Lauri Tähkä & Elonkerjuun viulisti Johanna Koivu kiertää Suomea kymmenen miehen kanssa muttei anna äijämeiningin häiritä.– Nykyään pojat jättävät rasvaisimmat jutut omaan hotellihuoneeseensa.

Moderni suomineito. Se tulee ensimmäisenä mieleen, kun katselee Johanna Koivun poseeraamista helsinkiläisen hotellin aulassa. Pohjalaista käsityötä oleva takki istuu hoikan varren päälle kuin nakutettu, ja sähkönsiniseksi värjätyt hiustenlatvat antavat kokonaisuuteen rock-uskottavan loppusilauksen. On selvää, että tässä tekee töitä ammattilainen, jolle ovat tuttuja niin pikkukylien keikkalavat kuin suurkaupunkien estradit. Siniset silmät tapittavat kameraan, eikä kaunis hymy hyydy hetkeksikään, vaikka taustalla näkyvät koivut ovat vain lavasteita, joissa kuka tahansa muu tuntisi olonsa tukalaksi.

Mutta lavalla olo ja rooleihin heittäytyminen ovatkin Johannalle tuttua touhua. Hän on valmistunut näyttelijäksi Lontoossa, ja aikamoista showbisnestä on myös Johannan nykyinen leipätyö: nainen kirskuttaa viuluaan Suomen suosituimman yhtyeen Lauri Tähkä & Elonkerjuun eturivissä. Bändin viime viikolla julkaistu levy Tänään ei huomista murehdita ponkaisi heti myyntilistojen kärkeen, ja elonkerjuulaisia viedään ympäri Suomen pitkälle ensi vuoden puolelle.

Johannalle uusi kiertue tarkoittaa lukemattomia reissukilometrejä bussissa mieslauman kanssa. Ja lukemattomia hikisiä tunteja lavalla testosteronia uhkuvien urosten keskellä. Onneksi hänellä on hommasta jo melkein kymmenen vuoden kokemus.

Tuoretta naisnäkökulmaa

– Totta on, että vanhoissa kansanlauluissa tyttö on se vieno ja kaunis, joka odottaa lämpimän lieden luona miestä. Ei kappaleisiin silti ole vaikea eläytyä, Johanna sanoo.

Laulaja, lauluntekijä Lauri Tähkän ja kitaristi Simo Rallin innostuksesta vanhoihin teksteihin alkanut projekti on synnyttänyt kahdeksan levyä ja hirmuisen määrän hittejä. Niissä miehet katoavat välillä reissuilleen, koska pojat ovat poikia eivätkä luonnolleen mitään voi.

Kosmopoliittia nykynaista ei kuitenkaan hirvitä lallattaa rallien mukana. Päinvastoin:

– Sanojen merkitys muuttuu, kun lavalla on nainen. Kun laulan joitakin osuuksia, nainen ei enää olekaan passiivinen vaan voi laulaa ryyppäämisestä ja rälläämisestä ihan niin kuin jätkätkin. Mukaan tulee myös ironiaa.

Täysin ilman tytöttelyä Johanna ei kuitenkaan miehisessä rockbisneksessä ole selvinnyt. Kun vielä tuntematon bändi alkuvuosinaan saapui keikkapaikalle, vähäpätöisistä vähäpätöisin oli bändin ainoa tyttö.

– Kun tulin viuluni kanssa jonnekin rockluolaan, teknikoiden asenteista näkyi, että he pitivät mua ihan vasta-alkajana. He kyselivät, että tiedätkö, mitä monitoria kuuntelet.

Tosiasiassa Johanna on bändin koulutetuin muusikko ja ainoa, joka tuntee nuotit. Teoria- ja soittotunnit läpikäyneen muusikon on kuitenkin ollut pakko opetella uusi tapa soittaa viululla rockia.

Rankkuuden ja improvisaation löytäminen ei ole helppoa, jos pienenä soittotunneilla kaikenlainen heiluminen ja eläytyminen on ollut kiellettyä.

Pohjanmaalla nousi myös iso haloo, kun Johanna puki päälleen bändin tunnusmerkiksi nousseen helavyön.

– Joidenkin mielestä oli pyhäinhäväistystä, että naisella oli helavyö ja puukko. Mutta nyt meidän keikoillamme naisetkin pitävät niitä, eli jotakin on tapahtunut, Johanna nauraa.

