Kirjailija Laura Honkasalon maailma romahti neljä vuotta sitten, kun hän tuli yllättäen jätetyksi avioliitossaan.

– Välillä suru vaikutti humalan tavoin ja tuntui, kuin viimeinenkin järjen hiven olisi kadonnut jonnekin, hän kirjoittaa erosta toipumisestaan.

Miksei se voinut vain kuolla?

Kun aviomieheni jätti minut täysin yllättäen, toivoin joka ikinen päivä, että hän olisi mieluummin kuollut. Jos hänen päähänsä olisi pudonnut kattotiili ja hän olisi menehtynyt, kaikki olisi ollut selkeämpää.

Ystävät eivät olisi joutuneet kiusalliseen tilanteeseen. Olisin saanut surra rauhassa vaikka kuinka kauan. Minusta ei olisi tuntunut, että olen mitätön, arvoton ihminen, koska minut voi viskata menemään kuin vanhan lapasen. En olisi joutunut kohtaamaan sitä, että puolisoni oli jo henkisesti muualla, kun hyväuskoisena kuvittelin, että kaikki oli mainiosti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olimme lähdössä alkukesästä sukumatkalle, ensimmäiselle kunnolliselle ulkomaanmatkalle lasten kanssa. Lentoliput oli ostettu. Aurinkoisena kevätiltana istuimme sohvalla ja suunnittelimme, mitä matkalla tehtäisiin. Seuraavana aamuna mies käveli ulos ovesta eikä palannut koskaan. Jouduin lähtemään lasten kanssa lomalle ilman häntä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syytä eroon en saanut ikinä selville. Kun kirjoitin romaaniani Eropaperit, mielessä ei käynyt kertaakaan, että ero voisi sattua omalle kohdalle. Pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen pysähdyin oikeustalon edessä ja tajusin tilanteen irvokkuuden: olin kirjoittanut kirjan nimeltä Eropaperit ja siinä olin palauttamassa eropapereita oikeuteen.

Ne, jotka eivät ole äkkieroa kokeneet tapaavat sanoa, että ero ei voi tulla yllättäen. Pakkohan puolison on tajuta, että kaikki ei ole kunnossa. Mutta rakastunut ihminen on sokea. Jälkikäteen kaiken tajuaa kuten dekkaria lukiessa: kun loppuratkaisu selviää, tarinaan ripotellut vihjeet ovat itsestään selviä.

Masennus vei sairauslomalle

Vaikka olen kirjailija, tuntuu mahdottomalta kuvata henkistä tuskaa ja surua, joka seuraa siitä, että menettää kaiken yhdellä ovenavauksella: puolison, rakastamansa ihmisen, parhaan ystävän, sen johon eniten luotti, lastensa isän.

Ensimmäisinä viikkoina murhe oli niin musertava, että olisin halunnut vain huutaa, mutta lasten takia en voinut edes itkeä silloin, kun itketti. Kerroin, että olin surullinen, mutta en halunnut heidän näkevän täydellistä epätoivoa.

Jokaikinen päivä halusin kuolla. Tunsin olevani niin arvoton ihminen, että läheisilleni, myös lapsille, olisi ollut parempi, jos minua ei olisi ollut. Vietimme paljon aikaa vanhempieni luona. Jäin masennuksen takia sairauslomalle. En pystynyt nukkumaan, tekemään työtä enkä syömään.

Eron jälkeen olen kuullut lukemattomia samantyyppisiä tarinoita: mies lähtee ilman varoitusta, kolmen lapsen isä jättää perheensä tekstiviestillä, perheenisä karkaa pari viikkoa tuntemansa nuoren naisen mukaan eikä tapaa lapsiaan vuoteen.

Äkkilähdöt ovat epäinhimillisiä myös käytännön tasolla, sillä jätetty ei saa järjestää esimerkiksi taloudellisia asioita kuntoon ennen eroa. Kaikki pitäisi hoitaa, kun on sokissa ja surun lamaannuttama.

Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow kuitenkin kritisoi termejä jättäjä ja jätetty.

– Tällaiset sanat yksinkertaistavat liikaa ja vetävät mutkat suoriksi. Ei voi tietää, kuinka monella tavalla eropäätöksen tekijä on kokenut tulleensa hylätyksi ja jätetyksi suhteen aikana.

”Vaikka olen kirjailija, tuntuu mahdottomalta kuvata henkistä tuskaa ja surua, joka seuraa siitä, että menettää kaiken yhdellä ovenavauksella”, Laura sanoo.

Känninen puhelu eksälle

Paras neuvo, jonka eron jälkeen sain, oli kehoitus olla kokonaan juomatta. En tietenkään lotkauttanut korvaani. Lähdin iloisena ystävien kanssa terassille juomaan kuohuviiniä unohtaakseni murheet.

