Kirjailija Miika Nousiainen haahuilee kotikulmillaan Helsingin Hakaniemessä. Hän kuvailee itseään sosiaaliseksi erakoksi.

Kuva Teemu Kuusimurto

Ruotsi. Ei voi mitään, että se tulee ensimmäisenä mieleen kirjailija Miika Nousiaisesta, 38. Toisena tulee urheilu.

Miikan ensimmäinen kirja Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaismiehen ruotsihulluudesta ja toinen kirja Maaninkavaara urheiluhulluudesta.

Vasta ilmestynyt kolmas kirja, Metsäjätti, sen sijaan kertoo pienen metsäteollisuuskaupungin tehtaan irtisanomisista 80-luvulla. Heinolalaisen vaneritehtaan vieressä teini-ikäistynyt Miika ehti kehitellä tarinaa pitkään. Seuraava kirja ei ole vielä suunnitelmissa. Jos sitä edes tulee.

– Nämä kolme kirjaideaa minulla on ollut kymmenen vuotta. Nyt ne on käytetty, Miika sanoo.

Hän luottaa siihen, että aina löytyy jotakin tekemistä.

– Jos en keksi ideaa, voin tehdä vaikka toimittajan hommia. Tai miksen muitakin, jos joku huolisi töihin. Fillarilähettinä tai respassa voisin viihtyä.

Hakaniemen tori Facebookina

Jos Hakaniemen torilta vetää harpilla ympyrän kilometrin säteellä, muodostuu alue, jonka sisällä Miika on asunut vuodesta 1999.

Ennen Helsinkiä hän asui pikkupaikkakunnilla, Säynätsalossa ja Heinolassa. Oman kyläyhteisön voi kuitenkin rakentaa myös keskelle isoa kaupunkia. Hakaniemi on siitä hyvä esimerkki.

– Hakaniemen tori toimii Facebookinani. Ihmisten kanssa on kiva jakaa asioita, ja mieluummin teen sen kasvotusten kuin nettipalvelussa. Aina ei ole väliä edes sillä, onko puhekaveri tuttu vai tuntematon. Olen sosiaalinen erakko – joskus kaipaan hiljaisuutta mutta useammin kuitenkin juttuseuraa.

– Sen verran minussa on kylähullua, että jos näen kiinnostavan lööpin, ja minun tekee mieli kommentoida sitä, odotan sen aikaa, että joku pahaa-aavistamaton saapuu paikalle.

Miikan päivät kuluvat urheillen ja haahuillen – ollessa, ihmetellessä ja miettiessä.

– Enimmäkseen minulla on tylsää. Olen sitä onnellisempi mitä pidempään nukun aamulla. Toisaalta ideat kirjoittamiseen kumpuavat juuri tylsyydestä. Parhaiten ajatus juoksee pyöräillessä, kävellessä tai siivotessa.

Kirjoittamiseen hän käyttää "ehkä vartin päivässä".

– Kirjoitan vain, kun minulla on jotain tarkkaan mietittyä. Elämäni aikana olen kirjoittanut ehkä tuhat sivua, joista 950 on julkaistu. Minulle ei tulisi mieleenikään kirjoittaa esimerkiksi blogia.


Raskaus oli yllätys lapsettomuudesta kärsineille Satu Taiveaholle ja Antti Kaikkoselle.

Suvanto ry:n toiminnanjohtaja Satu Taiveaho, 41, kertoo Ilta-Sanomissa, että tuli syksyllä yllättäen raskaaksi. Satu oli ihmetellyt erikoisia oireitaan ja mietti ensin, ovatko vaihdevuodet alkamassa. Raskaus oli yllätys, sillä Satu ja hänen kansanedustajapuolisonsa Antti Kaikkonen, 43, ovat kärsineet lapsettomuudesta vuosia. Syksyllä raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon jo aikaisessa vaiheessa. 

”Se oli erittäin hämmentävä ja yllättävä asia.”

– Se oli erittäin hämmentävä ja yllättävä asia. Ja totta kai myös surullinen. Olen kuitenkin yrittänyt kääntää asian mielessäni iloiseksi ja ajatellut, että olen ainakin kerran elämässäni ollut vähän aikaa raskaana, Satu kertoo IS:ssa.

Satu ja Antti ovat puhuneet lapsettomuudesta avoimesti julkisuudessa ja kertoneet, ettei hedelmöityshoidoistakaan ole ollut apua. Syytä lapsettomuuteen ei ole löytynyt. Myös adoptioprosessi kariutui aivan viime metreillä syksyllä 2011 Antin vaalirahakohun takia.

”Ehkä on pientä toiveekkuuttakin.”

– Meidän kohdalla asia (keskenmeno) ei varmasti ollut kauhean iso suru sen takia, että emme ole osanneet tai edes uskaltaneet ajatella asiaa. Sen jälkeen asia on kuitenkin pyörähdellyt mielessä. Ehkä on pientä toiveekkuuttakin, Satu kertoo IS:ssa.

Tällä hetkellä Satu ja Antti ovat kahden pienen lapsen sijaisvanhempia. Syksyllä 2014 heistä tuli pienen pojan sijaisvanhempia ja vuonna 2015 perheeseen saapui kolmevuotias tyttö.

Sadun ja Antin tie vanhemmiksi on ollut pitkä ja raskas. Lue parin yhteishaastattelu parin vuoden takaa:

 

Muusikko ja tutkija Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Siitä saakka Linda on miettinyt, missä menevät rakkauden ja anteeksiannon rajat.

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänäkin vuonna joulun kuten aina – äitinsä, tätinsä, isäpuolensa ja pikkusiskonsa Sandran kanssa.

Sandralla on Downin syndrooma. Siskosten välit ovat läheiset.

– Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

Sandran Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella. Vuosi Sandran syntymän jälkeen Lindan isä jätti perheensä. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

– Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi koko lapsuuteni ajan, Linda sanoo.

”On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään.”

Vuosia myöhemmin, kun Lindan isä oli vakavasti sairas, hän pahoitteli esikoistyttärelleen tapahtunutta.

– Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, Linda Urbanski sanoo.

– Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. Anteeksianto on valtavan tärkeää.

Linda Urbanski kertoo, millainen hänen suhteensa pikkusiskoonsa on, millaista oli yhdistää tutkijan ammatti muusikon työhön ja miten Sandra auttaa häntä rentoutumaan Me Naisten uudessa numerossa 50–51. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.