Näyttelijä Minna Haapkylästä olisi voinut tulla kansainvälinen tähti, mutta hän valitsi perheen. – Monet taiteilijat ammentavat tuskasta, mutta minä perusturvasta ja tasapainoisesta perhe-elämästä.

Auringonpaisteessa kylpevän huvilavanhuksen oveen on raapustettu lapsen harakanvarpain, ketä kaikkia talossa asuu.

Oven avaa suihkunraikas Minna Haapkylä, 37, päällään froteinen kotimekko, jaloissa villasukat. Lappu ovessa on tarpeen, sillä talossa majailee Haapkyliä useampi sukupolvi.

Porstuassa tulijaa tervehtii kurahaalarien ja kumisaappaiden sekamelska. Portaat narahtelevat kodikkaasti, kun kiivetään Minnan ja hänen miehensä, näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin, asuntoon. Minna toivottaa tervetulleeksi, kengät saa jättää jalkaan, koska lattiat ovat kuulemma muutenkin täynnä muruja.
Seinän takaa kuuluu töminää ja riemunkiljahduksia, sillä kuopus on viety haastattelun ajaksi mummolaan leikkimään. Esikoinen on ranskalaisen päiväkodin esikoulussa.

Minna huokaa tyytyväisenä: tämä on juuri sitä elämää, jota hän haluaa elää, tässä talossa. Olla vain kotona ja touhuta kaikkea tavallista.

Pelastajasielu

”Monet taiteilijat ammentavat tuskasta, mutta minä perusturvasta ja tasapainoisesta perhe-elämästä. Jotta uskallan heittäytyä tai voin esittää rikkinäistä ihmistä, minun on itse voitava hyvin. Ahdistun, jos en saa olla tarpeeksi kotona.

Kevät oli raskas. Sain näytellä legendaarisessa Schaubünen teatterissa, mutta kaipasin perhettäni kovasti. Kuljin ihanan Berliinin katuja ja jouduin hokemaan itselleni: ’Nauti, nauti, tätähän sinä halusit!’

Perhetyttö

Olen hyvin sukurakas. Minua viehättää eteläeurooppalainen perhemalli, jossa sukupolvet asuvat yhdessä ja pitävät huolta toinen toisistaan. Kun olin lapsi, matkustelimme paljon. Vanhempani arvostavat kielitaitoa ja panivat siksi minut ja sisareni ranskalaiseen kouluun.
Perustimme teininä kavereideni kanssa Tarharyhmä-bändin. Kiersimme alaikäisinä samoja kuppiloita kuin paatuneet rokkariäijät, mutta ikinä ei mitään sattunut. Ehkä juuri siksi, että olimme niin viattomia ja sinisilmäisiä.

Itsekin annan poikieni tehdä oikeastaan mitä vain, kunhan he eivät loukkaa itseään tai muita. Ja kohtelias pitää aina olla.

Meillä kyllä myös huudetaan ja tapellaan. Tai minä tappelen ja huudan, kuten esikoiseni väittää. Minun mielestäni riitelyssä ei ole mitään vaarallista niin kauan kun lapset oppivat myös sen, että riidan jälkeen sovitaan ja pyydetään anteeksi.

Uskon, että meidän lapsemme on nyt tehty. En uskalla ottaa sitä riskiä, että saisimme vielä kolmannen pojan!

Pariisiin

Minun piti lähteä Pariisiin asti itsenäistymään. Muutin kyllä ’omilleni’ kotitalossani 17-vuotiaana, samaan asuntoon, jossa nyt asun mieheni ja lasten kanssa, mutta vanhempani jäivät asumaan seinän taakse ja ovat siellä edelleen. Äitini oli pesettänyt lakanapyykin aina pesulassa ja siksi luulin pitkään, ettei liinavaatteita voi pestä itse. Ranskassa asuntoni lähellä ei kuitenkaan ollut pesuloita, joten laitoin likaiset lakanat roskiin ja kävin ostamassa uudet.

Pariisissa istuin asuntoni ikkunalaudalla ja yritin epätoivoisesti opetella polttamaan tupakkaa ja juomaan viiniä, koska ajattelin niiden kuuluvan ranskalaisuuteen. Tupakoimaan en oppinut, mutta viiniä juon nykyään todella sujuvasti.

Onnellisin päivä

Haaveeni oli pitkään näytellä ranskaksi. Kun olin tehnyt pari elokuvaa Ranskassa, agenttini ehdotti, että minun kannattaisi muuttaa sinne, jos haluaisin luoda uran Euroopassa. En edes harkinnut ehdotusta, koska tiesin, ettei H-P haluaisi lähteä. Ura ei ollut minusta avioeron väärti. Myös kaikki glooria ulkomailla näyttelemisestä oli kadonnut. Ehkä unelmia ei ole tarkoitettu toteutettavaksi.

