Muotisuunnittelija Alexander McQueen oli synkkien salaisuuksien repimä mies. Viisi vuotta kuolemansa jälkeen hän on maineensa huipulla.

Jousisoitinten ja pianon pauhu – säveltäjä Philip Glassin Tunnit-elokuvasta tuttu musiikki – täyttää lontoolaisen ateljeen. Lattialla on läjäpäin National Geographic -lehtiä, kangaspakkoja ynnä luonnoksia. T-paitaan ja farkkuihin pukeutunut, sänkipäinen muodinluoja viuhtoo vimmatusti läpi yön, kokaiinin voimalla.

Aamulla valo siivilöityy studion ikkunasta, pölyhiukkaset leijailevat ilmassa. Mallinuken yllä hohtaa täydellinen luomus: kullanvärinen höyhentakki, joka on saanut innoituksensa linnuista ja kreikkalaisen mytologian Ikaros-tarusta. Töihin saapuvan assistentin on hiiviskeltävä, jotta hän ei herättäisi verhon takana nukkuvaa muodinluojaneroa – ja petoa.

Tämä voisi olla kohtaus elokuvasta, joka kertoo vuonna 2010 itsemurhan tehneestä Alexander McQueenista, muodin pahasta pojasta. Hänet muistetaan paitsi omaperäisistä vaatteistaan myös holtittomasta elämäntyylistään.


Herttuatar Catherine on Alexander McQueenin muotitalon epävirallinen keulakuva. Hänen hääpukunsa oli nykyisen johtajan Sarah Burtonin käsialaa. Väitetään, että muotitalo haluaa ottaa etäisyyttä perustajansa synkkään menneisyyteen.

Viisi vuotta kuolemansa jälkeen McQueen on ajankohtaisempi kuin koskaan. Cambridgen herttuatar Catherine suosii merkin asuja, mikä on nostanut muotitalon uuteen kukoistukseen.

Leffa on varmasti jo suunnitteilla, sillä särmikkäästä muodinluojasta on tehty kaksi uutta elämäkertaa ja pian Lontoossa avautuu kaksi näyttelyä. Tate-museoon on koottu valokuvia viimeisiltä vuosilta, ja Victoria & Albertin Savage Beauty esittelee uran raa’an kauniita merkkiteoksia. Liput on myyty ennakkoon liki loppuun.

Mustelmilla

Alexander McQueen hätkähdytti jo muotiopiskelijana vuonna 1992 päättötyöllään. Hän ammensi Jack The Ripper Stalks His Victims (Viiltäjä-Jack vaanii uhrejaan) -nimiseen mallistoonsa vaikutteita Britannian rikoshistorian kuuluisimmista naismurhista.

Myöhemmin hän puki mallinsa korsetteihin ja repaleisiin mekkoihin, spreijasi heidän hiuksensa ja laitatti nuorten naisten silmiin valkoiset piilolinssit, jotka tekivät heistä ilmeettömiä. Monet tulkitsivat, että mallit esittivät raiskattuja ja hakattuja naisia. McQueen oli heidän mielestään misogynisti, naistenvihaaja, joka purki vihaansa painajaismaisiin luomuksiinsa.

Andrew Wilsonin Alexander McQueen: Blood Beneath The Skin -uutuuskirjan mukaan tämä on väärinkäsitys. Synkkä luomisvimma kumpusi muodinluojan lapsuudesta: hän oli joutunut isosiskonsa aviomiehen hyväksikäyttämäksi. Nuori poika myös todisti, kuinka mies pahoinpiteli hänen sisartaan.

– Olen nähnyt, kun aviomies hakkaa naisen liki kuoliaaksi, McQueen kertoi usein lähipiirilleen.

Seksuaalisen hyväksikäytön hän paljasti läheiselle siskolleen vasta joitakin vuosia ennen kuolemaansa.

Muotiluomukset kuvastivat hänen sisäistä taisteluaan. Veriroiskeet ja mustelmat eivät olleetkaan uhrin polttomerkkejä, vaan selviytyjän voitonmerkkejä.

– Haluan, että ihmiset pelkäävät pukemiani naisia, McQueen sanoi.

– Hänen mallinsa eivät näytä heikoilta. Itse asiassa he näyttävät siltä, että saattaisivat lyödä turpaan, pukunäyttelyä kokoava professori Claire Wilcox analysoi Guardian-lehdessä.

Housut kintuissa

McQueenille ei riittänyt, että hänen muotinäytöksensä olivat hyviä. Niiden piti olla ainutlaatuisen upeita, teatraalisia, taiteellisia ja ehdottomasti hätkähdyttäviä. Alexander McQueen halusi sokeerata. Osoittaakseen, ettei hän välittänyt kenenkään mielipiteistä, hän riisui erään näytöksen päätteeksi housunsa ja pyllisti taputtavalle yleisölle.

