Stina Koistiselta löydettiin aivokasvain viisi vuotta sitten. Sen jälkeen hän on valmistunut laulajaksi, perustanut bändin ja tehnyt kaksi levyä. – Kun olen ymmärtänyt elämän lyhyyden, en halua jakaa sitä kenen tahansa kanssa, Stina sanoo.

Toukokuun viimeinen päivä vuonna 2010 oli juuri niin kaunis kuin kevätjuhlapäivä parhaimmillaan voi olla. Aurinko paistoi, tuoksui jo kesältä, ja kaikki oli ihanasti, kun Stina Koistinen fillaroi skumppapullo repussa keinuen ystävänsä synttäreille.

Sitten puhelin soi, eikä sen jälkeen mikään ole ollut enää entisellään.

– Minun käskettiin tulla heti sairaalaan, sillä tilanteeni oli hengenvaarallinen, Stina, 29, muistelee melkein viisi vuotta myöhemmin.

Vajaa viikko aikaisemmin Stina oli käynyt pään magneettikuvauksessa päänsäryn takia. Paineinen särky oli vaivannut vuoden ajan ja etenkin, kun hän oli nauranut tai nostanut jotain painavaa. Kuvaukseen Stinan oli viimein lähettänyt neljäs häntä hoitanut lääkäri, yksityinen neurologi, jonka vastaanotolle Stina oli hakeutunut, kun kasvojen toinen puoli oli alkanut puutua. Silti Stina oli ollut varma, ettei kyse ole mistään vakavasta.

Kuvien tulokset olivat sokki: aivoista löytynyt kasvain oli tukkinut aivonestekierron, minkä vuoksi hänen aivopaineensa olivat koholla. Siitä johtuivat myös Stinan oireet. Stina leikattiin samana yönä. Seuraavana päivänä iski todellisuus.

Kumppanin kaipuu

Sairastuessaan Stina oli 24-vuotias musiikinopiskelija, jolla piti olla koko elämä edessään. Stinalla oli hauraita tulevaisuudensuunnitelmia musiikkiin liittyen, mutta myös unelmia, joita hän ei ollut ehtinyt vielä edes ajatella.

– En ollut ikinä haaveillut viidestä lapsesta ja omakotitalosta, mutta silti ensimmäinen ajatukseni huonojen uutisten jälkeen oli, etten koskaan saa lapsia, Stina kertoo nyt.

Ajatus tulevaisuudesta ilman omaa perhettä tuntui yllättävän kipeältä. Stina uskoo, että lisääntymisen tarve on inhimillinen ja kirjoitettu sisään useimpiin meistä.

– Tiedän, että monet aivokasvainpotilaat hankkivat lapsia, enkä paasaa sitä vastaan. Tämä on minun valintani. Mietin asiaa lasten kannalta: mitä jos äiti kuolee, kun he ovat kaksivuotiaita. En haluaisi sellaista tapahtuvan itselleni, ja minun kohdallani riski on kuitenkin iso.

Helsingin Hakaniemessä aamupalaa popsivalla nuorella naisella on suuret silmät ja hymy herkässä. Mistään ei – tietenkään – voisi päätellä, että hän on vakavasti sairas tai ettei hän tiedä, elääkö kaksi, kaksikymmentä vai kuusikymmentä vuotta. Stinan sairastama syöpä on niin harvinainen, että tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta. Viisi vuotta sitten leikkauksen jälkeen eräs lääkäri arveli, että Stinalla olisi elinaikaa kolmesta kuuteen vuotta.

Päällisin puolin Stinan elämä ei eroa muiden parikymppisten elämästä. Itse hän kuitenkin kokee, että sairaus on tehnyt hänestä sivustakatsojan elämänvaiheessa, jossa muille tapahtuu isoja asioita.

– Välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi, kun kaikki menevät naimisiin ja perustavat perheen. Facebookiin saattaa ilmestyä viikon aikana päivitys jopa viidestä uudesta vauvasta. Mutta en silti halua, että ihmiset filtteröivät minulta näitä uutisia. Ne surut minun on käsiteltävä, eivätkä ne ole heidän vastuullaan, Stina kertoo.

Syöpädiagnoosin saadessaan Stina oli sinkku, eikä sairastumisen jälkeen elämänkumppanin löytäminen ole ollut ainakaan helpompaa. Stina arvelee olleensa varovainen, vaikka on yrittänyt muuttaa asennettaan reippaammaksi.

– Olisi kiva rakastua, mutta minun on vaikea löytää ihminen, joka pystyisi ottamaan tämän sairauden vastaan – eikä sitä voi keneltäkään edes vaatia. Varmasti löytäisin jonkun vierelleni, jos se olisi ainoa kriteeri. Mutta pidän omasta seurastani, ja nyt kun olen ymmärtänyt elämän lyhyyden, en halua jakaa sitä kenen tahansa kanssa, hän sanoo napakasti.

