Tanja Hakamo sai tietää syövästään samalla, kun oli hakemassa Günther-koiraa uuteen kotiin.
Tanja Hakamo sai tietää syövästään samalla, kun oli hakemassa Günther-koiraa uuteen kotiin.

Tanja Hakamon rintasyöpä leikattiin syksyllä 2013, hoidot päättyivät puoli vuotta myöhemmin. Tunnelma vuosikontrollissa jännitti tavattomasti. – En voi koskaan varmasti tietää, onko kaikki hyvin, Tanja kirjoittaa päiväkirjassaan.

”Olen tarkoituksella nipistellyt aamukahveissani tänään, mutta silti Syöpäklinikan aulassa ramppaan vessassa. Kämmeneni ovat hiestä nihkeät ja jalat ovat levottomat. Olen jännittänyt tätä hetkeä kaksi viikkoa, siitä lähtien, kun kutsu rintasyövän kaksivuotiskontrolliin kolahti postilaatikkoon.

Leikkauksesta on nyt kaksi vuotta, yksi kuukausi ja kolme viikkoa, hoitojen päättymisestä puoli vuotta vähemmän. Enimmistä sivuoireista olen toipunut kokonaan, osa on jäänyt pysyviksi jäljiksi kehoon. Näkyvimpinä leikkausarpi rinnassa, toinen kainalossa, ja kolme mustaa täplää rintakehässä, jotka tatuoitiin kohdennuspaikoiksi sädehoitoa varten. Hiukseni ovat palanneet vaaleampina ja ripset harvakarvaisempina kuin ennen sytostaatteja.

En tiennyt sairastavani silloinkaan, kun olin jo sairas.

Kuluneen vuoden aikana, ensimmäisen vuosikontrollin jälkeen, syöpä on käynyt mielessä vain satunnaisesti. Vaikka syön tautia varten lääkkeen joka päivä, tulen ajatelleeksi sitä yllättävän harvoin. Kun minulta on kysytty, onko kaikki nyt hyvin, olen saattanut alkaa selittää työasiaa tai keittiöremontin loppuvaiheita ja tajunnut vasta viiveellä, että kysyjä on tarkoittanut syöpätilannettani. Jaa niin se!

Mutta sepä tässä onkin. En voi koskaan varmasti tietää, onko kaikki hyvin. Kukaan ei voi. En tiennyt sairastavani silloinkaan, kun olin jo sairas. Ehkä siksi välttelen ajattelemasta tautia aktiivisesti.

Olen myös alkanut lipsua elintavoissani. Vielä vuosi sitten vahtasin kärppänä syömisiäni, levon määrää, sitä että liikuin tarpeeksi. Nyt tunnen lievää morkkista, kun syön punaista lihaa, mutta vetelen silti pihvin silloin tällöin. Jos paheet pysyvät marginaalissa, ehkä se riittää?

Syöpädiagnoosin jälkeen eletään siinä toivossa, että terveitä ollaan, kunnes löytyy jotain epäilyttävää. Seuranta on vuosikontrollien ja omien havaintojen varassa.

Olen tutkinut rintojani aivan kuten sairaalassa neuvottiin. Ne ovat leikkauksen ja lääkityksen ansiosta pontevasti eri paria, mutta patteja tai muhkuroita en ole niissä huomannut. Silti, sen jälkeen kun kutsu vuosikontrolliin saapui, kropassa alkoi tuntua outoja tuntemuksia. Olisikohan tuossa jotain…

Mammografia on yhtä vastenmielinen kokemus kuin vuosi sitten. Kuvien onnistumiseksi laitteeseen pitää vääntäytyä hankalassa asennossa: käännä päätä, työnnä rintakehää, vedä hartiaa, kierrä kyljestä. Kuvauslaite raapii solisluun päältä ihon rikki ja puristaa rinnan vuorollaan, ensin vaakatasossa, sitten pystysuorassa. Hoitaja kieltää sulkemasta silmiä; hänen on nähtävä, missä jamassa olen. Yritän säädellä kipua hengityksellä, mutta lopulta alan huutaa.

Jos mammografiaa tehtäisiin miehille, siitä olisi kehitetty kivuton jo ajat sitten.

Kuvan otto kestää vaivaiset 20 sekuntia. Ihmiset lentävät Kuuhun, mutta miksi tämän pitää tuntua niin pirulliselta? Ystäväni lienee oikeassa veikatessaan, että jos mammografiaa tehtäisiin miehille, siitä olisi kehitetty kivuton jo ajat sitten.

Tämän jälkeen ultraäänitutkimus on kuin päikkärit ilman nukahtamista. Loikoilen laverilla ja juttelemme lääkärin kanssa niitä näitä. Hän osaa jo kertoa, ettei röntgenkuvissa näkynyt ensivilkaisulla mitään huolestuttavaa. Eikä näy ultrassakaan.

