Antti Tuomaisen kuudes romaani julkaistiin juuri. ”Olen halunnut kirjailijaksi 18-vuotiaasta asti”, hän sanoo. Kuva: Anna Huovinen
Antti Tuomaisen kuudes romaani julkaistiin juuri. ”Olen halunnut kirjailijaksi 18-vuotiaasta asti”, hän sanoo. Kuva: Anna Huovinen

Kirjailija Antti Tuomainen on elänyt kaksi elämää. Ensimmäinen kului viinan kanssa läträtessä, toinen alkoi 13 vuotta sitten, kun hän joi viimeisen drinkkinsä. – Silloin kaikki mahdollisuudet avautuvat.

Kirjailija Antti Tuomainen, 45, kävelee joka aamu kotoaan Helsingin Ullanlinnasta työhuoneelleen Hakaniemeen, jonka oven hän avaa noin kello yhdeksän.

Työhuoneen Antti on sisustanut kotoisaksi kirjoilla ja hankkinut sinne sähköpöydän, jotta vihoitteleva selkä ei hidastaisi työtahtia. Mieluiten Antti ei päivän aikana poistu huoneelta edes lounaalle trendikkäisiin Kallion kuppiloihin, vaan aikaa säästääkseen lämmittää mikrossa eilisestä jääneen ruuan.

Antilla pitää nimittäin juuri nyt kiirettä. Tällä viikolla Suomessa julkaistaan hänen kuudes romaaninsa Mies joka kuoli, ja Britanniassa ilmestyy käännös hänen viidennestä kirjastaan Kaivos.

”Minusta ei olisi ikinä tullut kirjailijaa, jollen olisi raitistunut.”

Päivän mittaan Antti vastaa meilitse brittilehden kysymyksiin, kirjoittaa vierailijablogia ulkomaisen kustantajansa nettisivuille ja yrittää vielä edistää kirjoitusprojektejaan.

– Olen halunnut täysipäiväiseksi kirjailijaksi 18-vuotiaasta, ja unelman toteutumiseen meni 24 vuotta, Antti kertoo.

– Minusta ei ikinä olisi tullut kirjailijaa, jollen olisi raitistunut. Pyörisin puistoissa kuten moni alkoholisti. Hehän ovat minä.

Nuorukainen hukassa

Jo lukiolaisena Antti päätti, että hänestä tulee kirjailija. Teini-ikäinen poika kahmi kirjastosta runokirjoja lainaan summamutikassa ja sai lukiossa äidinkielenopettajan, joka ymmärsi vilkkaan ja vähän sopeutumattoman oppilaan omalaatuisia ainekirjoituksia.

”Olin täysin hukassa oleva 18-vuotias, jonka lempiharrastus oli viinanjuonti.”

Vaikka opettajan rohkaisu tuntui hyvältä, Antti tiesi, missä hän oli vielä parempi.

– Olin täysin hukassa oleva 18-vuotias, jonka lempiharrastus oli viinanjuonti. En ollut kovin kiinnostunut mistään, paitsi etäisesti kirjoittamisesta. Todellinen kunnianhimoni liittyi siihen, että sain alkoholia. Ajattelin, että juominen sopii minulle, ja viina on hyvä lääke kaikkeen.

Seuraaviin vuosiin mahtui paljon haahuilua, joka pyöri kahden asian ympärillä: kirjailijahaaveen ja alkoholin.

– Luin Arto Melleriä, Paavo Haavikkoa ja Sirkka Turkkaa. Runot olivat eka juttu, joita itse kirjoitin. Ne ovat nyt jälkeenpäin kauhean kiusallisia.

Antti aloitti yliopistossa englantilaisen filologian opinnot, ahmi kirjallisuuden klassikoita ja joi. Välillä hän asui puoli vuotta Berliinissä, kirjoitti ja joi vielä enemmän.

– Nuorelle miehelle Berliini oli vuonna 1994 jännä paikka. Istuimme joka ilta baarissa, ja jokainen siellä oli juuri perustamassa bändiä, kirjoittamassa kirjaa, julkaisemassa levyä tai maalaamassa tauluja.

Niin Anttikin. Vaikka hän biletti illat ja yöt, aamulla hän nousi kirjoittamaan ja sai valmiiksi ensimmäisen romaanimittaisen käsikirjoituksensa.

– Se kertoi tyypistä, joka lähtee Berliiniin kirjoittamaan romaania, Antti nauraa.

– Vaikka käsikirjoitus oli kelvoton ja kiusallinen, se oli minulle käänteentekevä. Tajusin, että pystyn siihen.

