Suvi Sario menetti kaksi teini-ikäistä lastaan auto-onnettomuudessa, joka vaati kuuden nuoren hengen. Hän yritti hukuttaa surunsa työhön ja sairastui itse.

Viisi vuotta sitten, ihan tavallisena tammikuisena perjantai-iltana Suvi Sario katsoi kotona uutisia. Pääuutisissa kerrottiin Loimaalla sattuneesta liikenneturmasta, joka oli vaatinut seitsemän ihmisen hengen. Vampulassa asuvalle Suville ei tullut mieleenkään, että onnettomuus voisi liittyä hänen perheeseensä. Teini-ikäiset lapset Kalle, 17, ja Ida, 15, kun eivät yleensä tuolla paikkakunnalla pyörineet.

Suvi päätti kuitenkin soittaa ja tarkistaa, missä lapset liikkuivat. Heidän kännykkänsä eivät olleet päällä, mutta Suvi ei huolestunut, sillä ex-aviomies ja lasten isä oli vaihtanut Kallen ja Idan liittymät aiemmin samana päivänä. Kun lapsista ei vielä puolenyön jälkeenkään kuulunut, Suvi jätti heille närkästyneet viestit puhelinvastaajaan. Lopulta hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä nukkumaan.

Seuraavana aamuna Suvi havahtui siihen, että eteisessä huhuiltiin hänen nimeään. Rauhallisella maatilalla asuvan perheen ulko-ovi oli auki. Suvi kömpi unenpöpperössä eteiseen ja näki, että siellä seisoi kaksi poliisia ja pappi. Samalla sekunnilla hän aavisti, että jotain todella pahaa oli tapahtunut.

– Jotenkin vaistosin, että huono uutinen koski Kallea. Mutta sitä en aavistanut, että se koskisi Idaakin. Kun pappi kertoi, että Kalle ja Ida ovat menehtyneet auto-onnettomuudessa, menin jääkylmäksi. Voimat katosivat ja aloin vapista, Suvi, 45, sanoo.
Poliisit kertoivat äidille, että Ida ja Kalle olivat olleet juuri siinä kolarissa, josta uutisissa oli raportoitu. Kuutta 15–18-vuotiasta nuorta kuljettanut henkilöauto oli suistunut vastaantulevien kaistalle ja törmännyt tilataksiin. Sää oli ollut huono, näkyvyys lumisateen vuoksi nollassa ja tie loskainen ja auraamatta.
Suvi sai kuulla, että henkilö­autossa oli Idan ja Kallen lisäksi ollut neljä poikaa. Nuoret ja taksia kuljettanut mies olivat kuolleet välittömästi. Turma oli pahin liikenneonnettomuus vuosikymmeniin heti Konginkankaan bussiturman jälkeen, jossa menehtyi 24 ihmistä.

Asian valjetessa Suvin oli vaikea käsittää, miksi sisarukset olivat olleet samassa autossa. Idalla kun ei ollut tapana liikkua veljensä porukoissa. Edellisiltanakin he olivat lähteneet kotoa eri kyydeillä: Ida nuorisoseuralle ja Kalle tupaantuliaisiin. Kyseessä oli ylipäätään ensimmäinen kerta, kun Ida sai lähteä omin päin autokyytiin. Yleensä Suvi tai joku muu kylän äideistä kuskasi tyttöjä. Jälkeenpäin selvisi, että Ida oli autossa ilmeisesti siksi, että hänen ihastuksensa oli mukana.
Shokissa oleva Suvi alkoi heti toimia – ja pohti, kenelle tapahtumista täytyisi ilmoittaa.
– Ensimmäisenä ajattelin, että pitää soittaa Idan parhaalle kaverille. Soitin kuitenkin lasten isälle, joka murtui täysin.

Koko kylä suri

Kuuden nuoren kuolema oli suuri menetys paitsi uhrien perheille myös koko Vampulan kylälle. Pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat toisensa ja jokainen menetti onnettomuudessa ainakin tuttavansa. Heti seuraavana päivänä kirkossa järjestettiin muistotilaisuus, johon koko kylä kokoontui suremaan.
– En nähnyt tai tajunnut oikein mitään. En tunnistanut edes Kallen parhaan kaverin vanhempia. Kun lasteni nimet sitten seremonian aikana mainittiin, saatoin epätoivoissani vain huutaa.

