Suvi Sario menetti kaksi teini-ikäistä lastaan auto-onnettomuudessa, joka vaati kuuden nuoren hengen. Hän yritti hukuttaa surunsa työhön ja sairastui itse.

Viisi vuotta sitten, ihan tavallisena tammikuisena perjantai-iltana Suvi Sario katsoi kotona uutisia. Pääuutisissa kerrottiin Loimaalla sattuneesta liikenneturmasta, joka oli vaatinut seitsemän ihmisen hengen. Vampulassa asuvalle Suville ei tullut mieleenkään, että onnettomuus voisi liittyä hänen perheeseensä. Teini-ikäiset lapset Kalle, 17, ja Ida, 15, kun eivät yleensä tuolla paikkakunnalla pyörineet.

Suvi päätti kuitenkin soittaa ja tarkistaa, missä lapset liikkuivat. Heidän kännykkänsä eivät olleet päällä, mutta Suvi ei huolestunut, sillä ex-aviomies ja lasten isä oli vaihtanut Kallen ja Idan liittymät aiemmin samana päivänä. Kun lapsista ei vielä puolenyön jälkeenkään kuulunut, Suvi jätti heille närkästyneet viestit puhelinvastaajaan. Lopulta hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä nukkumaan.

Seuraavana aamuna Suvi havahtui siihen, että eteisessä huhuiltiin hänen nimeään. Rauhallisella maatilalla asuvan perheen ulko-ovi oli auki. Suvi kömpi unenpöpperössä eteiseen ja näki, että siellä seisoi kaksi poliisia ja pappi. Samalla sekunnilla hän aavisti, että jotain todella pahaa oli tapahtunut.

– Jotenkin vaistosin, että huono uutinen koski Kallea. Mutta sitä en aavistanut, että se koskisi Idaakin. Kun pappi kertoi, että Kalle ja Ida ovat menehtyneet auto-onnettomuudessa, menin jääkylmäksi. Voimat katosivat ja aloin vapista, Suvi, 45, sanoo.
Poliisit kertoivat äidille, että Ida ja Kalle olivat olleet juuri siinä kolarissa, josta uutisissa oli raportoitu. Kuutta 15–18-vuotiasta nuorta kuljettanut henkilöauto oli suistunut vastaantulevien kaistalle ja törmännyt tilataksiin. Sää oli ollut huono, näkyvyys lumisateen vuoksi nollassa ja tie loskainen ja auraamatta.
Suvi sai kuulla, että henkilö­autossa oli Idan ja Kallen lisäksi ollut neljä poikaa. Nuoret ja taksia kuljettanut mies olivat kuolleet välittömästi. Turma oli pahin liikenneonnettomuus vuosikymmeniin heti Konginkankaan bussiturman jälkeen, jossa menehtyi 24 ihmistä.

Asian valjetessa Suvin oli vaikea käsittää, miksi sisarukset olivat olleet samassa autossa. Idalla kun ei ollut tapana liikkua veljensä porukoissa. Edellisiltanakin he olivat lähteneet kotoa eri kyydeillä: Ida nuorisoseuralle ja Kalle tupaantuliaisiin. Kyseessä oli ylipäätään ensimmäinen kerta, kun Ida sai lähteä omin päin autokyytiin. Yleensä Suvi tai joku muu kylän äideistä kuskasi tyttöjä. Jälkeenpäin selvisi, että Ida oli autossa ilmeisesti siksi, että hänen ihastuksensa oli mukana.
Shokissa oleva Suvi alkoi heti toimia – ja pohti, kenelle tapahtumista täytyisi ilmoittaa.
– Ensimmäisenä ajattelin, että pitää soittaa Idan parhaalle kaverille. Soitin kuitenkin lasten isälle, joka murtui täysin.

Koko kylä suri

Kuuden nuoren kuolema oli suuri menetys paitsi uhrien perheille myös koko Vampulan kylälle. Pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat toisensa ja jokainen menetti onnettomuudessa ainakin tuttavansa. Heti seuraavana päivänä kirkossa järjestettiin muistotilaisuus, johon koko kylä kokoontui suremaan.
– En nähnyt tai tajunnut oikein mitään. En tunnistanut edes Kallen parhaan kaverin vanhempia. Kun lasteni nimet sitten seremonian aikana mainittiin, saatoin epätoivoissani vain huutaa.

