Tapaninpäivänä  2004 tsunamissa menehtyi 178 suomalaista. Heistä suurin osa asui samalla hotellialueella, jossa myös Anne perheineen lomaili.
Tapaninpäivänä 2004 tsunamissa menehtyi 178 suomalaista. Heistä suurin osa asui samalla hotellialueella, jossa myös Anne perheineen lomaili.

Anne Puistomäki menetti tapaninpäivänä 2004 Khao Lakin tuhossa koko perheensä. Vuosi onnettomuuden jälkeen Anne kertoi Me Naisten haastattelussa pyrkivänsä sopuun elämän kanssa terapian, uuden ihmissuhteen ja kirjoittamansa kirjan avulla.

Anne Puistomäen, 35, kodin sisääntulo on jouluisen tunnelmallinen. Tulet lepattavat lyhdyissä ja ikkunoista kurkistaa tonttuja, jotka näyttävät lasten askartelemilta. Sisällä tunnelma jatkuu: joka puolella on kynttilöitä ja enkeleitä. Mutta ne eivät ole jouluenkeleitä, eivätkä kynttilätkään ole joulukynttilöitä.

Nuo esineet ovat olleet tärkeästi läsnä Annen arkipäivässä siitä lähtien, kun hän itse juuri ja juuri hengissä palasi Suomeen Khao Lakin tuhosta Thaimaasta. Ystävät ovat tuoneet niitä sanattomina tilanteessa, jossa lähimmäinen on menettänyt inhimillisesti ajatellen kaiken. Anne selviytyi, mutta aviopuoliso, tytär ja poika eivät.

Tärkeimmät aarteet Annen lapset Iina, 15, ja Santeri, 10, sekä puoliso Mika, 38, katselevat nauravina valokuvista, joita on kirjahyllyssä, pöytien päällä ja jääkaapin ovessa. On iloisia lomakuvia hiekkarannalta, on hassuja arkisia tilanteita, on juhlallisia potretteja rusetti kaulassa, koulukuvia ja vauvakuvia. Yläkerran työhuoneessa on Santerin jääkiekkoseuran jäädyttämä pelipaita ja Iinan tekemä juliste Negative-yhtyeestä, joka voitti Thaimaan loman aikana piirustuskilpailun ensipalkinnon. Se saapui postissa myöhemmin.

– Nyt ne ovat rakkaimmat aarteeni valokuvien lisäksi, Anne kertoo.

Melkein kaiken muun läheisistään muistuttavan hän on hävittänyt.

– Raskaimpia hetkiä oli tyhjentää lasten huoneita mustiin jätesäkkeihin. Tuntui kuin elävää elämää olisi niihin sullonut. Säästin ainevihot ja päiväkirjat. Tulee vielä aika, jolloin kykenen niitä lukemaan.

Entisessä kodissa Hämeenlinnassa asuminen kävi Annelle mahdottomaksi: tuossa takassa paistettiin makkaraa, tuo oli puolison lempituoli, tuolla lapset leikkivät.

– Vaikka muistot eletystä elämästä tuovat lohtua, oli liian raskasta nähdä se elämä koko ajan silmissään.

Anne vaihtoikin kokonaan paikkakuntaa ja asuu nyt miesystävänsä kanssa Järvenpäässä. Anne pystyy puhumaan kokemastaan, on pystynyt alusta lähtien. Puhuminen, terapia, kirjoittaminen ja rinnalla uusi ihminen, Tomi Mäkinen, ovat auttaneet hänen pyrkiessään jälleen sopuun elämän kanssa, jonka epäoikeudenmukaisuutta hän ei koskaan
pysty ymmärtämään.

Anne kertoo tarinaansa tyynesti, itkemättä. Välillä hän hymyilee hymyä, joka ei ulotu silmiin asti.

Loma tuli tarpeeseen

Anne perheineen oli matkustellut säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa, mutta viime jouluinen Thaimaan matka oli ensimmäinen kaukomatka. Sinne lähdettiin miehen aloitteesta ja lomaa tarvittiinkin: huonekalualan perheyritys oli imenyt miehen voimat.

– Meillä oli kiireen vuoksi puhumattomia asioita. Loma tuli suhteemmekin kannalta tarpeeseen, Anne kertoo.