– En halua tehdä cocktail-juhlia, mieluummin ihmiset voisivat poistua näytöksestäni oksentaen. Suosin äärimmäisiä reaktioita. Haluan sydänkohtauksia. Haluan ambulansseja, hän sanoi.

Vuonna 1996 27-vuotias McQueen palkattiin Pariisiin huippumuotitalo Givenchyn luovaksi johtajaksi. Monimiljonääri hänestä tuli vuonna 2000, kun McQueen myi Guccille osaomistuksen omasta brändistään.

Hän saattoi hetken mielijohteesta lentää New Yorkiin ostamaan Andy Warholin taidetta tai Afrikkaan safarille miesystävänsä kanssa nähtyään televisiossa leijonia. Kerran hän osti Pariisin Four Seasons -hotellista yli 40 000 euron kattokruunun, jonka kristalleista teki joulukuuseensa koristeita. Juhlissa tarjoiltiin samppanjaa ja kokaiinia hopealautaselta.

Ystävien mukaan maine nousi miehen päähän. Parhaimmillaan hän oli hauska ja ironinen, pahimmillaan ilkeä ja epä-
lojaali, jopa väkivaltainen. Raivokohtauksista saivat osansa paitsi poikaystävät myös työntekijät. Työnarkomaani lääkitsi stressiään huumeilla, alkoholilla ja seksillä miesprostituoitujen kanssa. Muodin pahasta pojasta alettiin puhua hirviönä.

– Hänen taistelunsa alkoi todenteolla, kun hän sai mainetta. Hän aiheutti vaikeuksia ja loi draamaa. Välillä piti todella kysyä itseltään, oliko hän ystäväsi lainkaan, eräs lähipiiriläinen kertoi elämäkerturi Andrew Wilsonille.

Pinkki lammas

Kuusilapsisen itälontoolaisperheen kuopus Lee Alexander McQueen ymmärsi jo varhain olevansa homo ja vähän erilainen poika, joka tykkäsi piirrellä Tuhkimolle iltapukuja.

Taksikuskin poika, perheensä pinkki lammas, kuten hän itseään luonnehti, pääsi räätälinoppiin ja alkoi käyttää toista nimeään, jotta ei menettäisi työttömyyskorvauksiaan. Kerrotaan, ettei hän uransa alussa päässyt muotilehti Voguen toimitukseen, koska henkilökunta pelkäsi jalkapallohuligaanilta näyttävän jätkän varastavan heidän käsilaukkunsa.

McQueen olisi halunnut näyttää yhtä sulavalta kuin kollegansa Tom Ford ja Calvin Klein. Hän piti itseään rumana ja suhtautui pakkomielteisesti ulkonäköönsä.

– Lee vihasi peilikuvaansa. Muotimaailmaa tyrannisoivat ihmiset, jotka todella keskittyvät siihen, miltä he näyttävät, ystävä totesi.

McQueen teetätti hammasremontin ja palkkasi kuntovalmentajan, joka antoi asiakkaalleen potkut, koska pelkäsi ahkeran huumeidenkäyttäjän saavan sydänkohtauksen. Tämän jälkeen McQueen turvautui rasvaimuun ja vatsalaukunpienennysleikkaukseen.

Muotimaailman pinnallisuus ahdisti kunnianhimoista McQueenia, joka mietti elämälleen uutta suuntaa, muun muassa taideopintoja.

Itsetuho syveni vuonna 2007, kun hänen ystävänsä ja mesenaattinsa, omaperäinen stylisti Isabella Blow teki itsemurhan kaksikon huhutun välirikon jälkeen.

Päihteet olivat jo jokapäiväistä arkea, ja McQueen oli saanut hiv-tartunnan. Kaikki hänen seurustelusuhteensa loppuivat lyhyeen.

– Hän teki monista diilereistä rikkaita, ystävä kertoi elämäkerturille ja laski McQueenin käyttäneen yli 800 euroa päivittäiseen annokseensa.

– Huumeet veivät Leen pimeään paikkaan, joka ei ollut erityisen miellyttävä, ex-poikaystävä kuvaili.

Ystävien mukaan hän saattoi tehdä kolme mallistoa puolessatoista päivässä kokaiinin voimalla mutta samalla huumeet toivat mukanaan vainoharhaisuuden.

– Kadotimme hänet huume- ja seksiorgioille. Hän oli masokistinen, epävarma ja onneton, ja hänellä oli hyvin alhainen itsekunnioitus.

– Lopulta hän ei välittänyt itsestään yhtään. Luulen, että hän vihasi itseään.

Viimeinen viesti

– Olen rakentanut oman vankilani, Alexander valitti ystävälleen keväällä 2009 Mallorcan-huvilallaan ja kertoi suunnitelleensa jo viimeisen mallistonsa. Hän fantasioi ampuvansa itsensä näytöksen päätteeksi lavalle. Huolestunut ystävä soitti McQueenin muotitaloon, josta vakuuteltiin, että keulakuva oli kyllä kunnossa.


