Jutta Gustafsberg Me Naisten haastattelussa vuonna 2004. Jutun kuvat: Sakari Majantie
Jutta Gustafsberg Me Naisten haastattelussa vuonna 2004. Jutun kuvat: Sakari Majantie

– Rakastimme ja elimme hetkessä. Mitään ei jäänyt sanomatta, sanoo miehensä hukkumisonnettomuudessa menettänyt Jutta Jussila. Surussa häntä lohduttavat onnelliset muistot ja pieni Max-poika, joka merkitsee elämän jatkuvuutta.

Jutta ja Petteri Jussilan yhdessä hankkimaa taloa Näsijärven rannalla voi ihan hyvin kutsua ökytaloksi. Se on edesmenneen isäntänsä näköinen: mahtaileva, tyyliltään vaihteleva ja huomiotaherättävä.

Mutta ikkunoista avautuu huikea maisema järvelle. Nurmikko on vasta leikattu rantaan asti. Kun kävelee polkua pitkin kohti laituria, näkee kuinka saunan edustalla sinnittelee kesän viimeinen tulipunainen ruusu.

Nyt on lokakuu. Heinäkuisena aamuna vain reilu kaksi kuukautta sitten asiat olivat hyvin.

Yhteisellä aamiaisella päivänsä aloittanut perhe ei olisi voinut aavistaa, että muutaman tunnin kuluttua mikään ei olisi enää ennallaan.

Viimeisestä yhteisestä päivästä on jäänyt mieleen Petterin aamupuuro, aamulenkki ja ohjelmanmuutos, joka oli kohtalokas. Koska päivä oli kaunis, mies päättikin viettää sen isompien lastensa Casimirin, 3, ja Camillan, 7, kanssa vesileikeissä, eikä
mennyt kaupunkiin asioita hoitamaan, kuten oli suunnittellut.

Jutta sen sijaan ajoi keskustaan, tuli kotiin ja ryhtyi ruuanlaittoon. Sitten hän meni parvekkeelle, aikoi kutsua perheen syömään, näki Casimirin vedessä ja aavisti pahaa. Hän ryntäsi rantaan, otti soutuveneen, souti lähemmäksi, näki miehensä veden
varassa ja näki tämän vajoavan, kädet viimeisinä. Jutta hyppäsi perään, vesi oli sameaa. Kun hän ui takaisin rantaan, kaikki oli mustaa.

Hento nainen katselee laiturilta järven selkää. Jutta on totuttu näkemään vahvana seikkailijana, iloisena ja aktiivisena naisena, joka porskuttaa eteenpäin punainen tukka leimuten.

Nyt hän näyttää hauraammalta, laihtuneelta ja hiusten värikin on 15 vuoden punaisen kauden jälkeen saanut vaihtua vaaleaksi.

Järvi ei häntä ahdista. Hän pystyy kohtaamaan sen, vaikka se vei häneltä miehen ja vaikka on sen äärellä kokenut elämänsä suurimman tuskan. Siinä rannalla hän kohta onnettomuuden jälkeen rukoili miehensä pelastumista, ja kun mitään ei ollut tehtävissä, hoki: minä selviän.

Niin hän on päättänyt, sanoivat suruoppaat mitä hyvänsä.

Sitten hän muistelee Petterin viimeisiä sanoja, jotka osoitettiin veneellä vedettävästä vesilelusta veden varaan joutuneelle pienelle Casimirille: ei mitään hätää rakas, isi tulee hakemaan.

Leski ja yksinhuoltaja

Ristiriitaisen persoonan, ternimaitobisneksillään julkisuudessa usein näkyneen Petteri Jussilan hukkuminen herätti ennennäkemättömän paljon reaktioita.

Jutta on saanut ainakin 60 kukkalähetystä, hautajaisissa oli väkeä tungokseen asti ja puhelin soi taukoamatta, kun tutut ja tuntemattomatkin halusivat ilmaista osanottonsa. Nuoren, tuoreen aviomiehen ja perheenisän menehtyminen kotirannalla perheensä silmien edessä kosketti traagisuudellaan.

Jutta otti alun hulinan kiitollisena vastaan. Alkusokissa tuntui hyvältä, että talossa oli elämää, ihmisiä tuli ja meni. Tukemassa olivat lähiomaiset, Petterin vanhemmat, oma äiti, Petterin entinen puoliso ja Casimirin ja Camillan äiti Sari miehineen. Lapset,
varsinkin vuoden ikäinen Max, vaativat normaalit hoitorutiininsa yöllä ja päivällä. Hautajaisiin asti oli paljon järjestettävää, käytännön tekemistä, se piti Jutan käynnissä.

Sitten tuli hiljaisuus. Siinä vaiheessa Jutta jo kaipasikin tilaa omille ajatuksilleen ja rauhoittumiselle, sillä hänen piti opetella ajattelemaan itseään uudella tavalla. Uusi identiteetti kiteytyi hetkeen, jolloin hän kirjoitti virallisiin papereihin ensikertaa siviilisäädyn kohdalle: leski.

