"En ole syöpäni takia sen parempi ihminen kuin ennenkään. Kärsimys ei jalosta", Heidi sanoo Aaro ja Vilho sylissään. Kuva: Susanna Kekkonen
"En ole syöpäni takia sen parempi ihminen kuin ennenkään. Kärsimys ei jalosta", Heidi sanoo Aaro ja Vilho sylissään. Kuva: Susanna Kekkonen

Mitä jos kuulisit, että olet kuolemansairas? Mitä katuisit? Mistä olisit elämässäsi kiitollinen? Heidin ei tarvitse arvuutella. Hän tietää.

Heidi Kauppinen, 34:

"Olen tehnyt asioita, joita olen halunnut"

"Ei minua kuolemassa pelota kipu tai kärsimys. Tiedän, että kipua hoidetaan ­hyvin. Mutta se lopullisuus pelottaa. Se, että joutuu jättämään lapsensa.

Sain tietää viime syksynä, että rintasyöpäni oli uusiutunut. Olin juuri palannut syövän jäljiltä töihin lääkäriksi, ja kaiken piti olla hyvin. Sitten tuli flunssa ja hengenahdistus. Selvisi, että syöpä oli levinnyt keuhkopussiin, luihin ja imu­solmukkeisiin, eikä sitä voitaisi enää ­parantaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kukaan ei tiedä, kuinka kauan minulla on aikaa jäljellä. Olen kuullut jonkun eläneen levinneen rintasyövän kanssa parikymmentä vuotta. Toisaalta eräs ­ystäväni menehtyi alle vuodessa diagnoosista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei minusta vanhaa tule koskaan. Se harmittaa. Joskus kadehdin vanhoja ­ihmisiä ja sitä, kuinka paljon he ovat saaneet tehdä ja kokea. Vaikka eihän siitä mitään hyötyä ole.

Tällä hetkellä elän kolme kuukautta kerrallaan. Käyn joka kolmas kuukausi kuvauksissa. Niistä selviää, ovatko nykyiset lääkkeet riittäneet pitämään syövän aloillaan. Seuraava kontrolli on tässä kuussa.

Ole, miten hyvältä tuntuu

Olen kiitollinen, että olen tehnyt asioita, joita olen halunnut, vaikka ne olisivat tuntuneet mahdottomilta. En ­ollut täyden kympin oppilas, mutta pääsin silti lääketieteelliseen.

Myös lapsista olen kiitollinen, sillä olen aina halunnut perheen. Sairastuin syöpään odottaessani nyt nelivuotiasta Aaroa. Syöpäni oli raskauden takia erityisen ärhäkkä ja syöpähoidot vasta­syntyneen kanssa raskaita, mutta kävisin sen kaiken uudestaankin läpi mieluummin kuin niin, että en olisi koskaan saanut Aaroa.

En kadu elämässäni oikeastaan ­mitään, mutta nuoremmalle itselleni voisin lähettää terveisiä: Ajattele vähemmän, mitä muut ajattelevat sinusta. Ole, miten hyvältä tuntuu ja avaa suusi silloin, kun siltä tuntuu. Nyt minulle on monesti vasta jälkikäteen tullut mieleen, että olisinpa sanonut vastaan.

Olen kuullut, että monet katuvat kuolinvuoteellaan sitä, että ovat tehneet liikaa töitä ja pitäneet liian vähän yhteyttä ystäviinsä. En tunnista siitä itseäni. Tein töitä, joita halusin ja joista unelmoin. ­Ystäviä minulla ei ole mielettömän monta, mutta ne jotka on, ovat kestäviä suhteita. Osa ihan ala-asteelta asti.

Kuolema on täysi musta

En koe valaistuneeni sairauteni takia – päinvastoin. Minua ärsyttävät lehti­jutut, joissa syövästä toipuneet nostetaan sankareina kertomaan, kuinka hyvä ja opettavainen asia syöpä lopulta oli. Minä osasin arvostaa elämääni ennen tätäkin. En todellakaan olisi tarvinnut tätä sairautta. Syöpä ja syöpähoidot ovat kauheaa kärsimystä, joita en toivo kenellekään.

Rintasyövästä paranee 90 prosenttia, mutta minä kuulun siihen loppuun kymmeneen prosenttiin. Usein sankaritarinoissa unohdetaan, että syöpään yhä kuollaan.

On sairaus silti muuttanut minua. Enää pikkuasiat eivät haittaa. Jos maitolasi kaatuu syliin, mitä sitten. Mutta ei minua haittaa, jos joku muu valittaa pikku­asioista. Jokaisella on ongelmansa. Puhun mielelläni ystävien kanssa myös heidän arkisista haasteistaan. Vaikka ne ovat erilaisia, eivät ne ole sen vähempi­arvoisia kuin minun murheeni.

Juuri nyt arkeni on rauhallista. Käyn hoidoissa kolmen viikon välein. Joinain päivinä käyn pienellä kävelylenkillä.
Ikkunalaudalla odottavat äitini kasvattamat tomaatintaimet, jotka aion istuttaa kasvi­maalle. Vilho, 5, ja Aaro ovat toivoneet pihamaalle porkkanoita.

Pojille minä ja mieheni Max olemme kertoneet sairaudesta, että äitillä on huonoja soluja rinnassa, ne piti leikata pois. Siitä emme ole vielä puhuneet, että sairaus ei ole parannettavissa. Se ei ole vielä ajankohtaista.

Ajatuksissa se on silti aina. Toivon, ­että saisin olla poismenon hetkellä kotona, että minua hoidettaisiin kotona mahdollisimman pitkään. Se on ehkä mahdollista, ehkä ei. En ole uskonnollinen ihminen, minulle kuolema on täysi musta. Olisihan se lohduttavaa, jos uskoisi näkevänsä rakkaansa vielä myöhemmin.

Onhan vielä haaveita

Juuri se on kuolemassa pelottavinta: että joudun jättämään lapseni. Suren toki omaakin menetystä, mutta eniten surettavat pojat: miten surullisia lapset tulevat olemaan ja kuinka he kärsivät?

En ole vielä tehnyt konkreettisia järjestelyjä ajalle minun jälkeeni, esimerkiksi kirjoitellut viestilappuja pojilleni. Hyvinhän he tulevat täällä pärjäämään, sen tiedän.

Onneksi pojat alkavat olla jo vähän isompia. Kun sain diagnoosin, minua s­uretti, että pojat eivät välttämättä edes muistaisi minua. Nyt haaveilen siitä, että näkisin vielä molempien menevän kouluun."

Heidi ja kaksi muuta kertoivat tarinansa Me Naiset 16–17/2014 -lehdessä. Voit ostaa lehden sähköisenä lehtiarkistosta.

Lue myös:

Ollin vaimo sairastaa rintasyöpää: "Mietin, rangaistaanko minua jostain"

Rintasyöpään sairastuneen puoliso Mikko: "Olemme alusta asti pystyneet nauramaan syövälle"

Sisältö jatkuu mainoksen alla