Vampulalaiset kävivät seuraavan parin viikon aikana sankoin joukoin tuomassa kukkia ja kertomassa muistojaan Idasta ja Kallesta. Turussa asuvat ystävät eivät sen sijaan rohjenneet ottaa yhteyttä, koska he uskoivat Suvin tarvitsevan sururauhaa.
Suville ja muille omaisille järjestettiin välittömästi kriisiapua onnettomuuden jälkeen. Yhteisessä kriisikokouksessa psykologi kertoi, että omituiset ajatukset ja tunteet, joita uhrien omaiset olivat kokeneet, ovat shokissa olevalle ihmiselle täysin normaaleja.

– Mietin muun muassa, että kun Idaa ei enää ole, saan hänen vaatekaappinsa käyttöön lakanoilleni. Psykologin avulla ymmärsin, että kun jotain äärimmäisen pahaa tapahtuu, mielen täytyy löytää tilanteesta jotain hyvää valtavan iskun kestämiseen, Suvi kertoo.

Suvi tyhjensi Kallen ja Idan huoneet välittömästi onnettomuuden jälkeen. Hän tiesi, että se oli tehtävä heti tai ei koskaan. Osan tavaroista hän jätti esille asuntoon ja on vasta viime aikoina pystynyt keräämään ne säilöön vintille.

– En uskaltanut laittaa lasten tavaroita pois näkyviltä, sillä ilman niitä pelkäsin unohtavani heidät. Vaikka tavarat on nyt pakattu, on lohdullista, että ne ovat olemassa.

Lämpimiä muistoja

Suvi istuu turkulaiskotinsa ruokapöydässä ja siemailee kahvia posliinikupeista. Hän puhuu liikenneonnettomuudesta rauhallisella äänellä. Välillä kasvoilla vilahtaa pieni hymynkare, kun jokin yksittäinen muisto Kallesta ja Idasta pulpahtaa mieleen.

Olohuoneen kirjahyllyssä on kehystettyinä lasten valokuvat. Keittiön ikkunalautaa koristaa Idan tekemä saviankka.
Suvi muistelee viimeisiä yhteisiä hetkiään Kallen ja Idan kanssa. Onnettomuutta edeltävä päivä oli ollut hyvin tavallinen: lapset olivat tulleet koulusta ja suunnittelivat iltaohjelmaa. Suvin äiti oli kylässä, ja Kalle pyöri koko ajan mummon luona kahvipöydässä, koska hän ei halunnut siivota huonettaan.

– Kalle oli sellainen hymypoika, josta kaikki pitivät. Ida oli hiljaisempi ja taiteellisempi, hän tykkäsi piirtää ja kirjoittaa.
Lapsilla ja äidillä oli hyvät ja läheiset välit. Kallella oli menossa vaihe, jossa hän halusi keskittyä vain rumpujen soittamiseen. Ida taas haaveili opinnoista Turun
ilmaisutaidon lukiossa.

– Olen kiitollinen, että ehdin antaa synninpäästön molemmille. Kalle sai rauhassa keskittyä rummutteluunsa, ja Ida oli saanut luvan muuttaa Turkuun isänsä luokse. Lapset tiesivät minun rakastavan heitä, ja tiesin myös, että he rakastivat minua.
Äärimmäisen vaikea luopumisen hetki oli, kun Suvi kävi ruumishuoneella onnettomuuden jälkeen.

– Aluksi tilanne pelotti. Kun sitten pääsin vielä kerran lasteni luokse, ajattelin, etten lähde ikinä pois. Lopullisuus tuli niin käsin kosketeltavaksi. Hyvästien jättämisestä tuli kuitenkin hyvä mieli, koska ymmärsin, etteivät Kalle ja Ida olleet enää siinä, Suvi kertoo.