Johannalla on kiertämiseen rento asenne. Äijämeiningistä on turha ottaa stressiä, sillä se kuuluu elämyksiä tuottavaan ammattiin ja hyvin menneen keikan jälkitunnelmointiin.

– Kun iso määrä miehiä kokoontuu yhteen, niin kyllähän siinä luolamiesmeininki herää. Välillä jätkien meuhkatessa tuntuu, että bussin katto lähtee irti. Mutta siinä ei auta muu kuin lähteä itsekin mukaan täböillä tai kylmän viileästi ohittaa koko homma ja keskittyä omiin juttuihinsa. Välillä kaipaisin naisseuraa, mutta toisaalta osaan itsekin sille päälle sattuessani heittää ronskia juttua, Johanna sanoo. – Olisi kivaa, jos keikkabussi olisi siistimpi, mutta en todellakaan lähde kenenkään siivoojaksi vain siksi, että olen nainen.

Lauri Tähkä ja Elonkerjuun keikkabussissa on televisio ja dvd-soitin, ”josta jätkät katsovat sotaleffoja”. Johannan aika kuluu lehtiä lukiessa tai läppärillä surffaillessa. Ajatuksissa on myös kokeilla, riittäisikö keskittymiskyky espanjan opiskeluun bussin laverilla. Matkoilla kun aikaa on jotenkin tapettava.

Viherpiipertäjän vikaa

Kuivattuja hedelmiä, taateleita, viikunoita, goji-marjoja ja veteen sekoitettavia yrttijauheita siltä varalta, että salaattia ja hedelmiä ei ole saatavilla. Johannan keikkaeväät eivät ole ihan perinteisiä rokkarin ruokia, mutta hyvinvoinnistaan huolehtiva ei muusikko ei halua jättäytyä huoltsikoiden armoille.

– Yritän terveellisillä ruuilla kompensoida epäsäännöllistä elämää ja edes jollakin tapaa pitää kroppani kunnossa. Jos lähtisin pizza–limsa-linjalle, en jaksaisi. Lauri ja Simokin syövät terveellisesti, ja Lauri juoksee, mutta kyllä minä bändin viherpiipertäjä nyssyköitteni kanssa olen.

Vauhdikkaan naisen harrastushistoriaan kuuluu capoeiraa, joogaa, pilatesta, uintia ja lenkkeilyä. Nyrkkeilyn hän joutui lopettamaan, koska muusikolla ei ole varaa runnoa työvälineitään sormia. Kiertueilla palauttava urheilu on erityisen tärkeää, ovathan viulistin niskat usein jumissa ja pohkeet tukossa korkkareissa riehumisen jälkeen.

Melkein kymmenen vuotta sitten Lontoon jättänyt ja lapsuudentuttujensa bändikelkkaan hypännyt Johanna ei ole katunut lähtöpäätöstään, vaikka nykyinen kotikaupunki Seinäjoki toisinaan tuntuukin pieneltä.

– Enhän minä ehdi kotona paljoa ollakaan. Enemmän minulle merkitsee se, että on oma rauha ja oma paikka, johon saa purkaa tavaransa ja vain olla ja kerätä voimia, Johanna kertoo.

– Tykkään myös omasta pihastani, varsinkin kukkien istuttamisesta, en niinkään ruohon leikkuusta ja haravoimisesta. Pihallani saan istua tarvitsematta puhua kenellekään, jos siltä tuntuu.

Muusikon työssä parasta on suora palaute, jota saa joka ilta.

– Jos yleisö on liekeissä ja bändi on liekeissä, ei parempaa tunnetta ole. Minulle tulee tippa linssiin, kun kuulen, että musiikkimme on auttanut ihmisiä vaikeiden elämäntilanteiden yli. Se nöyryys pitäisi säilyttää: olemme palvelemassa yleisöä, eikä itseisarvo ole se, että heilumme lavalla.