Vampulalaiset kävivät seuraavan parin viikon aikana sankoin joukoin tuomassa kukkia ja kertomassa muistojaan Idasta ja Kallesta. Turussa asuvat ystävät eivät sen sijaan rohjenneet ottaa yhteyttä, koska he uskoivat Suvin tarvitsevan sururauhaa.
Suville ja muille omaisille järjestettiin välittömästi kriisiapua onnettomuuden jälkeen. Yhteisessä kriisikokouksessa psykologi kertoi, että omituiset ajatukset ja tunteet, joita uhrien omaiset olivat kokeneet, ovat shokissa olevalle ihmiselle täysin normaaleja.

– Mietin muun muassa, että kun Idaa ei enää ole, saan hänen vaatekaappinsa käyttöön lakanoilleni. Psykologin avulla ymmärsin, että kun jotain äärimmäisen pahaa tapahtuu, mielen täytyy löytää tilanteesta jotain hyvää valtavan iskun kestämiseen, Suvi kertoo.

Suvi tyhjensi Kallen ja Idan huoneet välittömästi onnettomuuden jälkeen. Hän tiesi, että se oli tehtävä heti tai ei koskaan. Osan tavaroista hän jätti esille asuntoon ja on vasta viime aikoina pystynyt keräämään ne säilöön vintille.

– En uskaltanut laittaa lasten tavaroita pois näkyviltä, sillä ilman niitä pelkäsin unohtavani heidät. Vaikka tavarat on nyt pakattu, on lohdullista, että ne ovat olemassa.

Lämpimiä muistoja

Suvi istuu turkulaiskotinsa ruokapöydässä ja siemailee kahvia posliinikupeista. Hän puhuu liikenneonnettomuudesta rauhallisella äänellä. Välillä kasvoilla vilahtaa pieni hymynkare, kun jokin yksittäinen muisto Kallesta ja Idasta pulpahtaa mieleen.

Olohuoneen kirjahyllyssä on kehystettyinä lasten valokuvat. Keittiön ikkunalautaa koristaa Idan tekemä saviankka.
Suvi muistelee viimeisiä yhteisiä hetkiään Kallen ja Idan kanssa. Onnettomuutta edeltävä päivä oli ollut hyvin tavallinen: lapset olivat tulleet koulusta ja suunnittelivat iltaohjelmaa. Suvin äiti oli kylässä, ja Kalle pyöri koko ajan mummon luona kahvipöydässä, koska hän ei halunnut siivota huonettaan.

– Kalle oli sellainen hymypoika, josta kaikki pitivät. Ida oli hiljaisempi ja taiteellisempi, hän tykkäsi piirtää ja kirjoittaa.
Lapsilla ja äidillä oli hyvät ja läheiset välit. Kallella oli menossa vaihe, jossa hän halusi keskittyä vain rumpujen soittamiseen. Ida taas haaveili opinnoista Turun
ilmaisutaidon lukiossa.

– Olen kiitollinen, että ehdin antaa synninpäästön molemmille. Kalle sai rauhassa keskittyä rummutteluunsa, ja Ida oli saanut luvan muuttaa Turkuun isänsä luokse. Lapset tiesivät minun rakastavan heitä, ja tiesin myös, että he rakastivat minua.
Äärimmäisen vaikea luopumisen hetki oli, kun Suvi kävi ruumishuoneella onnettomuuden jälkeen.

– Aluksi tilanne pelotti. Kun sitten pääsin vielä kerran lasteni luokse, ajattelin, etten lähde ikinä pois. Lopullisuus tuli niin käsin kosketeltavaksi. Hyvästien jättämisestä tuli kuitenkin hyvä mieli, koska ymmärsin, etteivät Kalle ja Ida olleet enää siinä, Suvi kertoo.

Suvi ei ole koskaan uskonut tuonpuoleiseen. Tuo näkemys ei ole muuttunut onnettomuuden jälkeenkään.
– En ajattele, että lapseni ovat enää olemassa. En usko myöskään kohtaloon. Näen, että lapsillani oli vain hirvittävän huono tuuri.

Töitä liian aikaisin

Onnettomuusvuonna Suvi oli työharjoittelussa verhoomossa, sillä sosiaalialalla työskennellyt nainen oli halunnut opiskella itselleen uuden ammatin. Suvi palasi töihin jo kolmen viikon kuluttua onnettomuudesta, vaikka työnantaja kehotti häntä jäämään kotiin.