Suvi ei ole koskaan uskonut tuonpuoleiseen. Tuo näkemys ei ole muuttunut onnettomuuden jälkeenkään.
– En ajattele, että lapseni ovat enää olemassa. En usko myöskään kohtaloon. Näen, että lapsillani oli vain hirvittävän huono tuuri.

Töitä liian aikaisin

Onnettomuusvuonna Suvi oli työharjoittelussa verhoomossa, sillä sosiaalialalla työskennellyt nainen oli halunnut opiskella itselleen uuden ammatin. Suvi palasi töihin jo kolmen viikon kuluttua onnettomuudesta, vaikka työnantaja kehotti häntä jäämään kotiin.

– Töihin mennessäni itkin autossa, mutta työpaikalla olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paluumatkoilla itkin taas mutta keräsin itseni ennen kotia.
Suvi jatkoi sinnikkäästi työntekoa eikä antanut surun näkyä päällepäin. Toukokuussa kuori särkyi, kun Suvi murtui kesken työpäivän. Hän meni pomonsa kehotuksesta lääkäriin ja sai pitkän sairausloman.

Vapaat hetket kuluivat sumussa. Suvi ei pystynyt osallistumaan arjen askareisiin, vaikka hänellä oli kaksi pientä lasta. Uudesta avioliitosta syntyneet Matilda ja Ernesti olivat onnettomuuden sattuessa kaksi- ja neljävuotiaat. Kodista ja perheestä huolehtiminen jäi pitkälti miehen kontolle.

– Ensimmäisenä kesänä pimputtelin vain pianoa, koska minusta ei ollut muuhun. Sain rypyn otsaani, koska kuljin koko ajan kulmat kurtussa. Minut valtasi jatkuvasti järjetön kauhun tunne. Edelleen kauhu pyrkii pintaan, mutten päästä sitä valloilleen.

Vuoden kuluttua onnettomuudesta Suvi perusti oman verhoiluyrityksen ja aloitti rankan puurtamisen. Hän yritti hukuttaa surunsa yksityisyrittäjyyteen, mutta se toimi vain hetken. Eräänä aamuna Suvi oli sanomassa miehelleen jotain arkipäiväistä, kun puhe muuttui änkytykseksi. Kahvikuppi alkoi täristä kädessä, eivätkä jalat toimineet.

Suvin keho meni niin lukkoon, että hänet vietiin sairaalaan. Uusi sairausloma on kestänyt kolme ja puoli vuotta, näihin päiviin asti.

– Aloitin työnteon liian aikaisin. Paiskin töitä väsyneenä enkä tiedostanut tilaani. Luulin kai, että suru paranee työtä tekemällä, koska niin me suomalaiset uskomme.

Stressi laukaisi sairauden

Pitkällä sairauslomallaan Suvi etsiytyi psykiatrin puheille ja päätyi kahden vuoden intensiiviseen psykoterapiaan. Siellä Suvin menneisyydestä tuli ilmi käsittelemätön asia: isän itsemurha, jonka aikaan Suvi oli ollut 12-vuotias.

– Lasteni kuolema laukaisi asioita, joita en ollut ennen pystynyt käsittelemään. Isäni itsemurhan aikaan apua ei tarjottu, mutta nyt sitä oli onneksi tarjolla yllin kyllin.

Vanhojen haavojen ja lasten kuoleman aiheuttama stressi oli niin kova, että Suville puhkesi vakava perinnöllinen sairaus, hypomania. Se on kaksisuuntainen mielialahäiriö, jossa oireet vaihtelevat ylienergisyydestä syvään masennukseen.

Hypomania on raskas taakka paitsi sitä sairastavalle myös tämän läheisille. Suvin aviomies jaksoi hoitaa perhettä ja kotia pitkään, mutta vuosi sitten arki muuttui niin raskaaksi, että pari muutti erilleen. Ernesti ja Matilda lähtivät Suvin mukana Turkuun, ja mies jäi asumaan Vampulan-kotiin.

