Vuonna 2004 elokuvatähti Laura Malmivaara oli viisikuukautisen tytön äiti. Arkistojutussa Laura kertoo muun muassa, mitä hän arvostaa parisuhteessaan.

"Olen aina ollut mielestäni pikemminkin tarkkailija kuin eturiviin pyrkijä tai seurueen keskipiste. Aikuisikään asti olin tutkaillut, löytäisinkö itselleni ammatin valokuvaajana. Kesti pitkään ennen kuin tajusin, että todella haluan olla myös kameran toisella puolella, kuvattavana ja näyttelijänä. Valokuvausta olin harrastanut isäni innostamana jo murrosikäisestä lähtien ja vietin suuren osan nuoruudestani pimiössä kuvia kehitellen.
Kuvasin kaikkea mahdollista, ripustin pyykkinarulle asetelmia tai puin veljiäni erilaisiin kuvausasuihin. Kaikki rahani menivät filmeihin.

Oli tietysti upeaa, kun aika pian lukion jälkeen sain kuulla päässeeni Taideteolliseen korkeakouluun valokuvausta opiskelemaan. Siitä alkoi intensiivinen taiteen tekemisen jakso, johon kariutui myös pitkä ihmissuhde, ensirakkauteni.

Pitää noudattaa intohimoaan

Minusta kypsyi näyttelijä pikku hiljaa. Oli minulla nuoresta lähtien jonkinlaista kaipuuta myös estradille, sillä tanssi ja musiikki kuuluivat harrastuksiini. Kävin lapsuudenkaupungissani
Kajaanissa musiikkiluokkaa ja tanssin satubalettia. Baletissa koin myös elämäni ensimmäisen suuren pettymyksen. Olin ehkä seitsemänvuotias, kun opettajani ilmoitti, että tuskin kannattaa
jatkaa, sillä minulla ei ole tulevaisuutta tanssijana. Se oli juuri se vaihe, kun olisi pitänyt nousta kärkitossuille ja olin jo pitkään nähnyt itseni sieluni silmin ryhmämme ainoan poikatanssijan käsivarsilla.

Tanssiminen tyssäsi polvieni heikkouteen. Jälkeenpäin ajateltuna on hyvä, että se sanottiin suoraan. Vaikka yksi tie nousi pystyyn, tuli muita mahdollisuuksia.

Toinen muistikuva halusta esiintyä oli, kun isäni kutsusta kaupunkiin tuli vierailemaan kansainvälinen Up with people -tanssi- ja lauluryhmä. Esitystä katsoessani mietin, miten hienoa olisi päästä heidän mukanaan kiertämään ja kokemaan suurta yhteenkuuluvuutta.

Meitä lapsia, minua ja kahta veljeäni, on aina kotona kannustettu seisomaan omilla jaloillamme ja kokeilemaan siipiämme. Isä ja äiti korostivat, että ihmisen pitää tehdä sitä, mihin tuntee intohimoa ja meidän kaikkien sisarusten ammatin pohja onkin nuoruuden harrastuksessa: nuorempi veljeni on jääkiekkoilija ja vanhempi kitaristi.

Kaipuu juurille

Lapsuuteni oli vapaata, tapahtumarikasta aikaa, jolle pikkukaupungin elämänrytmi ja puitteet loivat turvallisen ja onnellisen kehyksen. Leikkialueemme oli koko kaupunki ja erityisesti muistan perheen yhteiset retket metsään, Puolangan putouksille. Äiti leipoi aina evääksi kääretortun. Usein retkissä oli myös seikkailun makua. Tapana oli esimerkiksi joka joulu varastaa joulukuusi.

Kasvatuksemme oli vapaata, menimme nukkumaan, kun nukutti ja söimme, kun oli nälkä. Me lapset saatoimme musisoida iltamyöhään ja vanhemmat osallistuivat siihen taputtamalla ja kannustamalla. Parhaat iltasadut olivat isän keksimiä.

Kaipaan luontoa ja ikävöin syntymäseudulle, jota nyt matkan päästä tietysti romantisoin. Realismia on se, että kaikki ystäväni ja sukulaisetkin ovat muuttaneet Kajaanista etelään, koska työtä ei ole. Itse olen käynyt Kajaanissa viimeksi kolmisen vuotta sitten markkinoimassa Kuutamolla-elokuvaa. Outoa, miten lyhyt se Kauppakatu olikaan.