Ura mainosmaailmassa

Kun rahat loppuivat, Antti palasi Suomeen ja hakeutui tuttavansa vinkistä copywriteriksi mainostoimistoon. Hän piti työstä, jossa sai käyttää luovuutta, ja eteni. 1990-luvun Helsingissä mainostoimistoja nousi koko ajan lisää, ja paikan vaihtaminen kävi helposti.

– Palkka nousi, ja alkoholinkäyttö sen kanssa rinnan. Ja olihan minulla jo pohjia tälle harrastuneisuudelle.

Viimeisinä juomavuosina kolmikymppinen copy keskittyi lähinnä dokaamiseen. Jos Antti ei aamulla tarvinnut tasoittavia, niin viimeistään lounaalla oloa piti helpottaa huuruisella. Välillä hän ei päässyt töihin ollenkaan, mutta ei sekään suuremmin hetkauttanut.

– Juominen oli päätyöni. Dokasin talossa ja puutarhassa. Join paljon ja jatkuvasti, Antti kuvailee elämäänsä vuosituhannen alussa.

– Alkoholinkäyttö liittyi kaikkeen: jos fiilis oli hyvä tai huono, satoi tai paistoi, oli talvi tai kesä, oltiin ulkona tai sisällä. Mielijuomani oli alkoholi, ei mitään väliä mikä. Kapakassa olut ja siinä ohessa Jallu, Jägermaister tai votka, tai Fernet-Branca, jos oli vatsa kipeä.

”Taudinkuvaan kuuluu, että juoppo itse huomaa ongelman viimeisenä.”

Vaikka moni ihminen vuosien varrella huomautti Antille runsaasta alkoholinkäytöstä, ei hän itse ollut siitä huolissaan.

– Taudinkuvaan kuuluu, että juoppo itse huomaa ongelman viimeisenä.

– Totta kai minäkin jollain tasolla tiesin, ettei juomiseni ole normaalia, mutta alkoholismi on sellainen sairaus, että se kieltää itsensä. Kieltämisestä tulevat kaikki ne miljoonat tekosyyt sille, että mistä se nyt lähti ja mihin johti ja mitä kaikkea tapahtui ja miksi kaikki meni lopulta niin helvetin päin vittua.

Suomukset putoavat

Vappuna 2003 Antti tajusi olevansa kurkkuaan myöten täynnä elämäänsä. Takana oli viikko juomista – jonka aikana ei tapahtunut mitään tavallista dramaattisempaa – ja jo ainakin vuoden kestänyt kyllästyminen koko soosiin.

Antti dokasi enää tottumuksen ja riippuvuuden tähden.

– Se oli ratkaiseva naksahdus: Suomukset putosivat silmiltäni. Tajusin, että siinä, mitä oikeasti olen ja mitä elämälläni teen on hirveä ero. Ristiriita aiheutti aivan käsittämätöntä ahdistusta, minulla oli todellinen hätä itsestäni.

Antti tajusi, että viinan vetäminen oli muuttanut hänet joksikuksi toiseksi. Humalassa hänestä saattoi tulla arvaamaton ja ilkeäsanainen.

– Ikään kuin olisi ollut kaksi ihmistä: toisaalta minä ja toisaalta tämä henkilö, joka oli täysin riistäytynyt hallinnasta ja teki kaikenlaista, minkä minä otin nimiini.

Samalla Antti myönsi itselleen, ettei hän ollut enää pitkään aikaan pyrkinyt kohti päämääriään. Hän tunsi ahdistusta sekä juomisestaan että siitä, mitä oli menettämässä.

”Moni hukkasi kaikki lahjat, ja ymmärsin olevani samalla tiellä.”

– Kaikki oma kirjoittaminen oli enää kapakkapuheiden tasolla, ja seura kapakkapöydässä samanlaista: ihmisiä, jotka olivat juuri kirjoittamassa kirjaa, juuri tekemässä elokuvan, mutta kukaan ei tietenkään saanut aikaan hevonhelvettiä.

Antti oli nähnyt läheltä, miten alkoholi tuhosi ihmisiä ja miten hauskat ihmiset muuttuivat tylsiksi ja ilkeiksi.

– Moni hukkasi kaikki lahjat, joita heille oli annettu, ja ymmärsin olevani sillä samalla tiellä. Tajusin, että jos ikinä aioin toteuttaa unelmani tai tehdä jotain järkevää, minun on muutettava elämäni.