Johanna Koivu

  • Lauri Tähkä & Elonkerjuun viulisti. Ainoa bändin jäsen, joka tunnetaan ristimä- eikä taiteilijanimellään. Ei paljasta syntymävuottaan. ”Lontoon näyttelijäpiireissä iästä ei puhuttu tai jos puhuttiin, niin reilusti alakanttiin.”
  • Kotoisin Teuvalta Etelä-Pohjanmaalta kuten koko bändi. ”Muistan Laurin ala-asteelta. Hän oli niin villi, että lähinnä säälin niitä tyttöjä, jotka joutuivat olemaan hänen luokallaan. Ja nyt sitten itse vapaaehtoisesti kierrän hänen kanssaan.”
  • Opiskellut Lontoon yliopistossa sekä The Central School of Speech and Dramassa, josta valmistui teatteritaiteen maisteriksi vuonna 2000. ”Olen muusikko ja näyttelijä, lisäksi olen ohjannut ja opettanut Etelä-Pohjanmaan opistossa. Haluaisin joskus vielä näytellä, ei se kipinä ole kadonnut, mutta juuri nyt en voi jättää bändiä.”

Johanna bändin pojista:

  • Simo Ralli (kitara): ”Bändin sydän.”
  • Lenni Paarma (rummut): ”Leppoisa hengenluoja.”
  • Antero Naali (basso): ”Bändin analyy¬tikko.”
  • Lauri Tähkä (laulu ja kitara): ”Intensiivinen ja impulsiivinen.”

Jenni Parikka on tehnyt pitkään töitä vaikeasta kokemuksesta toipumiseen ja haluaa muistuttaa, että elämä voi olla taas onnellista. 

Narsistit ovat hyviä manipuloimaan. Heille on tyypillistä, että he ottavat yhden piirteistäsi ja paisuttelevat sitä. Jos esimerkiksi pidät puolesi, narsisti saattaa sanoa, että olet hankala ihminen eikä sinun kanssasi pysty keskustelemaan. Lopulta alat uskoa narsistin valheisiin. Valheet vaikuttavat minäkuvaasi ja voivat olla vahingollisia koko loppuelämän ajan.

Näin Jenni Parikka kuvailee narsisteja.

Hän eli parisuhteessa yhden kanssa ja on muutaman vuoden ajan tehnyt aktiivisesti työtä kokemuksesta toipumisen eteen. Samalla hän on auttanut muita. Hän on kirjoittanut kirjan Voima Narsistin kohdanneelle (Books on Demand). Parikan pääsanoma naristin kohdanneille on, että elämä voi olla taas kevyttä ja onnellista. 

– Kova työ siinä on, mutta se on mahdollista, hän kannustaa muita saman kohtalon kokeneita. 

Avun hakeminen on vahvuutta

Parikan mukaan apua on saatavilla. 

– Minusta tuntuu, kuin seisoisin jättiläisten olkapäillä, hän kuvailee kiitollisuuttaan kaikkeen saamaansa apuun. 

Narsismin uhreille hän antaisi seuraavat kaksi ohjetta:

  1. Poista hänet elämästäsi heti. Jos täysi blokki ei ole mahdollista, välttele hänen seuraansa niin pitkälle kuin mahdollista. 
  2. Toipuminen on prosessi, josta ei selviä yksin. Hae apua. Apua on saatavilla ja sen hakeminen on valtavaa vahvuutta. 


Mistä narsistin tunnistaa? 

Parikan mukaan topimusprosessista tekee hankalan se, ettei narsismia ole helppo tunnistaa. On olemassa narsistisia ihmisiä, jotka ovat itsekkäitä ja manipuloivia. On myös heitä, joilla on narsistinen persoonallisuushäiriö. 

”Kun narsismia lorahtaa liikaa, se on todella sairasta.”

– Meissä kaikissa on narsistisia piirteitä. Terveeseen itsetuntoon tarvitsee hitusen narsismia, mutta jos sitä lorahtaa liikaa, se on todella sairasta, Parikka kuvailee. 

Lisäksi Parikka mainitsee, että narsistit ovat sosiaalisesti taitavia ihmisiä. He valitsevat uhrikseen helposti alistuvia ihmisiä. Sen lisäksi heillä on oma "hovinsa", joka pitää heitä mahtavina ihmisinä. Narsisti on lähipiirilleen niin mukava, ettei kukaan heistä tahdo uskoa hänen sairastavan narsismia. 

Narsistit näyttävät todella itsevarmoilta ja hyväsydämisiltä ihmisiltä, mutta todellisuudessa heillä on huono itsetunto. Narsismi on heille suojaviitta, he tarvitsevat muiden alas polkemista oman itsetuntonsa nostamiseen. 

