Vuonna 2004 elokuvatähti Laura Malmivaara oli viisikuukautisen tytön äiti. Arkistojutussa Laura kertoo muun muassa, mitä hän arvostaa parisuhteessaan.

"Olen aina ollut mielestäni pikemminkin tarkkailija kuin eturiviin pyrkijä tai seurueen keskipiste. Aikuisikään asti olin tutkaillut, löytäisinkö itselleni ammatin valokuvaajana. Kesti pitkään ennen kuin tajusin, että todella haluan olla myös kameran toisella puolella, kuvattavana ja näyttelijänä. Valokuvausta olin harrastanut isäni innostamana jo murrosikäisestä lähtien ja vietin suuren osan nuoruudestani pimiössä kuvia kehitellen.
Kuvasin kaikkea mahdollista, ripustin pyykkinarulle asetelmia tai puin veljiäni erilaisiin kuvausasuihin. Kaikki rahani menivät filmeihin.

Oli tietysti upeaa, kun aika pian lukion jälkeen sain kuulla päässeeni Taideteolliseen korkeakouluun valokuvausta opiskelemaan. Siitä alkoi intensiivinen taiteen tekemisen jakso, johon kariutui myös pitkä ihmissuhde, ensirakkauteni.

Pitää noudattaa intohimoaan

Minusta kypsyi näyttelijä pikku hiljaa. Oli minulla nuoresta lähtien jonkinlaista kaipuuta myös estradille, sillä tanssi ja musiikki kuuluivat harrastuksiini. Kävin lapsuudenkaupungissani
Kajaanissa musiikkiluokkaa ja tanssin satubalettia. Baletissa koin myös elämäni ensimmäisen suuren pettymyksen. Olin ehkä seitsemänvuotias, kun opettajani ilmoitti, että tuskin kannattaa
jatkaa, sillä minulla ei ole tulevaisuutta tanssijana. Se oli juuri se vaihe, kun olisi pitänyt nousta kärkitossuille ja olin jo pitkään nähnyt itseni sieluni silmin ryhmämme ainoan poikatanssijan käsivarsilla.

Tanssiminen tyssäsi polvieni heikkouteen. Jälkeenpäin ajateltuna on hyvä, että se sanottiin suoraan. Vaikka yksi tie nousi pystyyn, tuli muita mahdollisuuksia.

Toinen muistikuva halusta esiintyä oli, kun isäni kutsusta kaupunkiin tuli vierailemaan kansainvälinen Up with people -tanssi- ja lauluryhmä. Esitystä katsoessani mietin, miten hienoa olisi päästä heidän mukanaan kiertämään ja kokemaan suurta yhteenkuuluvuutta.

Meitä lapsia, minua ja kahta veljeäni, on aina kotona kannustettu seisomaan omilla jaloillamme ja kokeilemaan siipiämme. Isä ja äiti korostivat, että ihmisen pitää tehdä sitä, mihin tuntee intohimoa ja meidän kaikkien sisarusten ammatin pohja onkin nuoruuden harrastuksessa: nuorempi veljeni on jääkiekkoilija ja vanhempi kitaristi.

Kaipuu juurille

Lapsuuteni oli vapaata, tapahtumarikasta aikaa, jolle pikkukaupungin elämänrytmi ja puitteet loivat turvallisen ja onnellisen kehyksen. Leikkialueemme oli koko kaupunki ja erityisesti muistan perheen yhteiset retket metsään, Puolangan putouksille. Äiti leipoi aina evääksi kääretortun. Usein retkissä oli myös seikkailun makua. Tapana oli esimerkiksi joka joulu varastaa joulukuusi.

Kasvatuksemme oli vapaata, menimme nukkumaan, kun nukutti ja söimme, kun oli nälkä. Me lapset saatoimme musisoida iltamyöhään ja vanhemmat osallistuivat siihen taputtamalla ja kannustamalla. Parhaat iltasadut olivat isän keksimiä.

Kaipaan luontoa ja ikävöin syntymäseudulle, jota nyt matkan päästä tietysti romantisoin. Realismia on se, että kaikki ystäväni ja sukulaisetkin ovat muuttaneet Kajaanista etelään, koska työtä ei ole. Itse olen käynyt Kajaanissa viimeksi kolmisen vuotta sitten markkinoimassa Kuutamolla-elokuvaa. Outoa, miten lyhyt se Kauppakatu olikaan.