– Leski ja yksinhuoltaja, se tuntuu järjettömältä, Jutta sanoo.

Jutalla on sormissaan huikeat timantein koristellut vihkisormuksensa. Hän on kuitenkin siirtänyt ne vasemmasta nimettömästä oikeaan käteen.

– Enhän ole enää rouva, enkä naimisissa.

Ei sijaa jossittelulle

Jutta menetti miehensä äärimmäisen dramaattisesti ja yllättäen silmiensä edessä ja lisäksi Jutta itse yritti pelastaa miestään. Jutan mielestä tuo dramaattisuus tekee asiasta selkeän, eikä jätä sijaa jossitteluun.

– Olin itse paikalla, näin mitä tapahtui, yritin vieläpä pelastaa miestäni. En voi syyttää ketään, enkä mitään, enkä jossitella asialla. Mitään ei ollut tehtävissä.

Jutta lisää vielä, että hän on ammatiltaan poliisi ja on joutunut työssään monesti koviin tilanteisiin. Ehkäpä koulutuksestaan johtuen hän kykeni pitämään hermonsa kurissa silloinkin, kun yritti pelastaa omaa miestään.

– Olen nähnyt paljon pahaa ja se on jättänyt minuun jälkensä. Oli vaihe, jolloin jouduin kovettamaan itseäni kestääkseni.

Jutta pyyhkii silmiään. Viimeisen yhteisen päivän muisteleminen itkettää, eikä hän ole enää palannut tapahtumiin, vaikka alkuaikoina kertasi päivän kulkua yhä uudelleen ja uudelleen.

– Se tuska, jota tunsin tajuttuani, etten saa Petteriäni enää takaisin, oli niin hirveä, etten toivoisi sitä pahimmalle vihamiehellenikään.

Petterin lopullista kuolinsyytä on pohdittu pitkin syksyä. Jutta toteaa, ettei siihen liity mitään mystiikkaa.

– Petteri hukkui ja sai ehkä jonkinlaisen rytmihäiriön. Siihen varmasti vaikutti se, että Petterin elimistö oli kovalla koetuksella hänen treenaamisensa ja ruokavalionsa vuoksi. Sitten hän säikähti rajusti Casimirin puolesta. Vesi oli kylmää. Toisin kuin on
väitetty, Petteri osasi uida hyvin.

Olen vahva ihminen

Jutta ottaa syliinsä Max-pojan,joka on kuin isänsä kopio. Maxilla on hoitaja, joka pitää hänestä päivisin huolta ja Jutta sanoo, että hoitoapu on ollut hänelle korvaamatonta surun keskellä. Maxin hoitaja, vanhempi rouva, katselee Juttaa syrjäsilmällä ja ilmaisee huolensa. Hän on itse kokenut elämässään menetyksiä, ja tietää miltä tuntuu, kun tunteitaan panttaa sisälleen. Hänen mielestään Jutta on liian urhea ja voi uuvuttaa itsensä.

Jutta itse uskoo omiin voimiinsa. Hän sai kriisiapua ja lääkärikin totesi, että hän osaa käsitellä menetystään oikealla tavalla.

– Olen vahva ihminen, mutta en yritä olla urheampi kuin olenkaan, enkä pidä vahvuuttani ylpeilemisen aiheena. Itken kun itkettää, mutta osaan myös nauraa kun naurattaa. Olen luonteeltani avoin ja osaan puhua tunteistani ja purkaa asioita. Olen myös kova toimimaan ja olen lukenut, että surun keskellä aktiiviset ihmiset reagoivat tulemalla vielä entistäkin aktiivisemmiksi. Sellaiset ihmiset purkavat suruaan tekemiseensä.

Jutalla on hyviä ja huonoja päiviä. Joskus suru tulvahtaa ylitse niin, että voi vain itkeä kaipaustaan ja hämmästyä, voiko tämä olla totta? Sitten taas tuntuu, että elämä jatkuu.

– Olen ajatellut suhtautua tulevaisuuteen niin positiivisesti kuin kykenen, mutta olen henkisesti varautunut siihenkin, että huonompia aikoja voi tulla.

Hän ymmärtää olevansa surutyön kanssa vielä aivan alkutekijöissä. Muutaman kuukauden aikana tuskin kykenee analysoimaan omaa tilaansa.

– Mutta suru on varmasti myös yksilöllinen asia. Jotkut pääsevät jaloilleen nopeammin kuin jotkut toiset. Itse en ole ainakaan vielä tuntenut tarvetta hakea tukea perhepiirini ulkopuolelta. On selvää, että suru on surtava. Itse kieltäydyin esimerkiksi lääkityksestä ensimmäistä yötä lukuunottamatta. En halua turruttaa omia tunteitani.

