Kirjailija Laura Honkasalon maailma romahti neljä vuotta sitten, kun hän tuli yllättäen jätetyksi avioliitossaan.

– Välillä suru vaikutti humalan tavoin ja tuntui, kuin viimeinenkin järjen hiven olisi kadonnut jonnekin, hän kirjoittaa erosta toipumisestaan.

Miksei se voinut vain kuolla?

Kun aviomieheni jätti minut täysin yllättäen, toivoin joka ikinen päivä, että hän olisi mieluummin kuollut. Jos hänen päähänsä olisi pudonnut kattotiili ja hän olisi menehtynyt, kaikki olisi ollut selkeämpää.

Ystävät eivät olisi joutuneet kiusalliseen tilanteeseen. Olisin saanut surra rauhassa vaikka kuinka kauan. Minusta ei olisi tuntunut, että olen mitätön, arvoton ihminen, koska minut voi viskata menemään kuin vanhan lapasen. En olisi joutunut kohtaamaan sitä, että puolisoni oli jo henkisesti muualla, kun hyväuskoisena kuvittelin, että kaikki oli mainiosti.

Olimme lähdössä alkukesästä sukumatkalle, ensimmäiselle kunnolliselle ulkomaanmatkalle lasten kanssa. Lentoliput oli ostettu. Aurinkoisena kevätiltana istuimme sohvalla ja suunnittelimme, mitä matkalla tehtäisiin. Seuraavana aamuna mies käveli ulos ovesta eikä palannut koskaan. Jouduin lähtemään lasten kanssa lomalle ilman häntä.

Syytä eroon en saanut ikinä selville. Kun kirjoitin romaaniani Eropaperit, mielessä ei käynyt kertaakaan, että ero voisi sattua omalle kohdalle. Pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen pysähdyin oikeustalon edessä ja tajusin tilanteen irvokkuuden: olin kirjoittanut kirjan nimeltä Eropaperit ja siinä olin palauttamassa eropapereita oikeuteen.

Ne, jotka eivät ole äkkieroa kokeneet tapaavat sanoa, että ero ei voi tulla yllättäen. Pakkohan puolison on tajuta, että kaikki ei ole kunnossa. Mutta rakastunut ihminen on sokea. Jälkikäteen kaiken tajuaa kuten dekkaria lukiessa: kun loppuratkaisu selviää, tarinaan ripotellut vihjeet ovat itsestään selviä.

Masennus vei sairauslomalle

Vaikka olen kirjailija, tuntuu mahdottomalta kuvata henkistä tuskaa ja surua, joka seuraa siitä, että menettää kaiken yhdellä ovenavauksella: puolison, rakastamansa ihmisen, parhaan ystävän, sen johon eniten luotti, lastensa isän.

Ensimmäisinä viikkoina murhe oli niin musertava, että olisin halunnut vain huutaa, mutta lasten takia en voinut edes itkeä silloin, kun itketti. Kerroin, että olin surullinen, mutta en halunnut heidän näkevän täydellistä epätoivoa.

Jokaikinen päivä halusin kuolla. Tunsin olevani niin arvoton ihminen, että läheisilleni, myös lapsille, olisi ollut parempi, jos minua ei olisi ollut. Vietimme paljon aikaa vanhempieni luona. Jäin masennuksen takia sairauslomalle. En pystynyt nukkumaan, tekemään työtä enkä syömään.

Eron jälkeen olen kuullut lukemattomia samantyyppisiä tarinoita: mies lähtee ilman varoitusta, kolmen lapsen isä jättää perheensä tekstiviestillä, perheenisä karkaa pari viikkoa tuntemansa nuoren naisen mukaan eikä tapaa lapsiaan vuoteen.

Äkkilähdöt ovat epäinhimillisiä myös käytännön tasolla, sillä jätetty ei saa järjestää esimerkiksi taloudellisia asioita kuntoon ennen eroa. Kaikki pitäisi hoitaa, kun on sokissa ja surun lamaannuttama.

Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow kuitenkin kritisoi termejä jättäjä ja jätetty.

– Tällaiset sanat yksinkertaistavat liikaa ja vetävät mutkat suoriksi. Ei voi tietää, kuinka monella tavalla eropäätöksen tekijä on kokenut tulleensa hylätyksi ja jätetyksi suhteen aikana.


”Vaikka olen kirjailija, tuntuu mahdottomalta kuvata henkistä tuskaa ja surua, joka seuraa siitä, että menettää kaiken yhdellä ovenavauksella”, Laura sanoo.

Känninen puhelu eksälle

Paras neuvo, jonka eron jälkeen sain, oli kehoitus olla kokonaan juomatta. En tietenkään lotkauttanut korvaani. Lähdin iloisena ystävien kanssa terassille juomaan kuohuviiniä unohtaakseni murheet.