Alkoholi kuitenkin vaikuttaa tunteisiin arvaamattomasti. Kesäyönä seisoin paljain jaloin juhlamekko päällä Lauttasaaren sillalla ja soitin itkuisen puhelun eksälle. Ystäväni käski poistamaan miehen numeron kännykästä – erinomainen neuvo. Hän sai minut uskomaan, ettei puheluilla tai viesteillä olisi yhtään mitään vaikutusta. Mies oli ratkaisunsa tehnyt ja aloittanut uuden elämän toisaalla.

En ole stalkannut eksääni edes Facebookissa – laitoin heti päälle kaikki estot – sillä joistain ystävistä olen huomannut, miten repivää se on.

Marianna Stolbow’lla on vuosien kokemus eroseminaarien vetämisestä.

– Uskoisin lähtijän tuntevan niin voimakasta häpeää, ettei hän pysty kohtaamaan sitä. Hän taantuu lapsen tasolle: häpeä ja pelko ovat yhtä lamaannuttavia kuin lapsena ja estävät toimimasta oikein. Voi olla, ettei lähtijä ole edes päättänyt mitään ennen kuin viime hetkellä, muuten hän olisi ottanut asian puheeksi jo aiemmin. Hän pelkää toisen reaktiota eikä pysty kohtaamaan syyllisyyttä. Usein tämä heijastelee sitä, miten ihminen on suhteessa kommunikoinut. Jos ei ole uskaltanut ottaa kipeitä asioita puheeksi, niihin ei uskalla kajota erotessakaan.

Minun on mahdotonta ymmärtää, että jätetään omat lapset.

– Moni avioliitostaan lähtevä uskoo aidosti, että kaikki on helpompaa, jos jättää koko entisen elämänsä taakseen, Stolbow sanoo.

– Saatetaan jopa ajatella, että on helpompi olla kokonaan tapaamatta lapsia. Lapset muistuttavat pettymyksestä koko suhteeseen. Todellisuudessahan entistä elämää ei voi jättää taakseen. Vaikka lapsia ei tapaisi, mielessä on tietoisuus siitä, että he ovat olemassa. Moni on loukkaantunut siitä, että lähtijä ei ota mukaan valokuvia yhteisestä elämästä: koetaan, ettei entisellä elämällä ole mitään arvoa. Mutta valokuvien katsominen voi olla liian tuskallista.

Stolbow on virkistävän suorasanainen.

– Kun lapsiperheessä erotaan, pintaan voi nousta sekin, ettei lapsiperhe-elämä ehkä tuntunutkaan toisesta puolisosta omalta. Kuinka paljon lasten hankkimisesta aikoinaan keskusteltiin? Toisaalta monille lapsi on se asia, joka auttaa selviämään erosta. Lasten takia on pakko jaksaa ja siirtyä eteenpäin.

Ennen kaikkea äiti

Avioliittoni aikana olin varma, etten ikinä selviäisi lasten kanssa yksin, en taloudellisesti, en arjen tasolla enkä emotionaalisesti.

Kun jäin oikeasti yksin lasten kanssa, muuta mahdollisuutta ei ollut. He eivät olleet pyytäneet saada syntyä tähän maailmaan, näiden vanhempien lapsiksi. En halunnut heille samanlaisia traumoja, mitä omien vanhempieni ero jätti minuun.

Heti eron jälkeen lupasin lapsille, ettei meille muuttaisi kukaan. Olin vanhempieni erotessa saman ikäinen kuin kuopukseni, viiden. Molemmat vanhemmat menivät saman tien uudelleen naimisiin. Vaikka lapsena tiesin järjellä, että vanhempani rakastavat minua ja olen heille tärkeä, minusta tuntui, etten ollut kenellekään tärkein.

Isän perheeseen syntyi nopeasti lisää lapsia, ja hyvin harvoin sain olla isän kanssa kaksin. Tuskin isäni edes tajusi, että suurin toiveeni oli kaksistaan oleminen hänen kanssaan. Isä matkusteli uuden perheensä kanssa. Kun katselin kuvia aurinkolomilta, ulkopuolisuuden tunne oli voimakas.

Erolapsena koin, että olin kaikkien elämässä vähiten tärkeä. Järkeilin, että minua vanhempani eivät olleet valinneet, mutta uudet puolisonsa olivat. Tunteistani en puhunut kenellekään. Onneksi isovanhemmilla oli minulle loputtomasti aikaa ja rakkautta. Isänäiti oli minulle sydänystävä, tukija ja maailman paras mummi.

En halunnut samaa arvottomuuden kokemusta omille lapsilleni. Lapsena yksi hartaimpia toiveitani oli, että saisin asua äidin ja veljen kanssa kolmistaan. Omille lapsilleni pystyn antamaan tämän kokemuksen.