Lapsuuteni päättyi 13-vuotiaana, kun muutimme Kajaanista Järvenpäähän. Ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa minulle ilmoitettiin kättelyssä, että luokkaan ei ole tulemista, ellei ole Dingo-fani. Vaikka minulle, pohjoi sen tytölle, aluksi vähän naurettiin erilaisuuteni vuoksi, pääsin kuitenkin aika nopeasti porukoihin, eikä minua koskaan varsinaisesti kiusattu.

Lukioaikana tein jonkin verran mallintöitä ja ehkä sen vastapainoksi hain elämääni syvyyttä. Pyrin koulun jälkeen lukemaan teologiaa ja pääsinkin – tosin opinnot kestivät vain yhden lukukauden.

Minua on aina kiinnostanut uskonnollisuus ja se kysymys, miksi se on niin suuri osa elämäämme.

Mikä on minun vammani

Pääsin toisella yrittämällä Teatterikorkeakouluun. Olin jo sitä ennen näytellyt roolin Antti Jokisen ohjaamassa tv-sarjassa
Tähtilampun alla, johon minut löydettiin pystymetsästä. Hurmaannuin näyttelemisestä kokonaan, ja Taideteollisen opinnot saivat vahvan kilpailijan.

Teatterikorkeasta ovat jääneet mieleen opettajani Raila Leppäkosken sanat: teissä kaikissa on jokin vamma. Mietin monesti, mikä se minun vammani oikein on? Ehkä se liittyi miellyttämisen tarpeeseen, epävarmuuteen siitä, miten muut minut näkevät. Pelkoon, etten ole mitään tai että olen keskinkertainen, hajuton ja mauton.

Teatterikouluaika oli vapauttavaa. Onhan se uskomaton terapiasessio, kun saa neljä vuotta istua kavereiden kanssa ringissä ja puhua ja analysoida sitä, miltä minusta tuntuu. Opin samalla paljon siitä, kuka minä olen ryhmässä, muiden joukossa. Uskalsin yhä enemmän tehdä työtä sen puolesta, mikä näyttelemisessä on oleellista: olla henkilökohtainen ja jotakin mieltä, sillä näytteleminen on haluamista. Ihan ensiksi täytyy kuitenkin tietää, mitä haluaa.

Onnistuneessa näytelmäproduktiossa kiinnostaa se, kuinka minusta tulee me. Miten joukko minäkeskeisiä yksilöitä sulautuu yhteen ehjäksi kokonaisuudeksi. Siitä syntyy yhdessä tekemisen hurmio. Eihän se aina onnistu, on tiimejä, jotka eivät kerta kaikkiaan toimi.

Siksipä ei olekaan mikään ihme, että ohjaaja usein kokoaa ympärilleen saman toimivan joukon, jonka kanssa on jo tottunut tekemään töitä. Tilannehan olisi muuten karkeasti sama kuin, että jokaisen uuden projektin edessä pistettäisiin pystyyn uusi firma henkilökuntineen.

Ei ole helppoa hyväksyä omaa miestä pomoksi

Rakkauteni aviomieheeni, ohjaaja Aku Louhimieheen syntyi Levottomat-elokuvan filmausten jälkeen. Minulta on usein kysytty, miltä tuntuu työskennellä oman aviomiehen ohjauksessa. Suoraan sanottuna ei ole ihan helppoa sopeutua siihen, että oma aviomies on myös pomosi. Minun kaltaiselleni jääräpäälle päätöksenteon luovuttaminen ohjaajalle on muutenkin vaikeaa. Ja muuta vaihtoehtoa ei ole, näyttelijän on antauduttava ohjattavaksi ja tässä mielessä suhde ei voi olla lainkaan tasa-arvoinen.

Akusta on kuitenkin sanottava, että hän ei ole sanelija, vaan dialogi on tasaarvoista. Kun minua ohjaa oma aviomies, huomaan olevani selvästi herkempi loukkaantumaan ja suuttumaankin. Se herkkyys on vain opittava hyödyntämään. Lisäksi puolin ja toisin tulee sanottua asioita, joita ei vieraammalle sanoisi.

On kuitenkin etu, että kaikista virinneistä kysymyksistä voi keskustella tavallista laajemmin ja pidempään. Kun perheessä on kaksi taiteilijaa, työtä on vaikea erottaa muusta elämästä. Se on koko ajan läsnä elämäntapana. Työryhmässä emme korosta suhdettamme, mutta saatan kyllä joskus kuvaustauolla antaa Akulle pusun.

Parisuhteessa arvostan naurua, vilpittömyyttä, viihtymistä ja välittämistä. Omat vanhempani ovat hyvä esimerkki – heillä on yhdessä aidosti mukavaa. Ja vaikka joskus riideltäisiinkin, riidan jälkeen nauretaan. Tärkeää on tunteiden näyttäminen laidasta laitaan.