Täyskäännös

Tuon vappupäivän jälkeen Antti ei ole juonut pisaraakaan alkoholia. Suurin kiitos siitä kuuluu vertaistuelle.

– Kävi niin onnellisesti, että löysin ja sain heti tuekseni ihmisiä, jotka tähtäsivät samaan päämäärään: täysraittiuteen päivä kerrallaan, Antti kertoo.

Uusilta ystäviltään Antti sai voimaa ja tukea. He myös jakoivat kokemuksiaan raittiista elämästä, mikä oli suuri apu elämän taitekohdassa.

– Siinä vaiheessa, kun itsellä on kolme päivää raittiutta takana, on aika mieletöntä tavata ihminen, jolla on raittiutta takanaan kolme vuotta. Se tarjoaa näkymän siitä, että on mahdollista elää raittiina ja toteuttaa unelmia. Olin aiemmin pitänyt sellaista täysin mahdottomana.

Kolmetoista ja puoli vuotta sitten tapahtunut käänne oli niin merkittävä Antin elämässä, että hän puhuu ajasta ennen ja jälkeen raitistumisen. Viinaa ei ole tehnyt enää mielikään.

– Olin valmis mihin tahansa muuhun, ettei minun enää tarvitse juoda. Tunsin, että olin juonut viinaa sekä paljon että riittävästi. Nykyään minulla ei ole mitään käyttöä alkoholille, en tarvitse sitä mihinkään, hän kuvailee.

– Kun lopetin juomisen, kaikki mahdollisuudet avautuvat. Tilalle tuli elämä. Se kuulostaa kornilta, hassulta ja mahtipontiselta, mutta näin kerta kaikkiaan kävi.

– Juomiseenhan liittyy se, että kaikki jää kesken. Mistään ei oikein tule mitään, vaikka vilpittömässä mielessä aloittaa. Kun raitistuin, tuli voimakas tunne siitä, että jos olen päivän kerrallaan selvin päin, minun on mahdollisuus tehdä asioita, jotka vaativat pitkäjännitteistä työtä.

Antti kuvailee raitistumistaan kokonaisvaltaiseksi ratkaisuksi. Lähes koko elämänpiiri ja ystävät vaihtuivat, kun raittiudesta tuli ykkösasia.

Antin mukaan juominen on petollista tuhannella tavalla. Erityisesti tämä koskee ajankäyttöä.

”Kun ottaa kaksi lasia, rajaa pois kaiken, mikä vaatii vähänkin älyä tai keskittymistä.”

– Kun tulee töistä kotiin ja ottaa kaksi lasia viiniä – en tosin ole koskaan ottanut vain kahta lasia – rajaa jo siinä pois kaikenlaista, esimerkiksi urheilemisen ja kirjoittamisen ja lukemisen – kaiken, mikä vaatii vähänkin älyä tai keskittymistä.

Menestyskirjailija

Kun aika ei enää kulunut kännissä kapakassa, Antti pystyi kohdistamaan kaiken tarmonsa vanhaan unelmaansa, kirjoittamiseen. Siihen hän on siitä lähtien suhtautunut ahkeran omistautuvasti.

– Lempikirjoitusmottoni on Somerset Maughamilta, joka kysyttäessä vastasi kirjoittavansa vain silloin, kun inspiraatio iskee. Kaikeksi onneksi se iskee joka aamu tasan kello 9.

– Tässä on suurin totuus kirjoittamisesta: se on sitä, että istutaan alas ja kirjoitetaan, kaikki muu on kirjoittamisesta puhumista, haaveilua ja selittelyä.

Antilla on yksi periaate: hän tekee joka päivä parhaansa. Se ei tarkoita, että hän joka päivä yltäisi huippusuoritukseen, mutta hän tekee tietyn määrän tekstiä riippumatta siitä, miltä hänestä tänään tuntuu tai mitä maailmassa tapahtuu.

– Ja onhan kirjailijan työ todella outoa. Istun yksin huoneessani seurustelemassa pitkiä aikoja ihmisten kanssa, jotka eivät ole olemassa ja keksin asioita. Kaiken lisäksi olen aika uupunut, kun menen illalla kotiin, hän nauraa.

Antin uusi Mies joka kuoli -romaani on koukuttava rikosromaani sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaasta, joka saa lääkäriltä synkän uutisen: hän on kuolemassa pitkäaikaiseen myrkkyaltistumiseen – eli joku on hitaasti murhaamassa häntä.