Lapsuuteni päättyi 13-vuotiaana, kun muutimme Kajaanista Järvenpäähän. Ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa minulle ilmoitettiin kättelyssä, että luokkaan ei ole tulemista, ellei ole Dingo-fani. Vaikka minulle, pohjoi sen tytölle, aluksi vähän naurettiin erilaisuuteni vuoksi, pääsin kuitenkin aika nopeasti porukoihin, eikä minua koskaan varsinaisesti kiusattu.

Lukioaikana tein jonkin verran mallintöitä ja ehkä sen vastapainoksi hain elämääni syvyyttä. Pyrin koulun jälkeen lukemaan teologiaa ja pääsinkin – tosin opinnot kestivät vain yhden lukukauden.

Minua on aina kiinnostanut uskonnollisuus ja se kysymys, miksi se on niin suuri osa elämäämme.

Mikä on minun vammani

Pääsin toisella yrittämällä Teatterikorkeakouluun. Olin jo sitä ennen näytellyt roolin Antti Jokisen ohjaamassa tv-sarjassa
Tähtilampun alla, johon minut löydettiin pystymetsästä. Hurmaannuin näyttelemisestä kokonaan, ja Taideteollisen opinnot saivat vahvan kilpailijan.

Teatterikorkeasta ovat jääneet mieleen opettajani Raila Leppäkosken sanat: teissä kaikissa on jokin vamma. Mietin monesti, mikä se minun vammani oikein on? Ehkä se liittyi miellyttämisen tarpeeseen, epävarmuuteen siitä, miten muut minut näkevät. Pelkoon, etten ole mitään tai että olen keskinkertainen, hajuton ja mauton.

Teatterikouluaika oli vapauttavaa. Onhan se uskomaton terapiasessio, kun saa neljä vuotta istua kavereiden kanssa ringissä ja puhua ja analysoida sitä, miltä minusta tuntuu. Opin samalla paljon siitä, kuka minä olen ryhmässä, muiden joukossa. Uskalsin yhä enemmän tehdä työtä sen puolesta, mikä näyttelemisessä on oleellista: olla henkilökohtainen ja jotakin mieltä, sillä näytteleminen on haluamista. Ihan ensiksi täytyy kuitenkin tietää, mitä haluaa.

Onnistuneessa näytelmäproduktiossa kiinnostaa se, kuinka minusta tulee me. Miten joukko minäkeskeisiä yksilöitä sulautuu yhteen ehjäksi kokonaisuudeksi. Siitä syntyy yhdessä tekemisen hurmio. Eihän se aina onnistu, on tiimejä, jotka eivät kerta kaikkiaan toimi.

Siksipä ei olekaan mikään ihme, että ohjaaja usein kokoaa ympärilleen saman toimivan joukon, jonka kanssa on jo tottunut tekemään töitä. Tilannehan olisi muuten karkeasti sama kuin, että jokaisen uuden projektin edessä pistettäisiin pystyyn uusi firma henkilökuntineen.

Ei ole helppoa hyväksyä omaa miestä pomoksi

Rakkauteni aviomieheeni, ohjaaja Aku Louhimieheen syntyi Levottomat-elokuvan filmausten jälkeen. Minulta on usein kysytty, miltä tuntuu työskennellä oman aviomiehen ohjauksessa. Suoraan sanottuna ei ole ihan helppoa sopeutua siihen, että oma aviomies on myös pomosi. Minun kaltaiselleni jääräpäälle päätöksenteon luovuttaminen ohjaajalle on muutenkin vaikeaa. Ja muuta vaihtoehtoa ei ole, näyttelijän on antauduttava ohjattavaksi ja tässä mielessä suhde ei voi olla lainkaan tasa-arvoinen.

Akusta on kuitenkin sanottava, että hän ei ole sanelija, vaan dialogi on tasaarvoista. Kun minua ohjaa oma aviomies, huomaan olevani selvästi herkempi loukkaantumaan ja suuttumaankin. Se herkkyys on vain opittava hyödyntämään. Lisäksi puolin ja toisin tulee sanottua asioita, joita ei vieraammalle sanoisi.

On kuitenkin etu, että kaikista virinneistä kysymyksistä voi keskustella tavallista laajemmin ja pidempään. Kun perheessä on kaksi taiteilijaa, työtä on vaikea erottaa muusta elämästä. Se on koko ajan läsnä elämäntapana. Työryhmässä emme korosta suhdettamme, mutta saatan kyllä joskus kuvaustauolla antaa Akulle pusun.

Parisuhteessa arvostan naurua, vilpittömyyttä, viihtymistä ja välittämistä. Omat vanhempani ovat hyvä esimerkki – heillä on yhdessä aidosti mukavaa. Ja vaikka joskus riideltäisiinkin, riidan jälkeen nauretaan. Tärkeää on tunteiden näyttäminen laidasta laitaan.