– Töihin mennessäni itkin autossa, mutta työpaikalla olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paluumatkoilla itkin taas mutta keräsin itseni ennen kotia.
Suvi jatkoi sinnikkäästi työntekoa eikä antanut surun näkyä päällepäin. Toukokuussa kuori särkyi, kun Suvi murtui kesken työpäivän. Hän meni pomonsa kehotuksesta lääkäriin ja sai pitkän sairausloman.

Vapaat hetket kuluivat sumussa. Suvi ei pystynyt osallistumaan arjen askareisiin, vaikka hänellä oli kaksi pientä lasta. Uudesta avioliitosta syntyneet Matilda ja Ernesti olivat onnettomuuden sattuessa kaksi- ja neljävuotiaat. Kodista ja perheestä huolehtiminen jäi pitkälti miehen kontolle.

– Ensimmäisenä kesänä pimputtelin vain pianoa, koska minusta ei ollut muuhun. Sain rypyn otsaani, koska kuljin koko ajan kulmat kurtussa. Minut valtasi jatkuvasti järjetön kauhun tunne. Edelleen kauhu pyrkii pintaan, mutten päästä sitä valloilleen.

Vuoden kuluttua onnettomuudesta Suvi perusti oman verhoiluyrityksen ja aloitti rankan puurtamisen. Hän yritti hukuttaa surunsa yksityisyrittäjyyteen, mutta se toimi vain hetken. Eräänä aamuna Suvi oli sanomassa miehelleen jotain arkipäiväistä, kun puhe muuttui änkytykseksi. Kahvikuppi alkoi täristä kädessä, eivätkä jalat toimineet.

Suvin keho meni niin lukkoon, että hänet vietiin sairaalaan. Uusi sairausloma on kestänyt kolme ja puoli vuotta, näihin päiviin asti.

– Aloitin työnteon liian aikaisin. Paiskin töitä väsyneenä enkä tiedostanut tilaani. Luulin kai, että suru paranee työtä tekemällä, koska niin me suomalaiset uskomme.

Stressi laukaisi sairauden

Pitkällä sairauslomallaan Suvi etsiytyi psykiatrin puheille ja päätyi kahden vuoden intensiiviseen psykoterapiaan. Siellä Suvin menneisyydestä tuli ilmi käsittelemätön asia: isän itsemurha, jonka aikaan Suvi oli ollut 12-vuotias.

– Lasteni kuolema laukaisi asioita, joita en ollut ennen pystynyt käsittelemään. Isäni itsemurhan aikaan apua ei tarjottu, mutta nyt sitä oli onneksi tarjolla yllin kyllin.

Vanhojen haavojen ja lasten kuoleman aiheuttama stressi oli niin kova, että Suville puhkesi vakava perinnöllinen sairaus, hypomania. Se on kaksisuuntainen mielialahäiriö, jossa oireet vaihtelevat ylienergisyydestä syvään masennukseen.

Hypomania on raskas taakka paitsi sitä sairastavalle myös tämän läheisille. Suvin aviomies jaksoi hoitaa perhettä ja kotia pitkään, mutta vuosi sitten arki muuttui niin raskaaksi, että pari muutti erilleen. Ernesti ja Matilda lähtivät Suvin mukana Turkuun, ja mies jäi asumaan Vampulan-kotiin.

– Mieheni väsyi minuun, koska hän jäi surutyöni ja sairauteni jalkoihin. Erossa asuminen on kuitenkin tehnyt hyvää. Nyt hypomania on täysin kontrollissa lääkityksen avulla. Toiveita yhteenpaluustakin on, Suvi myöntää varovaisesti.
Vaikka onnettomuudesta on jo aikaa ja Suvi on saanut apua, syvimpien tunteiden kohtaaminen ei ole vieläkään helppoa.

– Ennen onnettomuutta minulla oli jo vuoden ajan tunne, että jotain ikävää tulee tapahtumaan. Menetyksen jälkeen en kieltäytynyt uskomasta asiaa vaan hyväksyin sen heti. Olen aina pystynyt puhumaan tilanteesta, paha olo tulee vasta jälkikäteen.

Turvaverkosto apuna

Suvi kiittelee turvaverkostoaan, jota ilman hän ei olisi selvinnyt. Siihen kuuluvat aviomiehen lisäksi äiti ja kolme siskoa, joiden kanssa Suvi soittelee yhä viikottain.

