”Protestina isälleni olen elänyt elämäni luottaen ihmisiin”, Merete Mazzarella sanoo. Kuva: Heli Blåfield
”Protestina isälleni olen elänyt elämäni luottaen ihmisiin”, Merete Mazzarella sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Yllättävä rakkaus mullisti Merete Mazzarellan, 70, elämän viisi vuotta sitten. Se herätti pahennusta hänen lähipiirissään. 

Oppi 1: Suomalaiset ovat tosikkoja

”Äitini oli tanskalainen, isäni suomalainen. Ymmärsin jo pienenä, että on olemassa erilaisia kulttuureja. Suomi oli aina vakavampi. Sodan jälkeen oltiin säästeliäitä ja elämä oli askeettista. Tanskassa taas oli aina valtavasti hyvää ruokaa. Tanskalainen kulttuuri oli iloisempi: asioita ei koskaan otettu vakavasti.

Muistan, kun olimme Kööpenhaminassa Vietnamin sodan aikaan, ja siellä oli sodanvastainen mielenosoitus. Sitä vastaan tuli toisesta suunnasta toinen, vielä suurempi mielenosoitus, jonka osanottajat huusivat: ’Drick mycket Carlsberg!’ Tyypillistä.

Kahdessa kulttuurissa kasvaminen oli rikkaus. Opin myös olemaan kriittinen molempia kohtaan. Tanskalainen kulttuuri on iloinen, mutta myös hyvin itsekeskeinen ja materialistinen. Ja suomalaiset ovat tosikkoja.”

Oppi 2: Nuoret eivät ole kiinnostuneita vanhemmistaan

”Meidän sukupolvemme piti itsestäänselvänä, että asiat muuttuvat koko ajan paremmiksi.

Tunsimme olevamme tärkeitä yhteiskunnalle. Suomea uudelleenrakennettiin, ja Arvo Ylppö huolehti terveydestämme.

Opiskeluvuosina minusta oli tylsää, että vanhempi sukupolvi jaksoi vieläkin puhua sodasta – vaikka oli jo 1960-luku! Tuntui, että siitä oli valtavan kauan aikaa. Meillä oli heille vähän ymmärrystä.

Luulen, että kaikilla on tarve kertoa menneisyydestään. Kun nuoremmilla sukupolvilla on samaan aikaan kädet täynnä oman elämänsä kanssa, syntyy konflikti. Menneet asiat eivät kiinnosta.

Lapsenlapset ovat kiinnostuneempia tarinoistani kuin oma poikani. Tässä lapsenlapsilla ja isovanhemmilla on parempi kontakti kuin lapsilla ja heidän vanhemmillaan.

Poikani käänsi tyttärelleen valmistujaislahjaksi kirjani Juhlista kotiin (1992), jossa kerron äidistäni. Lapsenlapseni on nyt alkanut oma-aloitteisesti opiskella ruotsia. Veikkaan syyksi sitä, että hän voisi lukea muitakin kirjojani. Tämä on hienoin asia, jonka se kirja sai aikaan.”

Oppi 3: Haluan luottaa ihmisiin

”Äitini ajatteli aina, että asiat kyllä järjestyvät. Isäni taas ajatteli, että aina menee vain huonompaan suuntaan.

"Luotan aina kaikkiin, kunnes toisin todistetaan."

Pessimismiä pahempi oli kuitenkin isäni suhde muihin ihmisiin. Hän ajatteli, ettei koskaan pidä luottaa keneenkään. Ehkä ajattelu johtui hänen kokemuksistaan diplomaattina – että maailmalla pitää olla tarkkana siitä, keihin luottaa. Lapselle tämä oli kuitenkin vaarallinen oppi.

Protestina isälleni olen elänyt elämäni ajatellen päinvastoin. Luotan aina kaikkiin, kunnes toisin todistetaan. Minua se on palvellut hyvin. Ehkä minulla on vain ollut valtava tuuri ihmisten kanssa.”

Oppi 4: Miehen pitää osata kirjoittaa

”Seurustelu oli nuoruudessani täysin erilaista kuin nyt. Nykynuorten ikäpolvi ei voi ymmärtää sen ajan seksuaalimoraalia.

1960-luvulla ajateltiin niin, että naisen tulisi olla neitsyt naimisiin mennessään – vaikka juuri kukaan ei enää ollut. Tällainen kaksinaismoraali oli aika tuhoisaa.

