on opetettu pienestä pitäen vihaamaan, ajatusmalli on juurtunut niin syvälle, että sitä on vaikea alkaa muuttaa.

Vain yksi muisto isästä

Nikanderin vanhemmat erosivat, kun hän oli kolmevuotias. Raymondille räppäri kertoo, että hänellä on vain yksi muisto isästään.

– Yksi valokuva. Ja sekin on kadonnut.

Äitiinsä Nikanderilla on lämmin ja läheinen suhde.

– Mun äitini on emokarhu. Äiti laittaa itsensä niin kovaa likoon mun sisarusten ja mun puolesta. Mä kunnioitan, ihailen ja rakastan häntä äärimmäisen paljon.

– Äiti on opettanut tosi hyviä arvoja.Muistan kun pienenä istuttiin ruokapöydässä. Äiti oli yksinhuoltaja ja laittanut neljälle lapselleen ruokaa. Mulla oli jano, eikä pöydässä ollut laseja, joten hain itselleni lasin. Äiti katsoi mua tosi vihaisesti. Hän ei ymmärtänyt, miksen tuonut laseja kaikille. Oon oppinut äidiltä, että pitää ajatella lähimmäisiä.

”Opiskelu ei maistunut, ja olin masentunut.”

Nikander ei pärjännut koulussa. Hänen intohimonsa oli jalkapallo, ja hän oli rakentanut koko tulevaisuutensa sen varaan. Nikander joutui kuitenkin lopettamaan pelaamisen.

– Sitten loukkaannuin, ja kaikki, minkä ympärille olin suunnitellut elämäni, valui sormien läpi. Opiskelu ei maistunut, ja olin masentunut. Siitä kehittyi Musta Barbaari, ja se veti mut ylös kuopasta.

”Tilillä oli 8,63 euroa.”

Ennen läpimurtohittiään Salil eka salil vika Nikander oli rahaton.

– Tein kaksoistutkintoa eli lukio- ja merkonomiopintoja yhtä aikaa ja olin duunissa, joka raastoi elämääni. Mustan Barbaarin hahmo oli silloin vielä epävarma juttu, joka ei tuottanut rahaa. Salil eka salil vika oli nauhoitettu ja kuvattu, mutta ei vielä julkaistu. Tilillä oli 8,63 euroa.

– Viikko tai pari sen jälkeen musavideo julkaistiin, ja se räjähti voimalla.

Jos musiikkiura ei olisi lähtenyt rullaamaan, Nikander arvelee, että olisi nyt varastolla töissä ja eläisi kädestä suuhun.

 

suomalainen 1958

Musta Barbaari Raymond-lehdelle nuoruudestaan: Väkivaltaa, masennusta, rahavaikeuksia

Sinä olet todella hyvä esikuva Suomen nuorisolle. Olen harmissani kohtaamastasi rasismista, ja erityisesti se tekee asian groteskin, että olet syntyperäinen suomalainen. Minulle se ei merkitse mitään, vaikka olisit muuttanut Suomeen ihan äskettäin, olet hyvä tyyppi joka tapauksessa. Yritä ymmärtää noita typeryksiä, jotka ovat olevinaan jotain soldiers of odineita. Oikeasti asia on juuri niinkuin toteat: Heillä ei ole mitään järkevää tekemistä. Olen itse kohta 60-vuotias syntyperäinen...
Lue kommentti

Toni Wirtanen kertoo tällä viikolla tv:ssä syyttävänsä vaimonsa masennuksesta musabisnestä. ”Se on saakelin mylly, joka jauhaa ihmisen päreiksi.”

Apulanta-yhtyeen keulakuva Toni Wirtanen, 42, ja hänen muusikkovaimonsa Jannika B, 32, nähdään tämän viikon torstaina Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa.

Jaksossa Maria Veitola vierailee Tonin ja Jannikan kesämökillä Lahden kupeessa, Hollolassa. Pariskunta keskustelee Marian kanssa rakkaudestaan, perhe-elämästään ja kamppailuistaan mielenterveyden kanssa. Kumpikin pariskunnasta on puhunut avoimesti sairastaneensa masennusta.

Toni kertoo Marialle elämänsä vaikeimmaksi paikaksi sen, kun vuonna 2003 alkoi kärsiä paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta.

– Silloin kun meni järki, niin se oli kyllä aika paha. Siinä oli elämässä vähän kaikenlaista ja sitten tuli paniikkihäiriöshow’t ja ahdistuskysymys siihen perään, Toni sanoo.

– Se veti todella synkkyyteen. Se oli pahinta.

Tonin mukaan mielenterveyden kanssa painiskelu on musiikkialalla yleistä.

”Silloin kun meni järki, niin se oli kyllä aika paha.”

– Meidän alalla ei ole ketään, joka vetäisi ilman nappeja ja terapiaa, mikä on hyvin hämmentävää.

Myöhemmin Marian yökyläilyn aikana pariskunta kertoo myös Jannikan uupumuksesta ja masennuksesta, johon hän sairastui pari vuotta sitten. Jannikan mukaan hänen tilanteensa johtui monesta tekijästä. Yksi syistä oli se, että hän on painanut töitä 15-vuotiaasta saakka ilman kesälomia: kiireinen elämä ajoi siihen, ettei Jannika ehtinyt käsitellä vaikeuksiaan.

Toni toteaa, että hänen mielestään yksi syy Jannikan sairastumiseen löytyy musabisneksestä:

– Mä syytän tätä hiton musabisnestä. Se on saakelin mylly, joka jauhaa ihmisen päreiksi. Jannika on tehnyt aina helvetisti töitä ja uskonut siihen, että mitä enemmän tekee, niin se myös palkitaan. Mutta musa-ala ei toimi niin.

Rakkaus otti aikansa

Jannika ja Toni tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 2011, kun Jannika lähestyi Tonia saadakseen apua artistinuralleen. Jannikan mukaan heidän ensimmäinen tapaaminen ei ollut erityisen innostava.

– Täytyy sanoa, etten ollut koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä. Toni sanoi, että älä jätä työtäsi, älä tule alalle, tämä on perseala, Jannika kertoo.

Rakkaus ei syttynyt Jannikan mukaan todellakaan ensisilmäyksellä. Pariskunta tapasi kuitenkin uudelleen ja uudelleen yhteisten tuttujen kautta, ja lopulta se oli menoa.

”En ollut koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä kuin Toni.”

– En tiedä miten, mutta tässä sitä ollaan. Olen sanonut kaikille, ettei koskaan kannata ensimmäisen hetken perusteella tehdä päätelmää ihmisestä. Rakastan tuota miestä joka päivä enemmän, Jannika kertoo.

Haastattelimme Jannikaa viime kesänä, kun hän oli toipumisprosessinsa alussa. Lue juttu tästä:

 

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.