– Onnettomuuden jälkeen en hetkeen pystynyt halaamaan äitiäni tai siskojani, koska tuntui, etten siedä mitään lähelläni. Muuten olisin ratkennut. Äitinikin vanheni päivässä kymmenen vuotta.

Aluksi Suvi ei pystynyt kunnolla koskemaan edes pieniä lapsiaan. Hän kuitenkin yritti parhaansa, ettei antaisi surunsa häiritä liikaa näiden elämää.

– Selitimme mieheni kanssa asioista jo ymmärtävälle Ernestille, että jos äiti itkee, se ei johdu sinusta. Päätin, etten saa rankaista lapsiani siitä, että heiltä on mennyt sisko ja veli. Elämän täytyi jatkua.

Ensishokin jälkeen lapset toivat Suvin elämään myös iloa ja pakottivat huulille hymyn, joka ei muuten olisi tahtonut tulla.

– Minun oli pakko pysyä läsnä lasteni elämässä, vaikka se ei sataprosenttisesti onnistunutkaan. Nyt tuntuu, että nauru alkaa palailla elämääni. Hymyileminen onnistuu jo.
Kahdeksan ja kymmenen vuotta täyttävien Matildan ja Ernestin kanssa Suvi joutuu harjoittelemaan myös sitä, että uskaltaa luottaa heidän pärjäävän ulkomaailmassa.

– Olen ihan sydän syrjällään, kun lapset kulkevat vilkkaan liikenteen joukossa. Mutta en voi siirtää omaa huoltani heihin. Minun täytyy antaa heidän mennä.

Suvi haluaa jakaa tarinansa julkisesti siksi, että hän toivoo ihmisten kiinnittävän huomiota liikennekäyttäytymiseensä. Ehkä niin edes yhdeltä onnettomuudelta voitaisiin välttyä. Läheisensä jo menettäneitä Suvi lohduttaa sillä, että asiat rauhoittuvat ajan kanssa.

– Ikävä on surun keskellä suuri, ja se tuskin koskaan lähtee pois. Vaikka menetyksen hetkellä tuntuu, ettei koskaan opi hyväksymään tilannetta, aika on ainut asia, joka voi parantaa.

Suvi kertoo menetyksestään myös tv-ohjelmassa, joka käsittelee vakavia, nuorille sattuneita liikenneonnettomuuksia. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä alkaa TV2:lla 5.7.

Kiira Korven taitoluistelu-uraan mahtui useita romahduksia, jotka olivat raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin. – Pahimpina hetkinä tuntui siltä, että huippu-urheilu teki minut hulluksi, hän kertoo elämäkerrassaan.

Syksyllä 2015 Kiira Korpi puhkesi itkuun kertoessaan, että hänen kilpauransa taitoluistelijana on ohi. Motivaatiota jatkaa ei enää ollut.

– Nämä ovat ilon kyyneleitä, hän sanoi tiedotustilaisuudessa.

Takana oli kuitenkin vuosikausia raskaita vaiheita ja synkkä romahdus vuonna 2015. Kiira kertoo avoimesti uransa vaikeimmista hetkistä syyskuussa ilmestyvässä elämäkerrassaan Kiira – ehjäksi särkynyt (Otava).

Lopettamista edelsivät penkin alle menneet Shanghain MM-kisat, joita Kiira kuvailee kirjassa katastrofiksi. Sen jälkeen hänen olonsa oli kuin loppuun puristetulla pesusienellä. Hän huomasi uupumisensa ja pahoinvointinsa vasta jälkikäteen.

”Shanghain epäonnistuminen sinkosi minut kuukausia kestäneeseen pyörteeseen, jossa jouduin sukeltamaan syvälle minuuteeni. MM-katastrofia seuranneet kuukaudet olivat aikaa, jolloin koin kuolevani ja toisaalta herääväni henkiin. Kyse ei ollut ainoastaan siitä, jatkanko uraani vai en”, Kiira kertoo Jere Nurmisen kirjoittamassa kirjassa.

”Jouduin sukeltamaan syvälle minuuteeni.”