Todellisuuden kauneus kiehtoo

Elokuva on näyttelijäntyön osa-alue, johon keskityn nyt mielelläni. Elokuvassa minua kiehtoo visuaalisuus, josta olen valokuvaajanakin kiinnostunut. Yksi kuva voi olla voimakkaampi väline kuin näyttelijän työ ikinä ja kuvaa voi lukea kuin käsikirjoitusta.

Arvostan kovasti Akun kykyä ohjaajana luoda kuvallista maailmaa. Näyttelemisessä ja kuvaamisessa minua kiinnostaa läsnäolo, realismi, todellisuuden kauneus. Esimerkiksi valokuvani ovat autenttisia, en käytä symboleita.

Olen valmistunut Teatterikoulusta vasta vajaat kolme vuotta sitten ja saanut jo silti tehdä paljon kiinnostavia töitä. Menestyksestä en puhuisi. Sitä on vaikea mitata tai ajatella henkilökohtaisesti. Jos jokin elokuva menestyy, ei se ole minun ansiotani. Näyttelijä vain usein joutuu edustamaan nimellään ja kasvoillaan koko elokuvaa ja sen tekijöitä ja samalla unohtuu, miten monesta eri osasta lopputulos koostuu.

Suomessa elokuvia tehdään vähän, ja siksi on etuoikeus olla mukana. Ihanne on kuitenkin päästä valikoimaan rooleja, joihin itsekin uskoo. Tähtimeininkiä täällä ei kuitenkaan ole, eikä kukaan leiju pilvissä. Minulle työn kohokohtia ovat ensi-illat, on aina jännittävää nähdä työ kokonaisuutena valkokankaalla.

Äskettäin ilahduin, kun Italiassa tekemäni elokuva L’Amore di
Marja
voitti siellä ulkomaisten toimittajien jakaman Vuoden yllättäjä -palkinnon.

Lapsi on mahtava vastanäyttelijä

Tyttäreni Alman syntyminen on elämäni suurin käännekohta.
Voihan joku miettiä, mitä järkeä on heittäytyä äidiksi uran tässä vaiheessa, mutta minä en ajattele niin. Lapsia ei tehdä tilaamalla, lapsen syntymä on suuri lahja. Äitiydestä on vähän vaikea puhua ilman että aihe muuttuu banaaliksi, sillä mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan siihen liittyviä tunteita.

Mielestäni jokaisen pitäisi pyrkiä löytämään oma äitiytensä eikä alistua yhteiskunnan paineiden alla, jotka tekevät äitiydestäkin suorittamista. Tämän viiden kuukauden äitinä olon aikana olen oppinut tietämään, mikä on maailman kaunein ääni. Ja se on lapsen nauru.

Lapsi on myös mahtava vastanäyttelijä. Siitä minulla on kokemusta jo ennen Almaakin, sillä elämä uusperheessä, Akun lasten kanssa, on ollut hyvin kasvattavaa. Sellainen elämäntilanne pakottaa vastuullisuuteen ja kypsyyteen.

Minua ohjaa kohtalonusko

Töihin palailen nyt pikku hiljaa. Kotikatua kuvaan jo, mutta se merkitsee vain muutaman tunnin työjaksoja viikossa.

Neuvottelut uudesta elokuvasta ovat vireillä. Onni on se, että saan äidiltäni lastenhoitoapua. Alma on onneksi myös hyvin rauhallinen ja tyytyväinen vauva. Tyttö ei ole moksiskaan, kun hän on seurannut äitinsä tunnin kestänyttä meikkaussessiota ja näyttää sopeutuvan hyvin myös studion lattialla tehtävään vaipanvaihtoon.

Uusin aluevaltaukseni on musiikki. Minulla on jo vuoden päivät ollut levytyssopimus, ja parhaillaan kokoan materiaalia ensi vuoden alussa ilmestyvää levyä varten. Ainakin osa lauluista perustuu omiin sanoituksiini. Laulaminen on minulle uusi ja erilainen tapa ilmaista itseäni.

Elämän käännekohdissa minua ohjaa eräänlainen kohtalonusko. Elämä kulkee määrättyyn suuntaan, mutta voin silti itse tehda valintoja. Voin esimerkiksi valita, että huomenna lopetan näyttelemisen, ostan Hämeenlinnasta tätini vanhan valokuvaamon ja heittäydyn muotokuvien tekijäksi. Ja sitten voin taas valita uudelleeen. On niin paljon asioita, jotka kiinnostavat."

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.