Alkoholi kuitenkin vaikuttaa tunteisiin arvaamattomasti. Kesäyönä seisoin paljain jaloin juhlamekko päällä Lauttasaaren sillalla ja soitin itkuisen puhelun eksälle. Ystäväni käski poistamaan miehen numeron kännykästä – erinomainen neuvo. Hän sai minut uskomaan, ettei puheluilla tai viesteillä olisi yhtään mitään vaikutusta. Mies oli ratkaisunsa tehnyt ja aloittanut uuden elämän toisaalla.

En ole stalkannut eksääni edes Facebookissa – laitoin heti päälle kaikki estot – sillä joistain ystävistä olen huomannut, miten repivää se on.

Marianna Stolbow’lla on vuosien kokemus eroseminaarien vetämisestä.

– Uskoisin lähtijän tuntevan niin voimakasta häpeää, ettei hän pysty kohtaamaan sitä. Hän taantuu lapsen tasolle: häpeä ja pelko ovat yhtä lamaannuttavia kuin lapsena ja estävät toimimasta oikein. Voi olla, ettei lähtijä ole edes päättänyt mitään ennen kuin viime hetkellä, muuten hän olisi ottanut asian puheeksi jo aiemmin. Hän pelkää toisen reaktiota eikä pysty kohtaamaan syyllisyyttä. Usein tämä heijastelee sitä, miten ihminen on suhteessa kommunikoinut. Jos ei ole uskaltanut ottaa kipeitä asioita puheeksi, niihin ei uskalla kajota erotessakaan.

Minun on mahdotonta ymmärtää, että jätetään omat lapset.

– Moni avioliitostaan lähtevä uskoo aidosti, että kaikki on helpompaa, jos jättää koko entisen elämänsä taakseen, Stolbow sanoo.

– Saatetaan jopa ajatella, että on helpompi olla kokonaan tapaamatta lapsia. Lapset muistuttavat pettymyksestä koko suhteeseen. Todellisuudessahan entistä elämää ei voi jättää taakseen. Vaikka lapsia ei tapaisi, mielessä on tietoisuus siitä, että he ovat olemassa. Moni on loukkaantunut siitä, että lähtijä ei ota mukaan valokuvia yhteisestä elämästä: koetaan, ettei entisellä elämällä ole mitään arvoa. Mutta valokuvien katsominen voi olla liian tuskallista.

Stolbow on virkistävän suorasanainen.

– Kun lapsiperheessä erotaan, pintaan voi nousta sekin, ettei lapsiperhe-elämä ehkä tuntunutkaan toisesta puolisosta omalta. Kuinka paljon lasten hankkimisesta aikoinaan keskusteltiin? Toisaalta monille lapsi on se asia, joka auttaa selviämään erosta. Lasten takia on pakko jaksaa ja siirtyä eteenpäin.

Ennen kaikkea äiti

Avioliittoni aikana olin varma, etten ikinä selviäisi lasten kanssa yksin, en taloudellisesti, en arjen tasolla enkä emotionaalisesti.

Kun jäin oikeasti yksin lasten kanssa, muuta mahdollisuutta ei ollut. He eivät olleet pyytäneet saada syntyä tähän maailmaan, näiden vanhempien lapsiksi. En halunnut heille samanlaisia traumoja, mitä omien vanhempieni ero jätti minuun.

Heti eron jälkeen lupasin lapsille, ettei meille muuttaisi kukaan. Olin vanhempieni erotessa saman ikäinen kuin kuopukseni, viiden. Molemmat vanhemmat menivät saman tien uudelleen naimisiin. Vaikka lapsena tiesin järjellä, että vanhempani rakastavat minua ja olen heille tärkeä, minusta tuntui, etten ollut kenellekään tärkein.

Isän perheeseen syntyi nopeasti lisää lapsia, ja hyvin harvoin sain olla isän kanssa kaksin. Tuskin isäni edes tajusi, että suurin toiveeni oli kaksistaan oleminen hänen kanssaan. Isä matkusteli uuden perheensä kanssa. Kun katselin kuvia aurinkolomilta, ulkopuolisuuden tunne oli voimakas.

Erolapsena koin, että olin kaikkien elämässä vähiten tärkeä. Järkeilin, että minua vanhempani eivät olleet valinneet, mutta uudet puolisonsa olivat. Tunteistani en puhunut kenellekään. Onneksi isovanhemmilla oli minulle loputtomasti aikaa ja rakkautta. Isänäiti oli minulle sydänystävä, tukija ja maailman paras mummi.

En halunnut samaa arvottomuuden kokemusta omille lapsilleni. Lapsena yksi hartaimpia toiveitani oli, että saisin asua äidin ja veljen kanssa kolmistaan. Omille lapsilleni pystyn antamaan tämän kokemuksen.