Kuuma kostea pöllähdys otti perheen vastaan kun he laskeutuivat koneen portaat alas ja suuntasivat kohti Khao Lakin Blue Village Bakarang -hotellialuetta, joka oli erityisesti lapsiperheiden suosiossa. Puistomäkien bungalow oli ylellinen kaksio hiekkarannalla.

– Yhdessä viettämämme viikko oli onnellinen ja aurinkoinen. Oli ihana nähdä, kuinka stressi laukesi kun mieheni ryntäsi mereen kuin pikkupoika. Itse vaivuin rannalla nirvanaan meren kohinaa kuunnellen. Lapset nauttivat ja kokeilivat kaikkia uusia lajeja, joita ranta tarjosi.

Viimeisen kerran

Joulupäivänä perhettä nauratti hiekkarannalle pystytetty joulukuusi, mutta erikoisesta ruokatarjonnasta ja koristeista huolimatta perhe sai kiinni joulun tunnelmasta. Illalla he kokoontuivat muiden turistien tavoin rannalle ja sytyttivät tulia valkoisiin paperilyhtyihin. Sitten lyhdyt päästettiin yhtäaikaa taivaalle leijumaan.

Anne muistelee vieläkin, miten kauniilta se näytti. Tapaninpäivä alkoi rantaravintolassa nautitulla aamiaisella ja sitten olikin jo kiire rantatuoleihin. Annen mies lähti varaamaan aikaa thaihierontaan, Santeri meni uima-altaalle ja naisväki vajosi aurinkotuoleihinsa.

– Kohta kiinnitin huomiota ihmisiin, jotka kerääntyivät rannalle tuijottamaan merta. Meri näytti kaukaa oudolta – se oli tummunut ja kuin keskeltä kohonnut. Kohina kasvoi, pyysin Iinaa laittamaan sandaalit jalkaansa, jotta lähtisimme hakemaan Mikaa ja Santeria. Kun katsoin taakseni, näin kuinka Iina alkoi työntää kenkiä jalkaansa ja mieheni juoksi uima-altaalle Santerin luokse.

Se oli viimeinen kerta kun Anne näki miehensä, tyttärensä ja poikansa.

Henkiinjääminen

Oikeastaan Annenkaan ei pitäisi olla hengissä. Aalto paiskasi hänet bungalowin ikkunasta sisään ja toisesta ulos. Vesi vei hänet mukanaan täydellisesti, likavettä tuli niskaan metritolkulla ja se täytti suun ja keuhkot. Aurinkotuolit ja -varjot, laudanpätkät, kaikenlainen roju ja ruumiit pyörivät kuin pesukoneessa ja tulivat Annen päälle, pitivät häntä veden alla.

Uiminen oli mahdotonta myös siksi, että Anne oli loukannut
pahasti polvensa sekä reisi- ja pohjelihaksensa. Hän sai tarrattua jääkaappiin, jonka päällä kellui virran mukana. Kun hän lopulta päätyi paikallisten hoiviin rakennustyömaalle, hän oli kulkenut hyökyaallon mukana yhdeksän kilometriä.

– Eräs mies kaatoi ruhjeisiini ja pohje- ja reisilihaksien avohaavoihin alkoholia. Hän luultavasti pelasti henkeni. Muuta lääkitystä en Thaimaassa saanut, Anne sanoo.

Hänellä ei ole hyviä kokemuksia saamastaan hoidosta.

– Edes huopia emme saaneet alastomien vartaloittemme peitoksi.

Suomessa Anne vietti teho-osastolla ja sairaalassa kuukauden. Hänellä oli tuliaisinaan MRSA-sairaalabakteeri, keuhkokuume, pohje-ja reisilihasten isot avohaavat, polvi säpäleinä sekä ruhjeita päästä varpaisiin.

Kolmet hautajaiset

Sairaalan jälkeen kotiinmeno pelotti. Anne tunsi sisällään, että muu perhe oli menehtynyt.

– Minulta oli mennyt kaikki, syy elää, elämän tarkoitus. Istuin lasteni sängyillä ja itkin. Miksi elämänsä alussa olleet nuoret lahjakkaat ihmiset otettiin minulta pois? Iinalla oli oma bändi ja hän teki itse musiikkia. Hän oli hyvä oppilas, taitava piirtäjä ja kavereiden suosikki. Santeri puolestaan haaveili NHL:stä, pelasi maalivahtina jääkiekkoa, oli reipas ja vastuuntuntoinen. Miksi en saa enää nähdä heitä ja pitää sylissä?