Rahastakaan en välitä. Tiedän, että sanon tämän ihmisenä, jonka ei ole koskaan täytynyt kärsiä puutetta. En osaa säästää, ja saan kuulla siitä jatkuvasti vanhemmiltani. Tuhlaamme matkusteluun ja itsemme ja läheistemme hemmotteluun. Nolottaa tunnustaa, mutta joudun turvautumaan vanhempiini aika usein edelleenkin.

Minulla ei ole ikäkriisiä, mutta minua hämmentää ajatus, että olen ollut kohta kaksikymmentä vuotta saman ihmisen kanssa. Tapasin H-P:n Ylioppilasteatterissa 19-vuotiaana. Haluaisin tietysti ajatella, että olen tosi itsenäinen ihminen, mutta pahoin pelkään, että H-P:n kanssa oleminen on myös iso osa persoonaani. Olemme kasvaneet ja kehittyneet yhdessä.

Muistan yhä hääpäivämme elämäni onnellisimpana päivänä. Luulin, ettei naimisiinmeno muuttaisi mitään, että meillä olisi vain bileet kavereille ja siinä se, mutta kyllä se muutti. Olin koko päivän niin onnellinen, että minua vain itketti.

Usko on osa arkea

Usko on nykyään niin luonteva osa perheemme arkea, että jopa kolmivuotias poikani suukottaa ohimennen ikonia. Teininä rippikoulu oli minulle piinaa enkä kokenut luterilaista kirkkoa omakseni. Mieheni kääntyi ortodiksiksi ensin, ja minä tein saman, kun menimme naimisiin. Olin kypsytellyt päätöstä pitkään ja hartaasti.

Jumalan olemassaoloa ei voi selittää järjellä. Siksi on valittava, haluaako uskoa vai ei. Minä valitsin, että uskon. Usko tuo turvaa ja kirkko edustaa minulle pysyvyyttä muuttuvassa maailmassa.

Elokuvaan olen tällä hetkellä kyllästynyt. Teatteri tuntuu elävämmältä ja kiinnostavammalta. Parin vuoden päästä voin toki ajatella ihan päinvastoin. Mutta televisiota en halua tehdä enää lainkaan. Kun on televisiossa, kaikki tunnistavat. Se on ahdistavaa.

Olen välillä turhautunut ammatinvalintaani ja miettinyt, miksi en tee mieluummin jotakin, missä minusta olisi hyötyä. Mieheni sanoo kuitenkin usein, että taiteen tehtävä on etsiä Jumalaa ihmisessä.

Minusta on myös ihana kertoa tarinoita. Kestän omaa arkeanikin paremmin, kun pääsen hetkeksi lomalle jonkun toisen elämään.”

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

Jaana Kivimäki

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.

”Soulin kuningatar” Aretha Franklin oli menehtyessään 76–vuotias.

Yhdysvaltalainen soul-, r'n'b- ja gospel-laulaja Aretha Franklin on kuollut. Franklin oli menehtyessään 76-vuotias.

Asiasta on uutisoinut muiden muassa Associated Press, jolle Franklinin tiedottaja on vahvistanut laulajan menehtymisen.

Franklin menehtyi aikaisin aamulla kotonaan tänään torstaina 16. elokuuta. Virallinen kuolinsyy on haimasyöpä, jotta Franklin sairasti tiettävästi useamman vuoden ajan. 

– Emme löydä sopivia sanoja ilmaisemaan sydämissämme olevaa kipua. Olemme menettäneet perheemme matriarkan ja kallion, Franklinin perhe kommentoi tiedotteessaan.

– Olemme tunteneet rakkautenne Arethaa kohtaan. Meitä lohduttaa tieto siitä, että hänen perintönsä jää elämään.

People kertoo, että Franklinin kunto heikkeni viime päivien aikana äkillisesti, ja hän menehtyi nopeasti.

– Aretha oli ollut sairas jo pitkään. Hän ei halunnut ihmisten tietävän asiasta eikä siksi tehnyt siitä julkista, Franklinin pitkäaikainen ystävä kertoo Peoplen artikkelissa.

Frankliniä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä soullaulajista. Hänen suosionsa huippu ajoittui 1960–70-lukujen vaihteeseen. Franklinin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi I Never Loved a Man (The Way I Love You),Think ja I Say a Little Prayer.

Franklin muistetaan myös vuoden 1980 elokuvasta The Blues Brothers.