Todellisuuden kauneus kiehtoo

Elokuva on näyttelijäntyön osa-alue, johon keskityn nyt mielelläni. Elokuvassa minua kiehtoo visuaalisuus, josta olen valokuvaajanakin kiinnostunut. Yksi kuva voi olla voimakkaampi väline kuin näyttelijän työ ikinä ja kuvaa voi lukea kuin käsikirjoitusta.

Arvostan kovasti Akun kykyä ohjaajana luoda kuvallista maailmaa. Näyttelemisessä ja kuvaamisessa minua kiinnostaa läsnäolo, realismi, todellisuuden kauneus. Esimerkiksi valokuvani ovat autenttisia, en käytä symboleita.

Olen valmistunut Teatterikoulusta vasta vajaat kolme vuotta sitten ja saanut jo silti tehdä paljon kiinnostavia töitä. Menestyksestä en puhuisi. Sitä on vaikea mitata tai ajatella henkilökohtaisesti. Jos jokin elokuva menestyy, ei se ole minun ansiotani. Näyttelijä vain usein joutuu edustamaan nimellään ja kasvoillaan koko elokuvaa ja sen tekijöitä ja samalla unohtuu, miten monesta eri osasta lopputulos koostuu.

Suomessa elokuvia tehdään vähän, ja siksi on etuoikeus olla mukana. Ihanne on kuitenkin päästä valikoimaan rooleja, joihin itsekin uskoo. Tähtimeininkiä täällä ei kuitenkaan ole, eikä kukaan leiju pilvissä. Minulle työn kohokohtia ovat ensi-illat, on aina jännittävää nähdä työ kokonaisuutena valkokankaalla.

Äskettäin ilahduin, kun Italiassa tekemäni elokuva L’Amore di
Marja
voitti siellä ulkomaisten toimittajien jakaman Vuoden yllättäjä -palkinnon.

Lapsi on mahtava vastanäyttelijä

Tyttäreni Alman syntyminen on elämäni suurin käännekohta.
Voihan joku miettiä, mitä järkeä on heittäytyä äidiksi uran tässä vaiheessa, mutta minä en ajattele niin. Lapsia ei tehdä tilaamalla, lapsen syntymä on suuri lahja. Äitiydestä on vähän vaikea puhua ilman että aihe muuttuu banaaliksi, sillä mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan siihen liittyviä tunteita.

Mielestäni jokaisen pitäisi pyrkiä löytämään oma äitiytensä eikä alistua yhteiskunnan paineiden alla, jotka tekevät äitiydestäkin suorittamista. Tämän viiden kuukauden äitinä olon aikana olen oppinut tietämään, mikä on maailman kaunein ääni. Ja se on lapsen nauru.

Lapsi on myös mahtava vastanäyttelijä. Siitä minulla on kokemusta jo ennen Almaakin, sillä elämä uusperheessä, Akun lasten kanssa, on ollut hyvin kasvattavaa. Sellainen elämäntilanne pakottaa vastuullisuuteen ja kypsyyteen.

Minua ohjaa kohtalonusko

Töihin palailen nyt pikku hiljaa. Kotikatua kuvaan jo, mutta se merkitsee vain muutaman tunnin työjaksoja viikossa.

Neuvottelut uudesta elokuvasta ovat vireillä. Onni on se, että saan äidiltäni lastenhoitoapua. Alma on onneksi myös hyvin rauhallinen ja tyytyväinen vauva. Tyttö ei ole moksiskaan, kun hän on seurannut äitinsä tunnin kestänyttä meikkaussessiota ja näyttää sopeutuvan hyvin myös studion lattialla tehtävään vaipanvaihtoon.

Uusin aluevaltaukseni on musiikki. Minulla on jo vuoden päivät ollut levytyssopimus, ja parhaillaan kokoan materiaalia ensi vuoden alussa ilmestyvää levyä varten. Ainakin osa lauluista perustuu omiin sanoituksiini. Laulaminen on minulle uusi ja erilainen tapa ilmaista itseäni.

Elämän käännekohdissa minua ohjaa eräänlainen kohtalonusko. Elämä kulkee määrättyyn suuntaan, mutta voin silti itse tehda valintoja. Voin esimerkiksi valita, että huomenna lopetan näyttelemisen, ostan Hämeenlinnasta tätini vanhan valokuvaamon ja heittäydyn muotokuvien tekijäksi. Ja sitten voin taas valita uudelleeen. On niin paljon asioita, jotka kiinnostavat."