– Mieheni kanssa vietin 20 vuotta. Hoidin kodin ja lapset, mies työn. Se lohduttaa, että saimme puhuttua asiamme kuntoon, ja että olin ollut hänelle hyvä vaimo. Lasten kanssa olin läheinen. Koin heidän kanssaan ihanaa, puhdasta ja viatonta rakkautta. He olivat valo, voima ja rakkaus.

Kolme kertaa Anne oli lentokentällä vastassa läheisiään, kolme kertaa hän järjesti hautajaisia. Mies tuotiin Suomeen helmikuussa, tytär toukokuussa, poika lokakuussa.

Lentokenttätilaisuuksia hän piti järjettöminä, niillä ei ollut hänelle merkitystä. Oman surunsa keskellä hän suri näkemäänsä – pieni hysteerisesti itkevä lapsi tarrautuneena äitinsä arkkuun.

Vaihtoehtoja ei ole

Miten ihminen voi selviytyä menetyksestä, joka on kaiken käsityskyvyn ulottumattomissa? Anne Puistomäki katsoo tiukasti silmiin ja kysyy vastaan: olisiko minulla muita vaihtoehtoja?

– Näin suuren menetyksen keskellä voi joko jatkaa elämäänsä tai kuolla. Jokaisella on oma tapansa käsitellä suruaan. Minun selviytymiselleni antaa pohjaa se, etten ole pumpulissa kasvanut. Olen kokenut suuren menetyksen elämässäni jo nuorena, kun molemmat vanhempani tekivät itsemurhan. Olen myös menettänyt keskosena syntyneen lapseni. Tiedän, että elämässä voi sattua mitä tahansa. Ehkä siitäkin on ollut apua, että tähän asti olen itse ollut auttajan roolissa tehdessäni vapaaehtoistyötä seurakunnassa. Olen kohdannut ihmisten vastoinkäymisiä ja nähnyt elämän monet puolet.

Anne sai heti sairaalassa kriisiapua, mutta SPR:n terapiaa hänelle tarjottiin vasta viime kesänä. Sitä ennen hän hankki itse itselleen auttajan.

– Terapia avasi kysymyksiä, joita en osannut itse ajatella. Ajatuksia valosta, kesästä ja tulevaisuudesta.

Lähes puoli vuotta Anne istui sohvalla, poltti kynttilöitä, kuunteli musiikkia ja itki.

– Aluksi ongelma oli, että itku ei meinannut tulla. Sitten se tuli ja nyt tuntuu, että olen itkenyt itseni kuivaksi. Mutta itku on ollut puhdistavaa. Illat olivat pahimpia. Iltojen hiljaisuudessa muistot tulvivat mieleen ja saivat aikaan lohduttoman ikävän.

Annella ei ole juuri lähisukulaisia, mutta akuuttivaiheessa ystävät pitivät hänestä huolta, siivosivat, kävivät kaupassa, yöpyivät Annen luona ja tarkkailivat, että hän söi.

– Sääli ei auta, mutta läsnäolo ja konkreettisten asioiden tekeminen auttavat. Sanoja ei tarvita, niitä ei ollut minullakaan. Useinkaan ihmiset eivät osaa kohdata kuolemaa, koska pelkäävät. Aihe nostaa esiin oman elämän luurankoja, Anne sanoo.

Anne sai kokea myös sen, miltä tuntui olla juorujen ja huhujen kohde. Pikkukaupungissa tapahtunut näytti ihmisen kaikki puolet.

On pakko antaa anteeksi

Miksi-kysymys ei hellitä koskaan, eikä siihen ikinä tule vastausta. Mutta Anne ymmärtää, ettei siihen kannata jäädä kiinni.

– Epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta en ole antanut katkeruudelle periksi. Katkeruudelle ja vihalle on pakko antaa anteeksi oman itsensä takia. Olen vahva ihminen ja saanut pidettyä pääni täysjärkisenä.

– Aloin koota elämääni pienistä palasista. Tiesin, että on joko selvittävä tai luovutettava. Aluksi sekuntikin eteenpäin oli liikaa. Vähitellen kykenin elämään päivän kerrallaan. Löysin itsestäni taistelutahdon.