Alexander – lähipiirilleen Lee – oli läheinen Joyce-äitinsä kanssa.

Monet arvelevat, että demoniensa kanssa painiva mies rakasti todella vain yhtä ihmistä – Joyce-äitiään, joka uskoi poikaansa aina. Syöpää sairastaneen äidin kuolema oli loppuunpalaneelle McQueenille ylitsepääsemätön murhe.

Helmikuun 10. päivä vuonna 2010, äitinsä hautajaisten aattona, 40-vuotias Alexander McQueen lukittautui luksuskotiinsa Lontoon Mayfairissa. Aamulla taloudenhoitaja löysi hänet hirttäytyneenä.

Viimeisen viestinsä hän oli kirjoittanut kirjan takakanteen.

– Huolehtikaa koiristani, kiitos. Antakaa anteeksi, rakastan teitä, Lee. Ps. Haudatkaa minut kirkkoon.

Lähteet muun muassa: The Times, The Guardian, The Daily Mail

Lue myös:

Suomalaissuunnittelija pääsi mukaan Ranskan Muodin huipulle -sarjaan

Lee Alexander McQueen

Omaperäinen muotisuunnittelija syntyi Lontoossa 17.3.1969, kuoli 11.2.2010.

Valittiin neljästi Vuoden muotisuunnittelijaksi Britanniassa ja 2003 Vuoden kansainväliseksi suunnittelijaksi, jolloin sai myös kuningattarelta ritariarvon.

Useiden tähtien lempisuunnittelija. Kuuluisa pääkallohuivi myytiin kuolinuutisen jälkeen loppuun. Luomuksia esillä Lontoon Victoria & Albert -museossa 14.3. alkaen.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi. 

 

Kun näyttelijä Emmi Pesonen alkoi seurustella ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa, hän sai kaupan päälle neljä lasta.   

– Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen, 40, ensimmäisen kerran vieraili ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin, 44, luona, hän katseli lasten kuvia seinällä. 

– Ihmettelin, kun rivistö vain jatkui ja jatkui, ja kaikki ne kuulemma olivat Paavon eri lapsia.

Lapsikatras ei kuitenkaan 27-vuotiasta Emmiä säikäyttänyt, päinvastoin.

– Olin aina ajatellut, että haluan paljon lapsia. Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo. Myöhemmin joukko kasvoi seitsemän hengen suurperheeksi.

– Suurin lahja, joka Emmi on minulle antanut on se, että hän on rakastanut lapsiani, Paavo sanoo.

Vaikeinta aikaa heidän suhteessaan elettiin, kun Paavo ja Emmi teatteritöiden ja arjen pyörittämisen lisäksi remontoivat omakotitaloa.

– Silloin vaatimusten määrä kotona oli niin valtava ja stressitasot niin koholla, että kun pääsi teatterille ja sulki oven takanaan, tuntui päässeensä turvaan ja melkein lomalle, Emmi sanoo. 

– Mutta ainakin elämän tarkoitus oli silloin selvä. Ei ollut aikaa fokusoida itseensä tai kriisiyttää parisuhdetta, kun piti vaan selvitä arjesta, Paavo jatkaa.

Toimiva taiteilijaliitto

Tammikuun alussa ensi-iltansa saa Emmin ja Paavon yhdessä käsikirjoittama ja Paavon ohjaama elokuva Viulisti.

Viulisti on Paavon ensimmäinen leffaohjaus ja Emmin esikoiskäsikirjoitus, jonka tekemiseen hän hyppäsi samalla pelottomalla asenteella kuin suurperheen äidiksi – ilman että ensin olisi vaikkapa kirjoittanut jonkun lyhytelokuvan käsiksen.

Kirjoittaminen oli Emmille monella tapaa avartavaa ja vapauttavaa.

– Näyttelijä on työnsaannin suhteen usein alisteisessa asemassa suhteessa ohjaajaan. Se on välillä tosi kuluttavaa. Kun kirjoitan, saan tehdä ihan mitä haluan, hän sanoo.

Yhdessä pari on työskennellyt aiemminkin.

– Työnteko yhdessä ei ole ikinä ollut meille vaikeaa, sillä työpaikalla roolimme ovat selvät. Eikä Paavo minua ainakaan helpommalla päästa kuin muita.  Siviilielämässä vastuun jakaminen on paljon vaikeampaa, Emmi sanoo.

– Kunnioitamme työtä ja työyhteisöä niin paljon, ettemme siellä rupea riitelemään. Eiväthän muutkaan tuo työpaikalle kotiasioitaan, Paavo jatkaa.

Mihin Emmi Paavossa ihastui? Miten seitsenhenkisen perheen arkea pyöritettiin? Voiko vain taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa? Miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50-51/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.