Eron jälkeen yllätyin siitä, miten ihanaa oli, että sain rauhassa keskittyä lapsiin. Ei tarvinnut enää huomioida puolisoa. En käsitä joidenkin eronneiden äitien kiirettä hommata itselleen uusi mies. Lapset ansaitsevat tilaa ja rauhaa eron jälkeen.

Surutyö kestää vuosia

Kaikki eivät näe sinkkuuttani yhtä positiivisessa valossa. Tuttavat valistavat, että äiti ei voi elää vain lapsilleen: ”Olet myös nainen, et vain äiti.”

Kun erosta oli kulunut kolmisen vuotta, aloin potea huonoa omatuntoa siksi, että surutyöni kesti liian kauan. Jotkut ystävät ja omaiset tuntuivat hermostuvan siihen, etten ollut päässyt erosta yli.

Marianna Stolbow ihmettelee nykyajan parisuhdekeskeistä ajattelua.

– Välillä tuntuu, että asenteet ovat suoraan 1800-luvulta. On tärkeää käydä suru rauhassa läpi, työstää asioita ja saavuttaa tasapaino itsensä kanssa. Erosurua ei pitäisi parannella uudessa suhteessa, sillä se ei pitkälle kestä.

Eroseminaareissa käy karkeasti jaotellen kahdenlaisia ihmisiä: jätetyt tulevat heti eron jälkeen, surun ollessa rajuimmillaan. Jättäjät tulevat yleensä hakeuduttuaan uuteen suhteeseen.

Seurustellessa selviää, etteivät edellisen suhteen ongelmat johtuneetkaan toisesta osapuolesta, vaan ne toistuvat uudessa suhteessa. Usein uusi kumppani patistaa eronneen seminaariin työstämään tunteitaan. Jos tunteita ei kohtaa, ne laahaavat mukana. Mikä sitten on oikean pituinen aika surutyölle?

– Ei sellaista ole olemassakaan, Stolbow sanoo.

– Tärkeää on, että tunteet muuttuvat. Ensin suru on valtavaa aallokkoa, sitten aallot alkavat vaimentua, mutta aallonpohjia tulee edelleen. Jos kuulet radiosta kappaleen, joka oli tärkeä sinulle ja puolisollesi, tunnetko musertavaa vai haikeaa surua? Eroa voi surra vielä kahdeksankymppisenä, mutta ennemmin haikeasti. Surun pahin terä taittuu kyllä, jos sitä työstää esimerkiksi kirjoittamalla, terapiassa tai tekemällä kävelylenkkejä paikkoihin, jotka olivat suhteessa tärkeitä. On normaalia, että eron jälkeinen surutyö kestää vuosia. Eroseminaareissa sanon osallistujille, että suru kestää todennäköisesti tuplasti sen ajan kuin kuvittelette.

Tieto on huojentava. Ajallemme on tyypillistä, että kaiken pitäisi tapahtua nopeasti, vanhassa ei saisi roikkua kiinni.

– Jos ystävät huomauttelevat siitä, että olet vieläkin yksin, asia on luultavasti vaikea heille itselleen, Stolbow muistuttaa.

– Jos heillä on omassa suhteessaan vaikeuksia, mutta he sinnittelevät siitä huolimatta, he saattavat kokea uhkana sen, että olet tyytyväinen yksin.

Päätön käytös hävettää

On totta, että nykyään voin ihan hyvin – en olisi ikinä uskonut sitä ensimmäisen eron jälkeisen vuoden aikana.

Murhe ja masennus olivat lamaannuttavia ja hyytävän pelottavia tunteita. Minusta tuntui, etten ollut oma itseni, kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolelta ja nähnyt, että minä se olen, mutta jotenkin vääristynyt versio.

Olen aina viihtynyt omissa oloissani, mutta yhtäkkiä en uskaltanut olla lainkaan yksin. Muiden seurassa olo oli parempi, yksinäisyydessä suru jyräsi päälle kuin panssarivaunu.

Välillä suru vaikutti humalan tavoin: kun kävelin Helsingin keskustassa, olisin halunnut pysäyttää ohikulkijat ja selostaa, mitä vääryyttä olin joutunut kokemaan. Höpötin liikaa väärille ihmisille kuin baarikärpänen, joka puskee ventovieraiden pöytiin vaahtoamaan, tajuamatta että kukaan ei halua kuunnella.

Pahimman surun aikaan olin pyörällä päästäni ja jälkeenpäin tuntuu kuin viimeinenkin järjen hiven olisi kadonnut jonnekin. Käyttäydyin päättömästi: kun ystäväni alkoi terassi-illan päätteeksi itkeä kuollutta ystäväänsä, riisuin kengät ja juoksin paljain jaloin tieheni. Mitä ihmettä oikein ajattelin? Toisena iltana yritin terassilla suudella homokaveriani – nolottaa vieläkin!