Nuorena minulla oli poikaystävä, joka oli kaikkea, mistä isäni oli minua varoittanut. Hän joi paljon, ei onnistunut opinnoissaan – oli sellainen bad boy. Vanhempani olivat sinä kesänä Bulgariassa, ja kun minä matkustin sinne ja jouduin jättämään tämän pojan Suomeen, kirjoitin hänelle pitkiä kirjeitä.

Vastausta ei kuulunut. Kahden kuukauden kuluttua tuli pieni kirje, jota tämä poikaraukka oli selvästi yrittänyt kirjoittaa monta viikkoa. Silloin ymmärsin, että en voisi rakastua ihmiseen, joka kirjoittaa näin huonosti. Päätin, että tulevaisuudessa keskityn miehiin, jotka osaavat kirjoittaa edes kirjeen.”

Oppi 5: Olen mielelläni kummallinen vanha täti

”Ensimmäinen virkani oli pohjoismaisen kirjallisuuden lehtori Helsingin yliopistossa. Olin aloittaessani 28-vuotias. Nuoren naisopettajan asema oli ihan okei – vaikka olikin itsestäänselvää, että kahvitauon lopuksi minä tiskasin myös miesopettajien kahvikupit.

Opetan yliopistolla satunnaisesti edelleen. Opiskelijat ovat kuin lapsenlapsiani.

Pidän kummallisen vanhan tädin roolista. Minulla ei ole mitään vastuuta opiskelijoiden kasvusta. Saan tehdä luennoilla mitä haluan.

On tärkeää, että opiskelijat kokevat opettajan jonkinlaiseksi roolimalliksi. Itsekin katsoin aikanaan opettajiani ja mietin, haluaisinko sellaisen elämän kuin kuvittelen tuolla ihmisellä olevan. Haluan opiskelijoiden näkevän, että vaikka olen täyttänyt 70 vuotta, olen silti elävä ihminen. On edelleen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä, ja joita haluan heille välittää.”

Oppi 6: Kirjoituksilla on seurauksensa

”En osaa sanoa varmasti, olenko ylittänyt rajoja kirjoittaessani muiden elämästä. Ehkä pisimmälle menin kirjoittaessani ex-miniästäni kirjassani Illalla pelataan Afrikantähteä (2008). En olisi kirjoittanut hänestä ja huonoista väleistämme niin suoraan, jos hän asuisi Suomessa, enkä tietenkään, jos hän olisi yhä ollut yhdessä poikani kanssa.

Hän asuu Chicagossa, joten ajattelin, että ei kirjasta voi koitua hänelle suurta probleemaa. En kuitenkaan arvannut, että lehdestä soitettaisiin hänelle. He soittivat, kertoivat mitä olin kirjoittanut ja kysyivät, mitä hän siitä ajattelee.

Jouduin kirjoittamaan hänelle sähköpostin, jossa sanoin, että olin hyvin pahoillani tästä. En ollut tarkoittanut hänen joutuvan kuulemaan kirjasta.

Hän vastasi mielestäni hyvin tyylikkäästi. Sanoi vain, että hän ei ole kirjaa lukenut, joten hänellä ei ole siitä mitään sanottavaa.

Kun kirjoittaa oikeista ihmisistä, täytyy ymmärtää, että sillä on seurauksia. Hänen kuvansa minusta on varmasti muuttunut vielä huonommaksi. Ja on tapaus vaikuttanut lapsenlapsiinikin: ex-miniäni ei pidä siitä, että he tulevat Suomeen tapaamaan minua.

Yksi lapsenlapsistani on kirjoittanut kouluaineen tästä. Otsikko oli Dilemma elämässäni.”

Oppi 7: Kanna vastuu valinnoistasi

”Kun olin 65-vuotias, rakastuin nykyiseen mieheeni. Olin naimisissa toisen miehen kanssa. Se oli niin monella tapaa hullu asia, siinä iässä. Olin aina ennen ollut hyvin varovainen ihminen.

Suhdettamme paheksuttiin. Kun kaksi vapaata, yksinäistä vanhaa ihmistä löytää toisensa, sille aplodeerataan. Mutta kun suhde alkaa näin, se on ongelmallista.

"Usein ei voi valita oikein tai väärin tekemisen välillä."

Yllätyin kyllä itsekin tunteistani. En ollutkaan ihminen, joka olin luullut olevani. Claes Andersson on sanonut, että rakastuminen on kevyt psykoosi. Ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Siinä tilassa voi olla aika edesvastuuton.