Nopeatempoisessa tarinassa teemoiksi nousevat elämä, kuolema, rakkaus ja petos. Vaikka Antin aikaisempi romaani on palkittu Vuoden johtolanka -palkinnolla ja häntä on verrattu Matti Yrjänä Joensuuhun, hän itse ei ajattele kirjoittavansa rikoskirjoja.

– Rikostarina on näyttänyt olevan minulle luontevin, koska saan heitettyä siihen ihmissuhteen tai yhteiskunnallisen pointin, jonka haluan kertoa. Oikeastaan kirjoitan ihmissuhdekirjoja, tarinoita, joissa ihmiset ja ihmissuhteet tulevat äärijännitystiloihin.

Antin tyyli on purrut lukijoihin sekä Suomessa että ulkomailla. Hänestä alettiin kohista pian sen jälkeen, kun hän kymmenisen vuotta sitten julkaisi ensimmäiset romaaninsa.

Nyt Antti Tuomainen on noussut yhdeksi käännetyimmistä kotimaisista kirjailijoista: miehen kirjoja on julkaistu 28 maassa. Hänen Synkkä niin kuin sydämeni -romaanista on suunnitteilla myös elokuva.

Vaikka uuden Mies joka kuoli -romaanin sävy on mustan humoristinen eikä se ole millään tavalla omaelämäkerrallinen, Antti tunnistaa pinnan alla kytevät teemat elämän rajallisuudesta. Kirjan päähenkilö kokee todella vasta elävänsä sen jälkeen, kun kuulee kuoleman lähestyvän. Jotain samantapaista Anttikin oivalsi sen jälkeen, kun hän lopetti juomisen.

– Meillä kaikilla on päiviä rajallisesti. Minä haluan käyttää omat päiväni hyvin eli elää raittiina ja kirjoittaa.

Tärkein lukija

Nyt elämään mahtuu kirjailijan työn lisäksi muitakin asioita. Kun Antti illalla palaa työhuoneeltaan kotiin, häntä odottaa siellä vaimo Anu. Aiemmassa elämässä ihmissuhteista ei olisi tullut mitään.

”Minulle mahdollistui se, että olen ollut 12 vuotta onnellisesti naimisissa.”

– Kun tulee omaksi itsekseen, on mahdollisuus kohdata ihmiset täysin eri tavalla ja eri tasolla kuin aiemmin, Antti sanoo.

– Minulle mahdollistui se, että olen ollut 12 vuotta onnellisesti naimisissa fantastisen ja viisaan ja kauniin naisen kanssa. En voi kuvitellakaan, että Anu olisi halunnut mennä naimisiin kanssani edellisessä elämässäni. Ei hän olisi katsonut minun suuntaanikaan.

Anu on Antin tärkein tukija ja lukija. Hänelle on ollut alusta saakka selvää, että puolison täytyy kirjoittaa.

Antti tietää olevansa onnekas, kun saa tehdä työkseen sitä, mitä rakastaa – ja että siitä nauttivat toisetkin.

– Haaveeni yhden kirjan kirjoittamisesta on ylittynyt moneen kertaan. Mutta yhtään kirjaa ei olisi, jollen olisi raitistunut, hän sanoo.

– Elämäni jakaantuu kahteen osaan: juovaan aikaan ja uuteen raittiiseen elämään, jota on kestänyt 13,5 vuotta. Ja vaatimattomastikin sanottuna tämä uusi on noin miljardi kertaa parempi.

Antti Tuomainen

  • Kirjailija syntyi vuonna 1971 Helsingissä, jossa asuu edelleen vaimonsa kanssa.
  • Ennen kirjailijauraa työskenteli pitkään copywriterina.
  • Julkaissut kuusi kirjaa, joita on käännetty 28 kielialueelle.
  • Sai Vuoden johtolanka -palkinnon teoksestaan Parantaja (2011).
  • Uusi romaani Mies joka kuoli ilmestyi tällä viikolla.

Vuoristotaudista kärsineet morsian ja sulhanen vaihtoivat häätamineisiin jäisen kiven takana kymmenen asteen pakkasessa. 

Moni naimisiinmenoa suunnitteleva haaveilee destination weddingistä eli häiden järjestämisestä jossakin ihanassa, usein lämpimässä ja eksoottisessa paikassa. 

Myös Australiassa asuvalla suomalaisella Heidi Turusella, 32, oli tällainen haave. Hänen ja australialaisen Tom-puolison, 31, häistä tulikin melkoinen reissu – voisi sanoa destination wedding 2.0. 