– Itselläni meni eron jälkeen pari vuotta, ennen kuin ymmärsin sattuman kautta, ettei rakastamani ihminen ollut sitä, mitä oli esittänyt, Parikka kertoo. 

Tietoinen läsnäolo auttaa vanhojen muistojen käsittelyssä

Vaikka Parikka on työstänyt toipumistaan aktiivisesti jo usean vuoden ajan, haavat eivät ole poistuneet kokonaan. 

– Narsistin kohtaaminen on jotain todella musertavaa, eikä sitä kokemusta saa ikinä pois itsestään. Haava paranee ja välillä se pulpahtelee pintaan, Parikka kertoo. 

Välillä jotkut pienet asiat saattavat muistuttaa vanhoista kokemuksista. Myös keho saattaa reagoida muistoihin voimakkaasti. Tietoinen läsnäolo auttaa tällaisissa tilanteissa. 

– Jos jokin muistuttaa minua entisestä, tunteet tulevat pintaan. Silloin minun täytyy tajuta, että nuo asiat eivät ole todellisuutta, vaan menneisyyttä. Minun täytyy tehdä valinta lähdenkö mukaan vai en, Parikka kuvailee vaikeiden tilanteiden hallintaa. 

Tärkeää on myös antaa kipeiden tunteiden tulla pintaan ja tuntua. 

– Anna tunteiden tulla. Ne kyllä menettävät tehoaan heti, kun vain pääsevät esiin. Nousevat muistot voivat olla todella voimakkaita ja niiden käsittelemiseen voi tarvita myös ammattilaisen apua hän neuvoo.

Fatbardhe Hetemaj on tehnyt uraa politiikassa. Hän naurahtaa, että on sisarusnelikon ainoa naimaton. – Toisella veljellä ja siskollani on lapsia. Olen heille se hullu täti.

Fatbardhe Hetemaj, 32, odottaa viikonlopun Maailma kylässä -festivaalia, jolloin hänen perheestään kertova Kotimaa Kosovo-Suomi –dokumentti saa ensi-iltansa.

Dokumenttia tehtiin puolitoista vuotta ja se nosti naiselle pintaan monia muistoja. Hetemaj´n neljän sisaruksen vanhemmat saapuivat Kosovosta Suomeen vuonna 1992, jolloin Fatbardhe oli 7-vuotias.

– Ehkä arkielämässä oli pelon jälkeen vaikeinta tasapainoilla kahden kulttuurin välillä. Meidän kulttuurissa olin tottunut koskettamaan ihmisiä. Täällä on tietty etäisyys.

”Ala-asteella ihmettelin, kun kysyttiin, voit sä olla? Sanoin tietysti kaikille, että voin.”

– Ala-asteella ihmettelin myös, kun kysyttiin, voit sä olla? Sanoin tietysti kaikille, että voin ja sitten minulle suututtiin, kun olin luvannut niin monelle. En ymmärtänyt yhtään, että pitäisi olla vain yhden kanssa kerralla, vaan otin kaikki siipieni suojaan. Olen aina ollut tällainen paljon puhuva, Fatbardhe kertoi eilen Mummotunnelin kesän VIP-avajaisissa.

Hetemaj'n sisarusnelikko on kuuluisa saavutuksistaan. Molemmat veljet pelaavat ammatikseen jalkapalloa, Perparim Italiassa ja Mehmet Seinäjoella. Fatbardhe on tehnyt uraa politiikassa. Hän naurahtaa, että on sisarusnelikon ainoa naimaton.

– Toisella veljellä ja siskollani on lapsia. Olen heille se hullu täti. Olemme yhä tosi läheisiä.

Fatbardhe viettää itse sinkkukesää.

– Kaikki väittävät, että minulla on kumppanin suhteen kovat kriteerit. Minun pitää tuntea, että kyseessä on minun ihminen ja toki kumppanin pitää miellyttää myös silmää. 

– Haluan kuitenkin painottaa, että elämäni on hyvää näinkin. Olen huomannut, että lapsettomia suojellaan, eikä heiltä kysellä henkilökohtaisia kysymyksiä, mutta sinkuilta udellaan tosi henkilökohtaisesti, että miksi miestä ei ole löytynyt. Se ärsyttää joskus.

Kotimaa Kosovo-Suomi, TV1 ma 28.5