– Mieheni väsyi minuun, koska hän jäi surutyöni ja sairauteni jalkoihin. Erossa asuminen on kuitenkin tehnyt hyvää. Nyt hypomania on täysin kontrollissa lääkityksen avulla. Toiveita yhteenpaluustakin on, Suvi myöntää varovaisesti.
Vaikka onnettomuudesta on jo aikaa ja Suvi on saanut apua, syvimpien tunteiden kohtaaminen ei ole vieläkään helppoa.

– Ennen onnettomuutta minulla oli jo vuoden ajan tunne, että jotain ikävää tulee tapahtumaan. Menetyksen jälkeen en kieltäytynyt uskomasta asiaa vaan hyväksyin sen heti. Olen aina pystynyt puhumaan tilanteesta, paha olo tulee vasta jälkikäteen.

Turvaverkosto apuna

Suvi kiittelee turvaverkostoaan, jota ilman hän ei olisi selvinnyt. Siihen kuuluvat aviomiehen lisäksi äiti ja kolme siskoa, joiden kanssa Suvi soittelee yhä viikottain.

– Onnettomuuden jälkeen en hetkeen pystynyt halaamaan äitiäni tai siskojani, koska tuntui, etten siedä mitään lähelläni. Muuten olisin ratkennut. Äitinikin vanheni päivässä kymmenen vuotta.

Aluksi Suvi ei pystynyt kunnolla koskemaan edes pieniä lapsiaan. Hän kuitenkin yritti parhaansa, ettei antaisi surunsa häiritä liikaa näiden elämää.

– Selitimme mieheni kanssa asioista jo ymmärtävälle Ernestille, että jos äiti itkee, se ei johdu sinusta. Päätin, etten saa rankaista lapsiani siitä, että heiltä on mennyt sisko ja veli. Elämän täytyi jatkua.

Ensishokin jälkeen lapset toivat Suvin elämään myös iloa ja pakottivat huulille hymyn, joka ei muuten olisi tahtonut tulla.

– Minun oli pakko pysyä läsnä lasteni elämässä, vaikka se ei sataprosenttisesti onnistunutkaan. Nyt tuntuu, että nauru alkaa palailla elämääni. Hymyileminen onnistuu jo.
Kahdeksan ja kymmenen vuotta täyttävien Matildan ja Ernestin kanssa Suvi joutuu harjoittelemaan myös sitä, että uskaltaa luottaa heidän pärjäävän ulkomaailmassa.

– Olen ihan sydän syrjällään, kun lapset kulkevat vilkkaan liikenteen joukossa. Mutta en voi siirtää omaa huoltani heihin. Minun täytyy antaa heidän mennä.

Suvi haluaa jakaa tarinansa julkisesti siksi, että hän toivoo ihmisten kiinnittävän huomiota liikennekäyttäytymiseensä. Ehkä niin edes yhdeltä onnettomuudelta voitaisiin välttyä. Läheisensä jo menettäneitä Suvi lohduttaa sillä, että asiat rauhoittuvat ajan kanssa.

– Ikävä on surun keskellä suuri, ja se tuskin koskaan lähtee pois. Vaikka menetyksen hetkellä tuntuu, ettei koskaan opi hyväksymään tilannetta, aika on ainut asia, joka voi parantaa.

Suvi kertoo menetyksestään myös tv-ohjelmassa, joka käsittelee vakavia, nuorille sattuneita liikenneonnettomuuksia. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä alkaa TV2:lla 5.7.

Johanna Koivu ei missään nimessä halua häistään pönötysjuhlia.

Muusikko, näyttelijä ja juontaja Johanna Koivu menee kesällä naimisiin.

– Tuntuu mukavalta, häät ovat iloinen asia. Se on tärkeä hyvän mielen juhla, mikä kokoaa koko suvun ja läheiset. Tykkään muutenkin juhlista, Johanna kertoi  Me Naisille A. Tillanderin Häälauantai -tapahtumassa.

– Haluan kirkkohäät ja kunnon juhlat. Häät ovat ainutkertainen tapahtuma, ja haluan panostaa siihen, että itsellä, sulhasella ja vierailla on hauskaa. En halua pönötysjuhlia. 

Johanna haluaa, että juhlissa on hyvä livebändi, paljon musiikkia ja perinteinen häävalssi. Myös tilaa tanssille pitää olla.