Eron jälkeen yllätyin siitä, miten ihanaa oli, että sain rauhassa keskittyä lapsiin. Ei tarvinnut enää huomioida puolisoa. En käsitä joidenkin eronneiden äitien kiirettä hommata itselleen uusi mies. Lapset ansaitsevat tilaa ja rauhaa eron jälkeen.

Surutyö kestää vuosia

Kaikki eivät näe sinkkuuttani yhtä positiivisessa valossa. Tuttavat valistavat, että äiti ei voi elää vain lapsilleen: ”Olet myös nainen, et vain äiti.”

Kun erosta oli kulunut kolmisen vuotta, aloin potea huonoa omatuntoa siksi, että surutyöni kesti liian kauan. Jotkut ystävät ja omaiset tuntuivat hermostuvan siihen, etten ollut päässyt erosta yli.

Marianna Stolbow ihmettelee nykyajan parisuhdekeskeistä ajattelua.

– Välillä tuntuu, että asenteet ovat suoraan 1800-luvulta. On tärkeää käydä suru rauhassa läpi, työstää asioita ja saavuttaa tasapaino itsensä kanssa. Erosurua ei pitäisi parannella uudessa suhteessa, sillä se ei pitkälle kestä.

Eroseminaareissa käy karkeasti jaotellen kahdenlaisia ihmisiä: jätetyt tulevat heti eron jälkeen, surun ollessa rajuimmillaan. Jättäjät tulevat yleensä hakeuduttuaan uuteen suhteeseen.

Seurustellessa selviää, etteivät edellisen suhteen ongelmat johtuneetkaan toisesta osapuolesta, vaan ne toistuvat uudessa suhteessa. Usein uusi kumppani patistaa eronneen seminaariin työstämään tunteitaan. Jos tunteita ei kohtaa, ne laahaavat mukana. Mikä sitten on oikean pituinen aika surutyölle?

– Ei sellaista ole olemassakaan, Stolbow sanoo.

– Tärkeää on, että tunteet muuttuvat. Ensin suru on valtavaa aallokkoa, sitten aallot alkavat vaimentua, mutta aallonpohjia tulee edelleen. Jos kuulet radiosta kappaleen, joka oli tärkeä sinulle ja puolisollesi, tunnetko musertavaa vai haikeaa surua? Eroa voi surra vielä kahdeksankymppisenä, mutta ennemmin haikeasti. Surun pahin terä taittuu kyllä, jos sitä työstää esimerkiksi kirjoittamalla, terapiassa tai tekemällä kävelylenkkejä paikkoihin, jotka olivat suhteessa tärkeitä. On normaalia, että eron jälkeinen surutyö kestää vuosia. Eroseminaareissa sanon osallistujille, että suru kestää todennäköisesti tuplasti sen ajan kuin kuvittelette.

Tieto on huojentava. Ajallemme on tyypillistä, että kaiken pitäisi tapahtua nopeasti, vanhassa ei saisi roikkua kiinni.

– Jos ystävät huomauttelevat siitä, että olet vieläkin yksin, asia on luultavasti vaikea heille itselleen, Stolbow muistuttaa.

– Jos heillä on omassa suhteessaan vaikeuksia, mutta he sinnittelevät siitä huolimatta, he saattavat kokea uhkana sen, että olet tyytyväinen yksin.

Päätön käytös hävettää

On totta, että nykyään voin ihan hyvin – en olisi ikinä uskonut sitä ensimmäisen eron jälkeisen vuoden aikana.

Murhe ja masennus olivat lamaannuttavia ja hyytävän pelottavia tunteita. Minusta tuntui, etten ollut oma itseni, kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolelta ja nähnyt, että minä se olen, mutta jotenkin vääristynyt versio.

Olen aina viihtynyt omissa oloissani, mutta yhtäkkiä en uskaltanut olla lainkaan yksin. Muiden seurassa olo oli parempi, yksinäisyydessä suru jyräsi päälle kuin panssarivaunu.

Välillä suru vaikutti humalan tavoin: kun kävelin Helsingin keskustassa, olisin halunnut pysäyttää ohikulkijat ja selostaa, mitä vääryyttä olin joutunut kokemaan. Höpötin liikaa väärille ihmisille kuin baarikärpänen, joka puskee ventovieraiden pöytiin vaahtoamaan, tajuamatta että kukaan ei halua kuunnella.

Pahimman surun aikaan olin pyörällä päästäni ja jälkeenpäin tuntuu kuin viimeinenkin järjen hiven olisi kadonnut jonnekin. Käyttäydyin päättömästi: kun ystäväni alkoi terassi-illan päätteeksi itkeä kuollutta ystäväänsä, riisuin kengät ja juoksin paljain jaloin tieheni. Mitä ihmettä oikein ajattelin? Toisena iltana yritin terassilla suudella homokaveriani – nolottaa vieläkin!

