Näyttelijä Jessica Grabowsky, 31, haaveilee omasta pullapuodista.

Kuva Jouni Harala

Jessica Grabowsky, 31, on vielä tuntematon tähti, mutta pian hänen kasvonsa ovat varmasti jo tutummat. Hänellä on päärooli Kjell Westön Finlandia-palkittuun romaaniin perustuvassa elokuvassa Missä kuljimme kerran. Elokuvan lisäksi kirjan pohjalta kuvattiin myös tv-sarja. Molempien oikeudet on myyty useaan maahan. Jessica esittää itsenäistä ja vapaamielistä Lucieta, joka ei sovi yläluokan naisten kapeaan muottiin. Tv-sarja kattaa romaanin laajemmin, kun taas elokuva kietoutuu Jessican roolihahmon Lucien ympärille.

Jessican isoäiti syntyi Venäjällä, mutta pakeni vallankumousta Suomeen äitinsä kanssa. Muutoin Jessican kotona puhuttiin ruotsia, sillä äiti oli Pohjanmaan suomenruotsalaisia. Sukunimi Grabowsky taas tulee alun perin Puolasta.

– Olen huolestunut nykyisestä ilmapiiristä. Suvaitsemattomuus järkyttää minua syvästi, sillä minua tai perhettäni ei olisi olemassa, jos isoisoäitiäni lapsineen ei olisi aikoinaan otettu Suomeen. Olen itse sekarotuinen ja olen kokenut sen aina rikkautena. Matkustaminen on vain avartanut maailmankuvaani, Jessica miettii.

Aika ei riittänyt yrittäjyyteen

Jessica ei varsinaisesti haaveillut näyttelijän ammatista mutta oli kuitenkin koulun juhlissa aina se, joka luki runon tai lauloi. 16-vuotiaana Jessica muutti yksin Helsinkiin ruotsinkieliseen lukioon. Se jäi kuitenkin kesken.

Jessica elätti itsensä työskentelemällä tarjoilijana. Hän kokeili myös mallintöitä. Teatterikorkeakouluun Jessica pääsi toisella yrittämällä.

– Keväällä 2007 sain sitten maisterin paperit, vaikka en ole edes ylioppilas! Mutta en vieläkään tiedä, haluanko olla vain näyttelijä. Haluaisin tehdä myös kaikkea muuta: laulaa ja kirjoittaa runokirjan, laatia koreografian ja ohjata eläindokumentteja. Perustaa pullapuodin tai kahvilan, Jessica listaa.

Yrittämisestä Jessicalla on jo kokemusta. Muutama vuosi sitten hän avasi vintage-kaupan yhdessä ystäviensä kanssa. Aika ei kuitenkaan riittänyt, ja liike piti sulkea.

– Minulle kävi kuten niin monelle nuorelle freelancerille: en osannut sanoa ei ennen kuin tuli totaalinen uupumus. Työ määrittelee minua välillä jopa huolestuttavan paljon, mutta en silti ole kovin kunnianhimoinen. Minulla on välillä ikävä takaisin tarjoilijan hommiin. Tein ihmiset iloisiksi vain tuomalla ruokaa, eikä työasioita tarvinnut miettiä koskaan päivän jälkeen.

Lue myös arvostelu elokuvasta:

Missä kuljimme kerran näyttää Helsingin maagisena