Elämä on opettanut, että usein ei voi valita oikein tai väärin tekemisen välillä. Usein valinnat ovat yhtä aikaa molempia.

Kun on tehnyt jonkin vaikean valinnan, mielellään ajattelee, että nyt olen tehnyt oikein. Mutta on tärkeää ymmärtää, että valinta voi yhtä aikaa olla myös väärin. On kannettava vastuu ja katsottava, voiko minimoida tuhoja.”

 

 

 


”En ole niin itsevarma kuin ihmiset luulevat. Se on vain rooli”, Merete sanoo.

 

 

Oppi 8: Kysy aina

”Olin juuri illallisilla, joilla neljä toisilleen tuttua ystävääni puhui koko illan keskenään. Joukossa oli myös viides ystäväni, joka ei kuitenkaan tuntenut näitä neljää muuta. Hän yritti koko illan päästä mukaan keskusteluun, tuloksetta. Eräässä kohdassa hän mainitsi sivulauseessa kääntäneensä kirjan serbokroatiasta. Tähän erikoiseen tietoon ei reagoitu mitenkään, ja keskustelu jatkui tästä viidennestä ihmisestä välittämättä.

Seuraavana päivänä molempien ystäväpariskuntien rouvat soittivat minulle kysyäkseen, miten tämä ystäväni osaa serbokroatiaa. Vastasin molemmille, että sinun olisi pitänyt kysyä häneltä!

Jos jokin asia kiinnostaa, aina pitää kysyä. Aikuinen ihminen osaa kyllä väistää, olla vastaamatta, jos ei halua. Ihmiset pelkäävät liikaa kysyä asioita suoraan. Pelkäävät jotain kiusallista tilannetta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän pelkään nolaavani itseni. Kaikki ovat aivan yhtä huolissaan siitä, mitä muut heistä ajattelevat. En enää viitsi kiinnittää niin suurta huomiota omiin virheisiini tai muiden ajatuksiin minusta.”

Oppi 9: Vaikeasta kokemuksesta saa sentään hyvän tarinan

”Kirjat, kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet minulle mittaamattoman tärkeitä.

Kirjoittaminen on minulle myös tapa käsitellä vaikeita asioita. Sillä voin antaa omalle kokemukselle muodon, kääntää sen tarinaksi. Ajatus on auttanut minua vaikeissa elämäntilanteissa. On helpottavaa ajatella, että ainakin tästä saa hyvän tarinan!

Luulen, että ihmiselämän keskeisin tunne on ambivalenssi: että haluaa kahta asiaa yhtä aikaa. Sen kuvaamiseen kirjallisuus sopii hyvin.

En ole niin itsevarma kuin ihmiset luulevat. Kirjoittaessani pystyn olemaan varmempi kuin tosielämässä. Se on rooli.”

Oppi 10: Kuoleman ei tarvitse olla kauhea

”Äitini kuoli syöpään 25 vuotta sitten. Se on ollut yksi suurimmista asioista elämässäni. Hän oli aina ollut niin terve ja vahva. Syöpä oli lyhyt ja dramaattinen.

Äitini kuolema oli kuitenkin monella tavalla hyvä. Hän suhtautui siihen itse niin hienosti.

Opin, että kuoleman ei välttämättä tarvitse olla kauheaa. Vaikka Luoja tietää, miten osaan reagoida, kun aika tulee.

On tärkeää pystyä puhumaan sairaudesta ja kuolemasta. Valmistautua itse ja valmistaa läheisiään. Luulen, että se, miten koemme läheistemme kuolemat, vaikuttaa paljon siihen, miten pystymme kohtaamaan oman kuolemamme.”

Lue lisää:

Kirjailija Laura Honkasalo erostaan: "Nykyään ei tajuta, että suruaika saattaa olla tosi pitkä"

Millennium-trilogiaa jatkava kirjailija David Lagercrantz: ”Larssonin lesken viha saa minut surulliseksi”

Merete Mazzarella

  • Kirjailija ja kirjallisuudentutkija.
  • Syntynyt 4.2.1945. Asuu Helsingissä ja Tammisaaressa.
  • Yksi poika. Avomies.
  • Julkaissut lähes 30 teosta: romaaneja, esseitä, tutkimuksia, novelleja.
  • Väitteli tohtoriksi 1981. Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden emeritaprofessori.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.