"En ole syöpäni takia sen parempi ihminen kuin ennenkään. Kärsimys ei jalosta", Heidi sanoo Aaro ja Vilho sylissään. Kuva: Susanna Kekkonen
"En ole syöpäni takia sen parempi ihminen kuin ennenkään. Kärsimys ei jalosta", Heidi sanoo Aaro ja Vilho sylissään. Kuva: Susanna Kekkonen

Mitä jos kuulisit, että olet kuolemansairas? Mitä katuisit? Mistä olisit elämässäsi kiitollinen? Heidin ei tarvitse arvuutella. Hän tietää.

Heidi Kauppinen, 34:

"Olen tehnyt asioita, joita olen halunnut"

"Ei minua kuolemassa pelota kipu tai kärsimys. Tiedän, että kipua hoidetaan ­hyvin. Mutta se lopullisuus pelottaa. Se, että joutuu jättämään lapsensa.

Sain tietää viime syksynä, että rintasyöpäni oli uusiutunut. Olin juuri palannut syövän jäljiltä töihin lääkäriksi, ja kaiken piti olla hyvin. Sitten tuli flunssa ja hengenahdistus. Selvisi, että syöpä oli levinnyt keuhkopussiin, luihin ja imu­solmukkeisiin, eikä sitä voitaisi enää ­parantaa.

Kukaan ei tiedä, kuinka kauan minulla on aikaa jäljellä. Olen kuullut jonkun eläneen levinneen rintasyövän kanssa parikymmentä vuotta. Toisaalta eräs ­ystäväni menehtyi alle vuodessa diagnoosista.

Ei minusta vanhaa tule koskaan. Se harmittaa. Joskus kadehdin vanhoja ­ihmisiä ja sitä, kuinka paljon he ovat saaneet tehdä ja kokea. Vaikka eihän siitä mitään hyötyä ole.

Tällä hetkellä elän kolme kuukautta kerrallaan. Käyn joka kolmas kuukausi kuvauksissa. Niistä selviää, ovatko nykyiset lääkkeet riittäneet pitämään syövän aloillaan. Seuraava kontrolli on tässä kuussa.

Ole, miten hyvältä tuntuu

Olen kiitollinen, että olen tehnyt asioita, joita olen halunnut, vaikka ne olisivat tuntuneet mahdottomilta. En ­ollut täyden kympin oppilas, mutta pääsin silti lääketieteelliseen.

Myös lapsista olen kiitollinen, sillä olen aina halunnut perheen. Sairastuin syöpään odottaessani nyt nelivuotiasta Aaroa. Syöpäni oli raskauden takia erityisen ärhäkkä ja syöpähoidot vasta­syntyneen kanssa raskaita, mutta kävisin sen kaiken uudestaankin läpi mieluummin kuin niin, että en olisi koskaan saanut Aaroa.

En kadu elämässäni oikeastaan ­mitään, mutta nuoremmalle itselleni voisin lähettää terveisiä: Ajattele vähemmän, mitä muut ajattelevat sinusta. Ole, miten hyvältä tuntuu ja avaa suusi silloin, kun siltä tuntuu. Nyt minulle on monesti vasta jälkikäteen tullut mieleen, että olisinpa sanonut vastaan.

Olen kuullut, että monet katuvat kuolinvuoteellaan sitä, että ovat tehneet liikaa töitä ja pitäneet liian vähän yhteyttä ystäviinsä. En tunnista siitä itseäni. Tein töitä, joita halusin ja joista unelmoin. ­Ystäviä minulla ei ole mielettömän monta, mutta ne jotka on, ovat kestäviä suhteita. Osa ihan ala-asteelta asti.

Kuolema on täysi musta

En koe valaistuneeni sairauteni takia – päinvastoin. Minua ärsyttävät lehti­jutut, joissa syövästä toipuneet nostetaan sankareina kertomaan, kuinka hyvä ja opettavainen asia syöpä lopulta oli. Minä osasin arvostaa elämääni ennen tätäkin. En todellakaan olisi tarvinnut tätä sairautta. Syöpä ja syöpähoidot ovat kauheaa kärsimystä, joita en toivo kenellekään.

Rintasyövästä paranee 90 prosenttia, mutta minä kuulun siihen loppuun kymmeneen prosenttiin. Usein sankaritarinoissa unohdetaan, että syöpään yhä kuollaan.

On sairaus silti muuttanut minua. Enää pikkuasiat eivät haittaa. Jos maitolasi kaatuu syliin, mitä sitten. Mutta ei minua haittaa, jos joku muu valittaa pikku­asioista. Jokaisella on ongelmansa. Puhun mielelläni ystävien kanssa myös heidän arkisista haasteistaan. Vaikka ne ovat erilaisia, eivät ne ole sen vähempi­arvoisia kuin minun murheeni.