Surun ohella sisimmässäni jylläsi pelottava, sokaiseva kiukku ja viha. Jos olisin voinut tappaa entisen aviomieheni ilman rangaistusta, olisin varmasti raadellut hänet kuoliaaksi paljain käsin.

Moni suositteli joogaa ja meditaatiota, mutta aloin niiden sijaan harrastaa juoksua ja kuntonyrkkeilyä. Viha on fyysinen tunne, ja vauhdikas liikunta on auttanut paljon. Toteutin myös omatekoista taideterapiaa, saatoin esimerkiksi sutata vihkosta monta aukeamaa mustalla vahaliidulla. Mustan siirtäminen pään sisästä paperille oli oudon huojentavaa!

Eräs tärkeä eron opettama asia onkin ollut oman vihan ja aggressioiden kohtaaminen.

– Ihmiset ovat helpottuneita, kun kerron, että viha on normaali tunne eron jälkeen, Stolbow huomauttaa.

Halu olla tärkeä

Eron jälkeen joutuu muutenkin tutustumaan itseensä uudelleen ja tarkastelemaan asioita, jotka avioliitossa voi huitaista sivuun.

Stolbow on sitä mieltä, että aivan samoin kuin sota vaikuttaa vielä sodan kokeneiden lastenlapsiin, erotkin vaikuttavat sukupolvesta toiseen, samoin se, millaisen parisuhdemallin on kotoaan saanut.

Eron jälkeen olen tajunnut, että koska omat vanhempani erosivat riitaisasti, olisin halunnut eniten maailmassa lapsilleni ”oikean” perheen.

Nykyään vaatimaton unelmani on, että joku joskus keittäisi minulle teetä. Että olisin tärkeä muillekin kuin sukulaisille ja omille lapsilleni. Eikö yksi tärkeä tekijä rakkauden kaipuussa olekin, että joku, jolla ei ole mitään sukuvelvotteita, valitsisi kaikista maailman ihmisistä juuri minut ja haluaisi jakaa elämänsä kanssani?

Median erotarinat päättyvät yleensä siihen, että eronnut löytää uuden rakkauden, joka pyyhkii pois edellisen suhteen kärsimyksen. Typerä loppuratkaisu.

– On ihmisiä, jotka siirtyvät koko elämänsä ajan suhteesta toiseen eivätkä koskaan selvitä asioita itselleen. Yleensä he myös jättävät jälkeensä paljon surua. Parisuhde ei voi hoitaa terveeksi, Marianna Stolbow muistuttaa.

Tämä tarina päättyy ylpeyteen: sen takia, että olen olemassa sataprosenttisesti lapsiani varten. Sen takia, että olen selvinnyt yksin oikein hyvin. Sen takia, että kykenen pyörittämään kolmen ihmisen arkea ja pystyn elättämään lapseni.

Ja olen arjen hulinasta huolimatta pystynyt kirjoittamaan uuden romaanin. En ole rynnännyt uuteen suhteeseen, olen oikeasti tehnyt surutyötä. Olen treenannut itseni fyysisesti voimakkaaksi. Olen saanut uusia ystäviä. Ja olen tehnyt erittäin paljon töitä sen eteen, että lapseni ovat onnellisia.

VINKIT JÄTETYLLE

1. Älä käytä alkoholia akuutin surutyön aikana. Alkoholi voimistaa tunteita ja saa käyttäytymään arvaamattomasti.

2. Älä tee surutyötä somessa. Somesta voi saada nopeasti myötätuntoa, mutta Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan sureminen esimerkiksi Facebookissa julkisesti pidentää suruaikaa.

3. Lähetä kaikki viestit ystävän kautta ja anna hänen tarkistaa ne.

4. Älä vakoile somessa eksäsi ja mahdollisen uuden kumppanin elämää. Se vain pahentaa oloasi.

5. Poista eksän numero kännykästä ja talleta se lapulle hankalaan paikkaan. Facebookissa voit laittaa eksällesi eston. Jos haluat kirjoittaa vihaista sähköpostia, kirjoita se mieluummin itsellesi tekstitiedostoon.

Lue lisää:

Yksin etelänlomalla – kirjailija Laura Honkasalo kokeili

Kirjailija Laura Honkasalo: "Mieheni jätti minut Facebookissa"

Laura Honkasalo

Vuonna 1970 syntynyt helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja suomentaja.

Perheeseen kuuluu kaksi poikaa.

Romaaneja: Perillä kello kuusi (2015), Eropaperit (2009), Tyttökerho (2005), Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001).

Harrastaa käsitöitä, maalausta ja valokuvaamista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla