Mikko Rimminen myöntää olevansa yksinäinen. Toisaalta kirjoittaminen vaatii eristäytymistä.

Kun Pussikaljaelokuvaa kuvattiin viime kesänä Helsingin Kalliossa, kirjailija Mikko Rimminen, 36, pakeni Berliiniin. Uutuusleffa perustuu Mikon esikoisromaaniin kolmen olueen menevän miehen seikkailuista, ja hän on sen käsikirjoittaja. Silti hänen ei tehnyt mieli kytätä elokuvan syntymistä nurkan takana.

Syksyllä Mikko pakenee taas, nyt Mäntyharjulle mökille. Siellä hän odottaa pääsevänsä ryntäämään sienimetsään yksinkertaisesti siitä syystä, että sienet vain ovat niin hyviä. Erityisesti mustavahakkaat ovat miehelle mieleen ja niistä hän taikoo vaikkapa cannelloneja.

Viime syksynä Mikko pääsi perille mökille vasta hämärän aikaan mutta säntäsi silti otsalamppu päässä pimeyteen etsimään suppilovahveroita illallispöytään – niin paljon hän sieniä rakastaa.

Kova jännittäjä

Ennen Mäntyharjulle sukellusta kirjailija ehtii kuitenkin lähteä piipahtamaan tutuille Kallion kulmille. Hakaniemen torilla hän kävi jo yläasteikäisenä isotätinsä mukana myymässä kukkia.

– Kalliossa asuin seitsemän vuotta, ja silloin Pussikaljaromaanin Lippakioskilla tuli käytyä alvariinsa. Nyt puistoelämä on jäänyt taakse.

Karhunpoika-ravintolassa Mikko järjesti kolmannen romaaninsa Nenäpäivän julkistamisjuhlat. Nyt hämärän baarin nurkassa kirjailija puristaa tiukasti tuoppinsa kahvaa ja vilkuilee ikkunasta ulos. Hän puhuu ääni täristen ja myöntää olevansa kova jännittäjä. Ihmisten kohtaaminen jaksaa kauhistuttaa vuodesta toiseen.

– Kun pitää puhua itsestään, joutuu ikään kuin näyttelemään itseään. En ole koskaan nauttinut huomion kohteena olemisesta, hän tunnustaa ja vetelee punaisen ruutupaitansa hihoja hieman tuskaisena ylemmäs.

Ennen kirjallista uraansa Mikko työskenteli kuusi vuotta lounaslähettinä ja hän sanookin tulleensa kirjailijaksi sattumalta. Ensiksi hän julkaisi runokokoelmia ja opetti Kriittisessä korkeakoulussa kirjoittamista. Oman romaanin hän päätti tehdä, jotta voisi puhua opiskelijoille asiantuntevasti. Teosta ei ollut koskaan tarkoitus julkaista, mutta toisin kävi.

Kustannustoimittaja luki pätkiä kirjasta ja vaati Mikkoa viimeistelemään vähättelevällä Pussikaljaromaani-nimellä kulkeneen projektin.

Siinä ei ollut ujolla kirjailijalla mukisemista.

Finlandia säikäytti

Viime joulukuussa Mikko toteutti jokaisen kirjailijan haaveen saamalla Nenäpäivästä Finlandia-palkinnon. Voitto tuntui aluksi hirveältä. Ei kirjailija palkinnosta pahoillaan ollut, mutta esiintymiskammoiselle julkisuus on tukalaa.

– Ensimmäinen fiilis oli paniikki. Vaikka puhujapöntön takana piti nojailla vain lyhyt hetki, olin vakuuttunut, että kuolen siihen paikkaan.

Kun Mikko oli ensimmäisen kerran ehdolla Finlandian saajaksi Pussikaljaromaanistaan vuonna 2004, hän möläytti, että on kunniakasta päästä kirjallisuuden möhköfanttien seuraan. Hän tunsi muiden ehdokkaiden olevan paljon ansiokkaampia.

– Kai minustakin on nyt tullut möhköfantti, hän sanoo ujosti. 

Nyt Mikko on unelma-ammatissaan.

– Tykkään valvoa yöt ja nukkua päivät. Ilon hetket ovat tässä työssä aika vähissä, mutta ne ovat väkeviä. Minua houkuttelee Star Trek -tyyppinen ajatus siitä, että rohkenee mennä sinne, minne muut eivät ole vielä menneet. Vaikka aiheet ovat ikiaikaisia, niistä löytyy aina uutta.

Mikko saattaa käsikirjoittaa myös Pussikaljaelokuvan jälkeen, mutta hän ei aio seurata edesmenneen elokuvaohjaajaisänsä Sakari Rimmisen jälkiä.

– Rahapulaa aikoinaan tuskaillessaan faija vannotti, että älä ikinä ryhdy elokuva-alalle. Rupesin sitten runolle. Elävän kuvan tekijäksi minulla ei ole isoja intohimoja, sillä en koe sitä omakseni.

Kun Mikko paljasti Finlandia-voittonsa äidilleen palkintojenjakoa edeltävänä iltana, tämä hihkui puhelimessa. Äiti on töissä kirjastossa, mutta kotona ei kirjoja tuputettu. Mikko hurahti lukemiseen vasta teini-ikäisenä. Silloin hän ahmikin kaiken Teemu Selänteen elämä­kerrasta scifioopperaan.

Kolmen veljensäkään kanssa hän ei juuri kirjallisuudesta keskustele.

– Yksi veljistäni sanoi kerran, että voisi olla ylpeä, jos sanoittaisin Popedalle.

Yksin yksinäinen

Nenäpäivässä ja sitä edeltäneessä romaanissa Pölkyssä yksinäisyys on vahva teema. Pari vuotta sitten Mikko asui kirjailija Katja Ketun kanssa Sammatin taiteilijatalossa 70 kilometrin päässä Helsingistä, mutta nykyisin hän elää yksin pääkaupungin keskustassa. 20 vuotta seuraa pitänyt Nuutti-kissakin kuoli talvella.

– On aika kaupunkilainen ilmiö, että ihmisten keskelläkin voi olla yksin tai yksinäinen. Mökillä pelkään, että pimeä metsä on täynnä sarjamurhaajia, mutta kaupungissa on jopa yksinäisempää.

Hän myöntää tuntevansa olonsa yksinäiseksi tämän tästä, mutta näkee sen työn kannalta myönteisenä. Romaanin teko vaatii yleensä eristäytymisjakson. Toisaalta hän viihtyykin itsekseen.

– Eihän kirjoja voi kirjoittaa joukkueessa. Ei tässä paljon neukkarissa istuta.

Toisinaan kirjoittaminen on Mikolle psykoottinen tila mutta turvallisesti.

– Viime kesänä vietin viisi viikkoa Berliinissä pelkästään kirjoittaen ja toisella viikolla aloin jo sujuvasti puhua itsekseni useammalla kielellä.

Mikko on myös huomannut, että jos kirjasta puhuu liian aikaisin, projekti on pilalla. Yksi romaani on jäänyt häneltä sen takia 150 liuskaan. Nyt työn alla on sama tarina, mutta tällä kertaa hän pysyy siitä taikauskoisesti vaiti.

– Kirjassa saatetaan liikkua jopa useammassa Helsingin kaupunginosassa, kirjailija suostuu lopulta paljastamaan.
Mäntyharjun mökki on ollut Mikolle olennainen osa elämää lapsuudesta asti.

– Elämässä on tärkeintä kaikenlaisen hyvän, mukavan ja kivan toiveikkaana odottaminen. Odottelen, että tulee syksy ja voin istua mökillä pikkuhiljaa aloittelemassa uutta kirjaa. Välillä mökillä on hankalaa, kun sitä kuvittelee käyvänsä eloonjäämistaistelua, jos joutuu kantamaan kaivosta vettä. Mutta ainakin siellä on aikaa ajatella, Mikko huokaa.

Ja aikaa sienestää.

Mikko Rimminen

  • Helsingissä 8.5.1975 syntynyt kirjailija ja runoilija.
  • Asuu yksin Helsingin Kampissa.
  • Kolmas romaani Nenäpäivä palkittiin Finlandialla 2010. Pussikaljaromaani oli Finlandia-ehdokkaana 2004.
  • Pussikaljaelokuvan ensi-ilta 2.9. Arvio elokuvasta sivulla 22.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.