Juuri nyt arkeni on rauhallista. Käyn hoidoissa kolmen viikon välein. Joinain päivinä käyn pienellä kävelylenkillä.
Ikkunalaudalla odottavat äitini kasvattamat tomaatintaimet, jotka aion istuttaa kasvi­maalle. Vilho, 5, ja Aaro ovat toivoneet pihamaalle porkkanoita.

Pojille minä ja mieheni Max olemme kertoneet sairaudesta, että äitillä on huonoja soluja rinnassa, ne piti leikata pois. Siitä emme ole vielä puhuneet, että sairaus ei ole parannettavissa. Se ei ole vielä ajankohtaista.

Ajatuksissa se on silti aina. Toivon, ­että saisin olla poismenon hetkellä kotona, että minua hoidettaisiin kotona mahdollisimman pitkään. Se on ehkä mahdollista, ehkä ei. En ole uskonnollinen ihminen, minulle kuolema on täysi musta. Olisihan se lohduttavaa, jos uskoisi näkevänsä rakkaansa vielä myöhemmin.

Onhan vielä haaveita

Juuri se on kuolemassa pelottavinta: että joudun jättämään lapseni. Suren toki omaakin menetystä, mutta eniten surettavat pojat: miten surullisia lapset tulevat olemaan ja kuinka he kärsivät?

En ole vielä tehnyt konkreettisia järjestelyjä ajalle minun jälkeeni, esimerkiksi kirjoitellut viestilappuja pojilleni. Hyvinhän he tulevat täällä pärjäämään, sen tiedän.

Onneksi pojat alkavat olla jo vähän isompia. Kun sain diagnoosin, minua s­uretti, että pojat eivät välttämättä edes muistaisi minua. Nyt haaveilen siitä, että näkisin vielä molempien menevän kouluun."

Heidi ja kaksi muuta kertoivat tarinansa Me Naiset 16–17/2014 -lehdessä. Voit ostaa lehden sähköisenä lehtiarkistosta.

Lue myös:

Ollin vaimo sairastaa rintasyöpää: "Mietin, rangaistaanko minua jostain"

Rintasyöpään sairastuneen puoliso Mikko: "Olemme alusta asti pystyneet nauramaan syövälle"

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)

Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg
Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jukka Haapalainen ryöstettiin maaliskuussa Lontoon-kotinsa portailla, kun hän oli tulossa vaihtamasta rahaa. Ryöstäjät veivät kännykän ja rahat sekä hakkasivat Haapalaisen.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomari Jukka Haapalainen ja tanssijapuoliso Sirpa Suutari-Jääskö eivät ole juuri viettäneet aikaa Lontoossa sijaitsevassa kodissaan maaliskuussa tapahtuneen ryöstön jälkeen.

Jukka oli tuolloin vaihtamassa rahaa ulkomaan työmatkan jälkeen. Neljä miestä näki tilanteen ja seurasi tätä kotiovelle.

– He ryöstivät rahat ja kännykän. Jouduin siinä vähän hakatuksikin, Jukka kertoo.

– Miehiä oli neljä ja Jukka taisteli vielä vastaan, Sirpa kertoo päätään pudistellen.

Sirpa kuuli ulkoa miehensä huutoa ja tilasi paikalle ambulanssin. Verta vuotava Jukka paikattiin. Fyysiset vammat ovat parantuneet, mutta perusturvallisuuden tunteeseen tapahtunut vaikutti.

– Perusturvallisuuden tunne on edelleen järkkynyt, eikä se varmaan koskaan palaudu täysin ennalleen. Tämä tapahtui vielä oman kodin portailla. Asumme turvallisella alueella, Lontoon keskustassa, jota olen pitänyt aina mukavana alueena. Tämän jälkeen olen ollut varuillani.

Episodin jälkeen pari suuntasi Suomeen tekemään koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen.

– Emme ole päässeet oikein mittaamaan, miltä Lontoon-kodissa oleminen tuntuu, Sirpa sanookin.

”Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin.”

Jukka painottaa, ettei ole antanut pelolle liikaa valtaa, vaikka luottamus toisiin ihmisiin on järkkynyt.

– Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin ja yrittää löytää jotain ihmeellistä ymmärrystä näitä tekijöitä kohtaan. Onneksi on paljon töitä, joista saan positiivista virtaa, Jukka sanoo.

Pari on matkustellut ympäri maailmaa koko 20 vuotta kestäneen uransa ajan, mutta ei ole joutunut aikaisemmin vaarallisiin tilanteisiin.

– Tietysti matkustaessa olemme pyrkineet välttämään turvattomia paikkoja, Sirpa kertoi tänään Linnanmäen lehdistöpäivässä, jossa esitettiin myös UIT: kauden esiintyjät.

UIT:n ensi-illan jälkeen pari palaa kuitenkin Lontooseen, jossa heillä on esiintymis- ja luennointitehtäviä British open -tanssikilpailuissa.