Heidi ja Tomi tapasivat vuonna 2013 Australian Queenslandissa. Heidi oli lähtenyt yliopistosta valmistumisen jälkeen reppureissaamaan, päätynyt Aasian-vuosien jälkeen Australiaan ja havitteli uutta viisumia pidentääkseen oleskeluaan Australiassa. 

– Siitä asti olemme olleet yhdessä kuin paita ja peppu, Heidi kertoo sähköpostitse Australiasta. 

Pari alkoi seurustella pian ensitapaamisensa jälkeen, ja vuonna 2015 Tomi kosi Heidiä, kun he olivat viettämässä joulua Suomessa. 

Suunnitelmat käyntiin

Häiden suunnittelu sai sysäyksen helmikuussa 2017, kun Heidin päähän pälkähti idea Mount Everestin -reissusta. 

– Laitoin Tomille viestiä, että kiinnostaako lähteä Everestille tänä vuonna. Tunnin päästä siitä varasin meille lentoliput, ja aloimme innolla suunnitella reissua. 

”Olin aina haaveillut pienistä intiimeistä rantahäistä jossain eksoottisella saarella,”

Pariskunnalta oli jo pitkään udeltu, missä häät pidettäisiin, sillä Tomin perhe asuu Australiassa ja Heidin Suomessa. 

– Idea pitaa häät Everestilla lähti aluksi vitsistä. Sen jälkeen aloimme miettiä, että niistä tulisi kyllä mahtavat häät. Voiko olla hienompaa paikkaa menna naimisiin kun maailman huipulla! Heidi muistelee.

Selvää oli, että kummankaan perhe tai muut läheiset eivät lähtisi hääparin mukaan vuorelle juhlimaan häitä, joten Everestin-reissun jatkoksi päätettiin järjestää pienimuotoinen hääillallinen Koh Samuilla Thaimaassa. 

– Olin aina haaveillut pienistä intiimeistä rantahäistä jossain eksoottisella saarella, Heidi kertoo. 

Häitä ryhdyttiin suunnittelemaan samalle kesälle. Thaimaan hääillalliselle varattiin kaikenlaista valokuvaajasta kukka-asetelmiin, mutta Mount Everestin seremonian suunnitteleminen oli vaikeampaa, sillä vuorella vallitsevia olosuhteita ei voinut tietää varmaksi.

Heidi oli käynyt vuosia sitten Nepalissa Annapurna-vuoriston perusleirissä. Tomilla ei ollut lainkaan kokemusta vuorikiipeilustä. Pariskunta alkoi harjoitella tulevaa koitosta varten Australiassa, mutta siellä heillä ei ollut mahdollisuutta treenata 700 metriä korkeammalla. Happivaje ja siitä johtuva vuoristotauti eivät siis tulleet tutuiksi – vielä. 

Tomi ja Heidi halusivat kiivetä häävarusteineen itsenäisesti, ilman ulkopuolista kantoapua. Heidin avoselkäinen pitsimekko, pitkä huntu ja muu hääasu matkustivat Tomin 25-kiloisessa rinkassa, ja Heidin oma rinkka painoi noin 12 kiloa. 

Vuoristotautinen morsian

Heidin ja Tomin tavoite oli pitää häät Mount Everestin perusleirissä, joka on noin 5 380 metriä merenpinnan yläpuolella.

Parin päivän kiipeämisen jälkeen, kun pariskunta oli saavuttanut 4 000 metrin korkeuden, kumpikin sai vuoristotaudin oireita, kuten päänsärkyä. Erityisesti Heidin olo oli tukala.

– Emme olleet varmoja, selviämmekö huipulle asti. Päätimme aikaistaa häitä päivällä ja kiirehtiä ylös, jotta voisimme aloittaa matkan takaisin. En ollut valmis luopumaan haaveestani mennä naimisiin huipulla, Heidi kertoo.

Lopullisen päätöksen hän ja Tom tekivät Gorak Shepin kylässä muutama sata metriä perusleirin alapuolella. 

– Lounaan jälkeen päätimme, että this is it, tänään mennään naimisiin. Jätimme kaikki muut varusteemme Gorak Shepiin, pakkasimme hääpukumme ja aloitimme patikoinnin Everestin perusleiriin lumisateessa. 

Heidin olo helpottui yllättäen korkeammalle noustessa. 

– Olin kai niin motivoitunut häistä.

”Tavallaan saimme viettää häämatkan ennen hääseremoniaa.”