Käännekohta oli, kun ystävät veivät Annen Lauri Tähkän konserttiin.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun astuin ihmisten ilmoille. Vaikutuin hänen musiikistaan niin, että kuuntelin sitä ilta toisensa jälkeen ja sain voimaa.

Keväällä Anne luki netin seuranhakupalstaa ja kiinnitti huomiota yhteen ilmoitukseen. Se jäi vaivaamaan häntä niin, että lopulta vastasi ilmoitukseen, mistä alkoi Annen ja Tomin yhteydenpito.

Pian he tapasivat ja nyt he jakavat Järvenpäässä yhteisen kodin ja
elämän.

Muuri murtui

– Selvyitymiseni kannalta Tomi rinnallani on varmasti kaikista suurin tekijä. Hän on jaksanut kuunnella, on kunnioittanut suruani ja antanut tilaa. Yhteys välillämme perustuu siihen, ettei hänenkään elämänsä ole ollut helppoa.

Eikä muurin murtaminen ollut yksinkertaista. Surussa lähelle päästäminen oli vaikeaa. Onko rakkaudelle vielä, ja jo, tilaa, Anne mietti. Sitä mietti myös ympäristö tavalla, joka tuntuu Annesta kohtuuttomalta.

– Jos vaihtoehdot ovat ne, jotka minulle elämässäni jäivät, ajattelin että mikä tahansa asia, joka auttaa jaksamaan eteenpäin, on otettava kiitollisena vastaan. Tomin myötä aloin saada uudelleen kiinni elämästä. Annoin itselleni luvan rakastaa.

Ensi keväälle pariskunta suunnittelee häitä. Viime kesänä Anne alkoi kirjoittaa kirjaa kokemuksistaan. Khao Lak, tsunamin
jälkimainingit, ilmestyy joulukuun lopulla. Kirjassa Anne kuvailee kokemuksiaan ja selviytymistään

– Kirjan kirjoittaminen oli minulle terapiaa ja tärkeä selviytymiskeino, mutta samalla ajattelin kaikkia niitä, joita tsunami kosketti ja toivon, että kirjastani on heille apua. Useimmat tsunamista selvinneet ovat vielä hyvin huonossa kunnossa, Anne sanoo.

Nyt hän on aloittanut jo seuraavan kirjan, jossa purkaa lapsen menettämisen tuntojaan.

– Se auttaa minua toipumisessa. Jokaisesta päivästä pitäisi nauttia.

Anne sanoo, ettei häntä enää pelota mikään.

– Elämä on hiljaa tässä ja nyt. Jostain syystä minulle annettiin mahdollisuus vielä elää.

Onkin mykistävää kuulla, että syyskuussa Annen aivoista löydettiin kasvain. Se on nyt leikattu ja hidaskasvuista lajia.

– Uskon selviytyväni tästäkin, sillä muuten henkiinjäämiseni Thaimaassa olisi ollut absurdia, suurta ironiaa.

– Joulun aikaan voisi hiljentyä miettimään, miksi me täällä oikein olemme? Meidän pitäisi pyrkiä elämään tasapainossa itsemme, muiden ja luonnon kanssa ja kasvaa paremmiksi ihmisiksi. Sen sijaan meitä kiinnostavat naapurin auto, menestys ja raha. Elämän todelliset kysymykset siirretään sivuun. Kun ihminen kokee vastoinkäymisiä, hän yleensä huomaa, että suurin onni löytyy pienistä asioista, jotka aiemmin on sivuuttanut merkityksettöminä. Jokainen päivä pitäisi pystyä elämään nauttien ja rakastaen.

Tietenkin Anne on miettinyt, miksi yhden ihmisen kannettavaksi annetaan näin paljon kovia kokemuksia. Eikö vähemmälläkin voisi oppia erottamaan oleellisen epäoleellisesta?

– Ei ihmiselle anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Mitä siihen muuta voi vastata.

Anne viettää joulun kotonaan ja käy Hämeenlinnan muistolehdossa, jonne perhe on haudattu.

– Thaimaahan en halua onnettomuuden vuosipäivänä matkustaa, olenhan saanut läheiseni kotiin.

Joulusta tulee vaikea, sen Anne tietää.

Mitä Annelle kuuluu nyt? Lue täältä.

Lue myös: Ellen Jokikunnas tsunamista: "Piti soittaa kotiin ja hyvästellä perhe"

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.