Jo ennen Shanghaita Kiira oli ollut romahtamispisteessä, mikä näkyi muun muassa niin, että hän purskahteli usein itkuun ilman mitään syytä. Taustalla oli raskaaksi muuttunut valmennussuhde ja useita loukkaantumisia, pahimpana akillesjännevamma, jonka kanssa Kiira kamppaili peräti pari vuotta.


Laihduttaminen kostautui

Kiira kertoo kirjassa, että taipumus suorittamiseen johti myös rankkaan laihduttamiseen, jonka Kiira aloitti keväällä 2007. Lihomisen pelossa hän söi jatkuvasti liian vähän, mutta ajatteli sen kuuluvan huippu-urheilijan terveelliseen elämään. Elimistö meni säästöliekille, ja Kiira alkoi kärsiä vatsavaivoista sekä palautumisongelmista. 

Nyt hän ajattelee, että laihduttaminen oli harjoittelun kannalta kohtalokasta, koska se romahdutti ponnistusvoiman.

”Surullisinta oli se, että testitulokset eivät enää koskaan palautuneet täysin samalle tasolle kuin esimerkiksi Torinossa 2006. Maksoin laihduttamisesta kovan hinnan”, Kiira toteaa.

”Maksoin laihduttamisesta kovan hinnan.”

Kiira arvelee kirjassa, että on lopettamispäätöksensä jälkeen muuttunut koko ajan myötätuntoisemmaksi itseään ja muita kohtaan.

”Voi olla, että nykyisellä elämänkokemuksellani en kokisi kilpailemista niin ahdistavaksi, mutta pahimpina hetkinä tuntui siltä, että huippu-urheilu teki minut hulluksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ei huippu-urheilu itsessään ole synkkää, vaan synkkyys oli pääni sisällä.”

Tänä syksynä Kiira aloitti psykologian opinnot The New School -yliopistossa New Yorkissa. Sitä ennen Kiira asui miesystävänsä Arthur Borgesin kanssa Milanossa. Pari meni naimisiin tänä keväänä, ja Kiirasta tuli Kiira Korpi-Borges.

Kiira ja Arthur avioituivat Italiassa Como-järvellä.

– New Yorkissa on koko ajan tekemistä ja siellä tulee olo, että voi saavuttaa mitä vain. Välillä vain istun puiston penkillä ja seuraan haltioituneena ihmisiä. Välillä on kiva päästä poiskin siitä hektisyydestä, Kiira kertoi Yhdysvaltoihin asettumisestaan joulukuussa 2016.

Uransa lopettamisen jälkeen Kiira on tehnyt myös taitoluistelunäytöksiä sekä ollut Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomarina. Häntä on kuultu Ylellä urheilun asiantuntijana ja nähty TV5:n talviolympialaislähetyksissä.

Mika ja Marketa Häkkinen pääsivät nauttimaan syntymäpäiväjuhlista ison vierasjoukon kanssa. Kuva: Sakari Majantie
Mika ja Marketa Häkkinen pääsivät nauttimaan syntymäpäiväjuhlista ison vierasjoukon kanssa. Kuva: Sakari Majantie

Mika Häkkisen syntymäpäivillä esiintyivät muun muassa Virve Rosti, Samuli Edelmann ja Danny.

Kaksinkertainen F1-maailmanmestari Mika Häkkinen juhli 50-vuotissyntymäpäiviä eilen Ravintola Sipulissa.

Hyväntuulinen sankari saapui paikalle vaimonsa Marketa Häkkisen, 40,  kanssa. Pariskunta vaihtoi punaisella matolla nopean suukon ja ihastuneita katseista.

Illan ohjelma ja vieraat olivat Mikalle yllätys.

– Näistä juhlista kuulin, mutta en osannut arvatakaan missä, milloin ja keitä henkilöitä tänne tulee, Häkkinen ehti kommentoida ottaessa vastaan kutsuvieraita.

Noin satapäisessä vierasjoukossa oli lukuisia Mikan ystäviä ja myös tuttuja kasvoja. Muun muassa ex-kiekkoilija Esa Tikkanen, ex-rallikuski Marcus Grönholm, Vanessa Kurri sekä Hanna-Maria Seppälä ja Anssi Hintsa saapuivat juhlimaan yhtä Suomen tunnetuinta urheilijaa.

Illan esityksistä vastasivat Samuli Edelmann, Virve Rosti ja Danny sekä Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen.

Mika Häkkisen oikea syntymäpäivä on 28. syyskuuta.