Surun ohella sisimmässäni jylläsi pelottava, sokaiseva kiukku ja viha. Jos olisin voinut tappaa entisen aviomieheni ilman rangaistusta, olisin varmasti raadellut hänet kuoliaaksi paljain käsin.

Moni suositteli joogaa ja meditaatiota, mutta aloin niiden sijaan harrastaa juoksua ja kuntonyrkkeilyä. Viha on fyysinen tunne, ja vauhdikas liikunta on auttanut paljon. Toteutin myös omatekoista taideterapiaa, saatoin esimerkiksi sutata vihkosta monta aukeamaa mustalla vahaliidulla. Mustan siirtäminen pään sisästä paperille oli oudon huojentavaa!

Eräs tärkeä eron opettama asia onkin ollut oman vihan ja aggressioiden kohtaaminen.

– Ihmiset ovat helpottuneita, kun kerron, että viha on normaali tunne eron jälkeen, Stolbow huomauttaa.

Halu olla tärkeä

Eron jälkeen joutuu muutenkin tutustumaan itseensä uudelleen ja tarkastelemaan asioita, jotka avioliitossa voi huitaista sivuun.

Stolbow on sitä mieltä, että aivan samoin kuin sota vaikuttaa vielä sodan kokeneiden lastenlapsiin, erotkin vaikuttavat sukupolvesta toiseen, samoin se, millaisen parisuhdemallin on kotoaan saanut.

Eron jälkeen olen tajunnut, että koska omat vanhempani erosivat riitaisasti, olisin halunnut eniten maailmassa lapsilleni ”oikean” perheen.

Nykyään vaatimaton unelmani on, että joku joskus keittäisi minulle teetä. Että olisin tärkeä muillekin kuin sukulaisille ja omille lapsilleni. Eikö yksi tärkeä tekijä rakkauden kaipuussa olekin, että joku, jolla ei ole mitään sukuvelvotteita, valitsisi kaikista maailman ihmisistä juuri minut ja haluaisi jakaa elämänsä kanssani?

Median erotarinat päättyvät yleensä siihen, että eronnut löytää uuden rakkauden, joka pyyhkii pois edellisen suhteen kärsimyksen. Typerä loppuratkaisu.

– On ihmisiä, jotka siirtyvät koko elämänsä ajan suhteesta toiseen eivätkä koskaan selvitä asioita itselleen. Yleensä he myös jättävät jälkeensä paljon surua. Parisuhde ei voi hoitaa terveeksi, Marianna Stolbow muistuttaa.

Tämä tarina päättyy ylpeyteen: sen takia, että olen olemassa sataprosenttisesti lapsiani varten. Sen takia, että olen selvinnyt yksin oikein hyvin. Sen takia, että kykenen pyörittämään kolmen ihmisen arkea ja pystyn elättämään lapseni.

Ja olen arjen hulinasta huolimatta pystynyt kirjoittamaan uuden romaanin. En ole rynnännyt uuteen suhteeseen, olen oikeasti tehnyt surutyötä. Olen treenannut itseni fyysisesti voimakkaaksi. Olen saanut uusia ystäviä. Ja olen tehnyt erittäin paljon töitä sen eteen, että lapseni ovat onnellisia.


VINKIT JÄTETYLLE

1. Älä käytä alkoholia akuutin surutyön aikana. Alkoholi voimistaa tunteita ja saa käyttäytymään arvaamattomasti.

2. Älä tee surutyötä somessa. Somesta voi saada nopeasti myötätuntoa, mutta Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan sureminen esimerkiksi Facebookissa julkisesti pidentää suruaikaa.

3. Lähetä kaikki viestit ystävän kautta ja anna hänen tarkistaa ne.

4. Älä vakoile somessa eksäsi ja mahdollisen uuden kumppanin elämää. Se vain pahentaa oloasi.

5. Poista eksän numero kännykästä ja talleta se lapulle hankalaan paikkaan. Facebookissa voit laittaa eksällesi eston. Jos haluat kirjoittaa vihaista sähköpostia, kirjoita se mieluummin itsellesi tekstitiedostoon.

Lue lisää:

Yksin etelänlomalla – kirjailija Laura Honkasalo kokeili

Kirjailija Laura Honkasalo: "Mieheni jätti minut Facebookissa"

Laura Honkasalo

Vuonna 1970 syntynyt helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja suomentaja.

Perheeseen kuuluu kaksi poikaa.

Romaaneja: Perillä kello kuusi (2015), Eropaperit (2009), Tyttökerho (2005), Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001).

Harrastaa käsitöitä, maalausta ja valokuvaamista.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.