Stina kertoo arvostavansa huumorintajuisia, elämänmyönteisiä, tarmokkaita ja intohimoisia ihmisiä. Toista ihmistä Stina kaipaa varsinkin joskus yöllisinä hetkinä, kun tuntee itsensä yksinäiseksi.

– Silloin menee helposti omiin keloihinsa, ja sieltä on vaikea päästä pois. Olisi hienoa, jos olisi joku, jolle purkaa unelmiaan ja pelkojaan.


Lauluja kuolemanpelosta

I am not alright, I stayed up all night, Thinking what can I do, At least a hundred times, It rose up in my mind, I can’t push it down, Anymore, I don’t wanna go”, laulaa nainen vahvalla ja kauniilla äänellä, joka vääntyy lähes huudoksi tai rukoukseksi, kun hän yhä uudelleen toistaa, ettei haluaisi vielä lähteä täältä.

Syöpädiagnoosi ei hidastanut Stinan vauhtia ammatillisesti, päinvastoin. Laulua pääaineenaan opiskellut nuori nainen halusi esittää opinnäytekonsertissaan jotain hienoa. Hän perusti Color Dolor -bändin ja myös sävelsi ensimmäistä kertaa elämässään kappaleet itse. Color Dolorin taidepop on kerännyt kriitikoiden kehuja: Stinan ääntä on verrattu esimerkiksi Björkin tai Tori Amosin kaltaisiin vahvoihin artisteihin.

Valmistumisensa jälkeen Stina myös päätti hakea jatko-opintopaikkaa Göteborgissa, mitä hän ei ehkä terveenä olisi uskaltanut tehdä.

– Sairastuminen muutti ajatteluani paljon. Ennen kuvittelin, että minulla on loppuelämä aikaa tehdä asioita. Nykyään tajuan, että se aika on nyt. En myöskään ajattele, että asiat tippuvat syliin, vaan tavoittelen niitä itse, Stina kertoo.

Kaksi viikkoa sitten Color Dolor julkaisi toisen albuminsa Wonderchildin. Se on rohkea levy, jolla Stina käsittelee kuolemanpelkoa ja katoavaisuutta, mutta myös elämäniloa ja rakkautta.

– Mukana on muutama biisi, jonka ajatuksena on, että ”mä vielä näytän sulle kuolema”. Vielä en tiedä, miten pystyn esittämään ne livenä, mutta ei kai itkukaan ole huono asia, jos sen kanavoi oikein, Stina sanoo.

Musiikki merkitsee Stinalle ennen kaikkea tapaa olla yhteydessä muihin ihmisiin. Esiintymisessä parhaita ovat hetket, jolloin vuorovaikutuksesta yleisön kanssa syntyy jotain ihan uutta.

– Silloin ei ole enää yleisöä ja bändiä, vaan kaikki ovat yhtä porukkaa. Parasta on huomata, että yleisö on täysin keskittynyt musiikkiin, vaikka olisivat keikallamme ekaa kertaa.

Ei kiitos sääliä

Harva parikymppinen on pohtinut elämää ja kuolemaa yhtä paljon kuin Stina.

Aluksi kaikki tuntui vain epäreilulta. Hirveimpiä tunteita hän ei halua enää edes muistella, koska on pyrkinyt pääsemään eroon uhrin roolista, jota sairastuneelle välillä tarjotaan.

Joskus hän yllättää itsensä kaipaamasta aikaa ennen musertavaa tietoa.

– Vaikka kaikki ihmiset tietävät kuolevansa jossain vaiheessa, ”jossain vaiheessa” on heille laaja käsite.

Ihmisten keskellä Stina saattaa edelleen ajatella: kukaan noista ei tiedä, mitä käyn läpi. Heille kuolema ei ole vielä kertonut tulostaan, eikä kukaan nuori ajattele kuolevansa.

Stina tietää myös millaiset lohtusanat toimivat ja millaiset eivät.

– Tosi monet sanovat, että hei, mäkin voin jäädä huomenna bussin alle. Mutta on eri asia, jos sen tietää etukäteen.

Stina ei myöskään jaksaisi keskusteluja, jotka alkavat aina samalla huolestuneella ”miten sinä nyt voit” -kysymyksellä. Vaikka hän tietää ihmisten tarkoittavan hyvää, hänen tekisi mieli vastata tismalleen samoilla sanoilla takaisin.

– Säälin ja myötätunnon välillä on hiuksenhieno, mutta tärkeä ero. Sääli ei auta ketään ikinä eikä missään tilanteessa. Sen sijaan myötätunto voi tuoda lohtua, Stina sanoo.