”Hääsuunnittelussa vaikein asia on ollut oikean häämekon löytäminen.”

Yksityiselämästään vaitonainen Johanna ei halunnut paljastaa, miten häntä kosittiin, saati sitä, kuka häntä kosi. Hääpuvustaan hän on kuitenkin valmis paljastamaan yksityiskohtia:

– Hääsuunnittelussa vaikein asia on ollut oikean häämekon löytäminen. Kävin lähes kymmenessä hääliikkeessä, kunnes löysin mieleisen häämekon. Lähdin etsimään mekkoa ummikkona, koska en ole perehtynyt hääteemaan aiemmin. En aluksi tiennyt, minkä tyylisen haluan, Johanna kertoo.

– Hääpukuni on samantyyppinen, mikä on nyt päälläni: yläosa on kapea ja olkaimellinen, ja alaosa on runsaampi.

Tässä on hääpuku Johannan mieleen! Kuva: Jonna Öhrnberg
Tässä on hääpuku Johannan mieleen! Kuva: Jonna Öhrnberg

Oma hyvinvointiohjelma

Moni muistaa Johannan Lauri Tähkän kanssa soittaneesta Elonkerjuu -bändistä. Nyt Johanna on vaihtanut kokonaan alaa.

– Kun soitin Elonkerjuussa viimeisen keikkani vuonna 2016, päätin pitää pitkän etsikkoajan. Olin tehnyt 16 vuotta keikkoja, ja minun oli pakko pysähtyä, ja miettiä, mitä haluan tehdä, Johanna kertoo.

Johanna suoritti tanssi- ja liiketerapiamenetelmien ohjaajan tutkinnon ja suuntasi sitä kautta hyvinvointialalle. Nyt Johanna käsikirjoittaa ja juontaa Alfa TV:llä kymmenosaista hyvinvointi- ja lifestyle -ohjelmaa nimeltä KoivuTV.

”Luovalla alalla täytyy uudistua välillä.”

– Luovalla alalla täytyy uudistua välillä. Ohjelmassa käsitellään sydäntäni lähellä olevia aiheita, kuten terveyttä, kauneutta ja hyvinvointia. Haluan inspiroida, tuoda ajattelemisen aihetta ja viihdyttää ihmisiä.

Johanna on myös suorittanut Lontoossa teatteritaiteen maisterin tutkinnon, mutta hän ei tällä hetkellä tee töitä näyttelijänä.

– Opetin aikoinaan päivätyökseni näyttelijäntyötä, ilmaisutaitoa ja liikeimprovisaatiota. Vedän vieläkin improkursseja ja vapaatanssin kursseja. Musiikkiuran jatkamistakaan en ole suunnitellut, mutta palo esiintymiseen on edelleen.

Brittilehdistön saamien tietojen mukaan pari on kertonut raskaudesta läheisilleen viime viikolla, ja kaikki ovat uutisesta innoissaan.

Brittiläismediat kertovat, että Cambridgen herttuataren Catherinen pikkusisko Pippa Middleton, 34, on raskaana. Tuleva pienokainen on Pippan ja hänen aviomiehensä James Matthewsin, 42, esikoinen.

The Sun -lehden mukaan lapsen laskettu aika on lokakuussa. Raskaus on siis jo toisella kolmannekselle. Lehden saamien tietojen mukaan pari on kertonut raskaudesta läheisilleen viime viikolla, ja kaikki ovat perheenlisäyksestä innoissaan.

Tulevalla syysvauvalla riittää lähipiirissä leikkikavereita. Herttuatar Catherinella ja prinssi William odottavat kolmatta lastaan. Pian syntyvän pienokaisen lisäksi kuningasparilla on tytär ja poika: 4,5-vuotias prinssi George ja pian 3-vuotias prinsessa Charlotte.

Myös Jamesin velipoika Spencer Matthews odottaa puolisonsa kanssa esikoista.

Pippa ja James avioituivat viime toukokuussa 2017. He menivät kihloihin kesällä 2016 vuosien yhdessäolon jälkeen.