Jutta myöntää kuitenkin, että yksin jääneeltä puolisolta vaaditaan aika paljon surun sokkivaiheessa. Paitsi että pitää huolehtia itsestään ja lapsista, pitää myöskin pystyä järjestämään
monia käytännön asioita, joihin ei ole aiemmin perehtynyt.

– Emme ikinä puhuneet Petterin kanssa kuolemasta, emmekä olleet varautuneet sellaiseen millään tasolla. Meillähän oli koko maailma vielä valloitettavana edessäpäin.

Suru kärjistyy tyhjyyden tunteeseen.

– Kodissamme ei ole enää Petteriä. Hänen kosketustaan, ääntään, läsnäoloaan. Petteri oli niin dominoiva, narsistinen ja karismaattinen henkilö, että hän näkyi ja kuului vahvasti joka paikassa. Nyt on hiljaista ja tyhjää. Meillä oli Petterin kanssa tiivis
puhelinyhteyskin pitkin päivää. Ilmoitin, kun lähdin jumppaan ja taas kun tulin takaisin.

Viikonloput tuntuvat pahimmilta.

– Silloinhan rauhoitutaan perheen kesken kotiin. Yksinollessani mietin jatkuvasti, mitähän Petteri tähän sanoisi. On outoa, kun voin itse määrätä vaikkapa sälekaihtimien asennon. Petteri oli tarkka siitä, että verhojen piti olla juuri oikealla korkeudella ja säleet tarkasti etureuna ylöspäin.

Oman menetyksen lisäksi lasten suru

Oman surunsa lisäksi Jutan on ajateltava lasten surua.

– Max on vielä niin pieni, ettei ymmärrä, mutta Casimir ja Camilla tietävät jo toisella tavalla.

Lapset viettivät usein aikaansa Petterin ja Jutan luona, ja yhä edelleen he tulevat ainakin yhdeksi yöksi viikossa Jutan luokse.

– Meillä on Sarin kanssa hyvät välit ja suru on yhdistänyt meitä, sillä menettiväthän molempien lapset isänsä.

Lapsille Jutta puhuu avoimesti Petterin kuolemasta.

– Kerron, että isi on taivaassa, eikä voi osallistua siihen mitä teemme. Mutta hän näkee kuitenkin. Camilla on lapsista herkin ja hänelle tämä on ollut kova paikka. Hän vaatii paljon sylikkäin ja lähekkäin olemista.

Jutta tietää, että menetys seuraa lapsia koko heidän loppuelämänsä. He ovat aina isättömiä, eikä sitä tosiasiaa mutta mikään.

– Haluan kuitenkin, että lapset oppivat tuntemaan oman isänsä videoiden, kuvien ja hänelle kuuluneiden esineiden myötä. Haluan viestittää heille, että Petteri todella välitti lapsistaan. Hän ei ollut perusluonteeltaan mikään hoivaava perheenisä, mutta hän asetti lapset kaikessa etusijalle.

Jutta suunnittelee tekevänsä jokaiselle lapselle oman laatikon, johon hän kerää Petteristä kertovaa materiaalia.

Jutalle itselleen tärkeimmäksi Petteristä muistuttavaksi esineeksi nousi täytetty purjekala, joka saapui postissa vasta muutama päivä sitten.

– Petteri kalasti sen itse Floridassa. Se oli hänelle tärkeä saalis ja siihen kiteytyy paljon onnellisia asioita.

Max on Jutan tärkein voimanlähde nyt, kun hän yrittää sopeutua uuteen elämäänsä.

– Vaikka hänen hoitamisensa vaatii voimavaroja, Max kuitenkin merkitsee elämän jatkumista. Miten onnellinen olenkaan siitä, että emme siirtäneet lapsen hankintaa myöhemmäksi.

Viimeinen yhteinen kesä lohduttaa, siitä jäi onnellinen muisto. Petteri jätti työnteon vähemmälle ja omistautui lapsilleen ja Jutalle. Kauniiden muistojen joukkoon jäi myös kahden kesken tehty Kyproksen matka vain viikkoa ennen onnettomuutta. Sekin Juttaa lohduttaa, että he elivät hetkessä. Rakkaus tunnustettiin ja todettiin. Mitään ei jäänyt sanomatta, eikä tekemättä.

Jutta Jussilan eli nykyisen Jutta Gustafsbergin haastattelu on julkaistu Me Naisissa vuonna 2004.

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.

Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen
Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen

Suomalaisilla on kivun vuoksi eniten sairauspoissaoloja koko Euroopassa. Nelikymppisen Sari Salomaan työkyvyn vei 20 vuotta kestänyt jalkakipu.

Nyt kävi pahasti, Sari Salomaa tajusi liukastuessaan jäisellä tiellä. Kaatuessa jalasta kuului pamahdus, ja kun Sari koetti nousta ylös, hän huomasi, että jalkaterä sojotti väärään suuntaan.

Oli maaliskuu vuonna 1998. Sari oli 22-vuotias yo-merkonomiopiskelija, kihloissa...