Kiven takana hääasuun

Ylhäällä odotti yllätys: perusleirissä yli 5 000 metrin korkeudessa oli kyllä muitakin kiipeilijöitä, mutta kukaan heistä ei ollut pystyttänyt paikalle telttaa.

– Meidän ei auttanut muu kuin vaihtaa hääasusteisiin ison jäisen kiven takana. Tom suojasi minua takillaan, kun vaihdoin mekon päälle. Lämpötila oli noin -10 astetta, ja satoi lunta. 

Tom ja Heidi olivat kertoneet muille paikalla olleille menevänsä naimisiin. Kun he ilmestyivät häätamineissaan kiven takaa, lähelle oli kerääntynyt hymyilevä ja häämarssia hyräilevä yleisö. 

Heidi ja Tom lausuivat toisilleen kirjoittamansa häävalat ja vaihtoivat sormukset. 

Yleisö hurrasi, ja sitten otettiin kuvia. 

– Emme kumpikaan kuulu kirkkoon tai ole kovin uskonnollisia, joten seremonia maailman huipulla vuoristossa oli juuri meidän näköisemme juhla, Heidi toteaa. 

Kuvien jälkeen oli aika laittaa retkeilyvaatteet takaisin päälle ja aloittaa patikka alaspäin, takaisin majapaikkaan. 

Seuraavana aamuna Heidi ja Tom nousivat vielä hieman perusleiriä korkeammalle, runsaassa 5 600 metrissä olevalle Kala Pattharin huipulle ottamaan valokuvia. Sää oli niin kylmä, että rinkat jäätyivät, mutta maisemat olivat Heidin mukaan mielettömät. 

Seuraava huippu kiikarissa

Nepalin vuoristoisista maisemista tuore aviopari lensi Koh Samuille Thaimaahan. Siellä molempien perheet olivat mukana hääjuhlassa, ja Heidin isä saattoi saattaa Heidin alttarille – tai siis rantaan, jossa seremonia järjestettiin – kuten Heidi oli toivonut. 

Heidi oli alun perin ajatellut laittavansa meikin ja kampauksen myös Everestin-seremoniaa varten, mutta vuoristotaudin takia se jäi tekemättä. Thaimaassa aviopari pääsi nauttimaan spa-hoidoista ja laittautuminenkin onnistui paremmin. 

Kuva: Cherry May Ward Photography
Kuva: Cherry May Ward Photography

Reissuhäiden jälkeen Heidi ja Tom eivät lähteneet erilliselle häämatkalle. 

– Tavallaan saimme viettää häämatkan ennen hääseremoniaa, Heidi sanoo patikoinnista Everestille. 

– Yövyimme erittäin vaatimattomissa paikoissa matkan varrella ja nautimme joka hetkestä ilman puhelimia ja sosiaalista mediaa. 

Häiden jälkeen pariskunta palasi arkeen Australiassa. 

– Vuorilla patikointi haasteineen toi meitä entistäkin lähemmäs toisiamme ja synnytti varsinaisen vuoristokuumeen. Suunnittelemme jo seuraavaa reissua Nepaliin ja kartoitamme seuraavaa valloitettavaa huippua, Heidi kertoo. 

Face palm

Suomalainen Heidi meni naimisiin Mount Everestillä yli 5 000 metrin korkeudessa: ”Emme olleet varmoja, selviämmekö huipulle asti”

Kukin tyylillään tietysti, mutta väkisinkin tulee mieleen, että joillain se erikoisuuden tavoittelu nyt vaan tuntuu menevän totaalisesti yli ja merkitsevän ehkä enemmänkin kuin se varsinainen asia eli tässä tapauksessa naimisiinmeno. Ja mahtoikohan tämä vuorella tapahtunut vihkiminen edes olla virallinen? Mutta kuten sanottu, kukin tyylillään... tyylejä vaan on niin monia, aina tyylittömyyteen saakka ;D
Lue kommentti

Kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salonen ja Jane-vaimo ehtivät olla yhdessä lähes 27 vuotta.

Lontoon filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen, 59, ja hänen vaimonsa Jane eroavat, kertoo Iltalehti.

Lehden mukaan avioeroa on hakenut Jane Salonen, joka on jättänyt avioerohakemuksen Los Angelesissa sijaitsevalle oikeustalolle kesäkuussa 2017.

Salonen on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista. Ennen Lontoon-pestiään hän toimi Los Angelesin filharmonikkojen musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä myös New Yorkin filharmonikkojen kanssa.

Esa-Pekka ja Jane menivät naimisiin vuonna 1991. Heillä on kolme täysi-ikäistä lasta.