Lopullinen lausunto tulee kotiin postissa. Viesti on lauseen mittainen: '…ei mitään sairauden uusintaan viittaavaa.'

Vuosikontrollin jälkeen ostan paakelsia toimitukseen iltapäiväkahveille. Aiemmin en ollut merkkipäiväihmisiä, mutta nykyään juhlistan niitä aina kun on aihetta.”

Mitkä olivat tunnelmat ensimmäisen syöpävuoden aikana? Toimittajan päiväkirjamerkinnät julkaistiin Me Naisissa 43/2014, lue koko juttu täältä.

TainaN

Muistatko koskettavan rintasyöpäpäiväkirjan – mitä hänelle kuuluu nyt?

Olen yli 50-vuotias ja olen siis päässyt seulontoihin nyt parin vuoden välein - kiitos upean terveydenhoitojärjestelmämme. Ennen tätä rupeamaa olin käynyt mammografiassa vain kerran, se taisi olla joskus silloin kun olin parikymppinen. Muisto siitä oli, että se sattuu ja on inhottavaa. Siksi hämmästyinkin, kun ei se nyt enää tuntunut juuri miltään. Rintakudos lienee löystynyt sen verran tähän ikään mennessä, että se litistäminen ei enää sattunut. Ehkä kaikilla ei ole näin, mutta ei mammografiaa...
Lue kommentti
Tilaajille
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.

Vasta vuosien jälkeen kirjailija Johanna Holmström tajusi elävänsä eriarvoisessa avioliitossa. Eron jälkeen hän ei kaipaa uutta suhdetta. 

Lapsena kirjailija Johanna Holmström, 36, halusi olla mies. Hän oli varma, että naiset ovat huonompia kuin miehet – tai että mies on jollain ääneen lausumattomalla tapaa enemmän ihminen kuin nainen.

– Olin tyttömäinen, mutta vihasin sukupuoltani ja samastuin pitkään...

Psykoterapeutti Maaret Kallio on kiitollinen pitkästä parisuhteestaan ja lapsistaan. – Perhe ja lapset eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Psykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio täytti viime elokuussa 40 vuotta.

– Juhlin synttäreitäni isosti ystävien kanssa. 40 oli hyvä paikka miettiä, miten olen elänyt, mitä saanut ja mitä haluan tehdä. Olen vanha sielu, eikä minulla ole ikinä ollut ikäkriisiä. Odotan innolla seuraavaa vuosikymmentä, Maaret kertoo.

Uusi vuosikymmen tuo tullessaan ainakin lisää opiskelua, sillä Maaret kouluttautuu parhaillaan kouluttaja-pyskoterapeutiksi. Opinnot sisältävät teoriaopetuksen lisäksi 125 tuntia psykoterapiaa.

– Ilman pitkiä terapioitani kykyni lukea mieltäni ja tapojani olisi huomattavasti heikompi. Jos en itse voisi hyvin, en voisi auttaa ketään. Tätä työtä ei pystyisi tekemään, jos jäisin vapaa-ajalla liiaksi pohtimaan asiakkaiden ongelmia, hän sanoo.

Jaksamisessa Maaretia auttaa se, että hän on perheenäiti. Perheeseen kuuluvat aviomies ja kaksi lasta. Maaretille perhe on lähestulkoon koko elämä.

– Toivoin pitkää ja hyvää parisuhdetta sekä lapsia, ja olen äärimmäisen kiitollinen, että sain ne. Perhe ja lapset eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Jaksamisessa auttaa myös se, että Maaret sammuttaa sähköpostinsa eikä käy somessa arkisin enää kello 18:n jälkeen.

Maaret kertoo käsitelleensä terapiassa myös omaa lapsuuttaan. Hän on nelilapsisen perheen toinen lapsi, ja luonnehtii lapsuudenperhettään puuhakkaaksi ja tavalliseksi monella tapaa. 

Mitä tietokirjailija ja Lujasti lempeä -bloggaaja kertoo kirjoittamisesta? Entä parisuhteesta ja lempimaastaan? Lue Maaretin Elämäni numeroina -haastattelu Me Naisten tuoreimmasta numerosta 3/2018. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Sinisukkainen

Perhe auttaa Maaret Kalliota jaksamaan: ”Jos en itse voi hyvin, en voisi auttaa ketään”

Minusta Maaret Kalliolla on viisautta ja kohtuudentajua, joita mikään koulutus ei pysty opettamaan. Antaa kuitenkin virallista taustatukea. Omaan myös pitkän parisuhteen ja kivat aikuiset lapset, hauskasti monisärmäiset lapsenlapset. Omaa ymmärtämystä siinä tarvitaan ja toisten kuuntelemisen halua/kykyä, mutta sitä voi opetella. Loppujen lopuksi kyse on sittenkin kenties vain hyvästä tuurista; jotakin on naksahtanut paikoilleen. Huonoja aikoja on ollut meilläkin, mutta niistä on päästä yli ja...
Lue kommentti