– Syöpä on asia, jota ei voi ratkaista. Siitä ei ole lohtusanoja ulos. On mukavaa, jos välillä tulee sellainen rauhallinen ja luottavainen hetki, jolloin voi suoraan sanoa, että mua vituttaa ja pelottaa kuolla.

Viime aikoina Stina on ajatellut kuolemaa muutenkin kuin mustana ja suurena loppuna, kuten kulttuurissamme on tapana.

– Olen yrittänyt takoa kallooni, ettei kuolema ole niin vakavaa. Että kaikki jatkuu kuitenkin, eikä ihminen luultavasti kuoltuaan tiedä tästä maailmasta mitään. Eniten minua kuitenkin pelottaa, jos kuolen ennen vanhempiani ja muita läheisiäni, Stina sanoo.

Vanhemmat ja veljen perhe ovat olleet Stinan tärkein tuki sairastumisen aikana. Kun kaksi vuotta sitten kasvain alkoi jälleen suurentua, Stina päätti muuttaa Göteborgista takaisin Helsinkiin.

– Halusin olla siellä, missä perheeni on. Vanhempien luona on turvapaikkani, jonne voin mennä milloin tahansa. Sairaus on lähentänyt meitä, vaikka tapa on tietenkin ikävä. Mutta on tästä siis seurannut myös hyviä asioita, Stina kertoo.

Saunaa, uintia ja tv-sarjoja

Sairauden ansiosta Stina uskoo murjottavansa nykyään vähemmän.

– Olen tehnyt töitä sen eteen, etteivät kateus ja viha veisi niin paljon tilaa. Eihän niillä voita mitään.

Viime aikoina meditaatio on auttanut Stinaa muistamaan oman pienuutensa.

– On suuri ihme, jos universumissamme ei ole jotain samankaltaista planeettaa kuin Maa. Pelkästään täällä meitä on paljon, eikä kaikilla ole asiat niin hyvin kuin minulla. Minulla on koti, perhe ja opiskelupaikka. Jos niistä ei osaa ottaa iloa irti, sitten voi kyllä katsoa peiliin, Stina pohtii.

Meditaation avulla Stina on oppinut myötätuntoa itseä ja muita kohtaan.

– Meditaatiosta saa paljon hyviä työkaluja arkeen. Minulle on kirkastunut ihan eri tavalla, millainen ihminen haluan olla.

Joinain viikkoina Stinan lukujärjestys Sibelius-Akatemian jazzosastolla on täydempi, joinain väljempi. Välillä pukkaa keikkaa ja treeniä Color Dolorin ja muiden projektien kanssa. Kolme kertaa viikossa Stina käy ystäviensä kanssa uimassa, eikä hän tiedä parempaa paikkaa kuulumisten vaihtamiseen kuin kuumat lauteet.

– Sauna hoitaa sielua, ja Yrjönkadun uimahalli Helsingissä on yksi lempipaikoistani, Stina kertoo.

Kaveriporukka myös laittaa ruokaa, pelaa Yatzya ja katsoo leffoja tai tv-sarjoja, kuten Girls ja Game of Thrones.

– Minulla on paljon läheisiä ja tärkeitä ystäviä. Osan olen tuntenut 20 vuotta, osa on tarttunut mukaan myöhemmin. Monet heistä ovat taiteilijoita, Stina kertoo.

Viisi vuotta sitten löydetty aivokasvain saatiin sädetettyä pois ensimmäisen leikkauksen jälkeisenä kesänä, mutta pari vuotta sitten sen huomattiin levinneen toiseen paikkaan aivoissa. Sitä ei voi hoitaa sädettämällä eikä leikkauksellakaan, koska riskit ovat liian suuret.

– Kasvain on keskellä päätä ja kiinni näköhermossa, joten leikkauksesta seuraisi todennäköisesti sokeutuminen tai liikuntakyvyttömyys, Stina kertoo.

Viime aikoina kasvain ei ole kuitenkaan suurentunut, ja laadultaan se on niin monimuotoinen, ettei kukaan osaa ennustaa sen käyttäytymistä.

Sairastumisensa jälkeen Stina ei ole uskaltanut suunnitella elämäänsä kovin pitkälle. Mutta vuosi sitten hän sai näyn.

– Näin itseni Sevillassa laulamassa flamencoa käppyränä mummona hartiahuivi tiukasti hartioillani. Se oli ihana näky. Ehkä se on minun unelmani.

Katso yhtyeen Last Night -video: menaiset.fi/colordolor


Aivosyöpään sairastunut nuori nainen päätti itse kuolinpäivänsä

Stina Koistinen

Syntynyt 11.9.1985. Asuu ­Helsingissä.

Valmistunut Pop & Jazz Konservatioriosta pää­aineena laulu.

Color Dolorin levy Wonderchild on juuri ilmestynyt.

Bändin keikat: Turun ­Dynamossa 13.3. ja Tavastia-­klubilla ­Helsingissä 3.6.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.