Suorittajaäiti Katri Rauanjoki kirjoitti kirjan masennuksesta. Kahdeksan vuotta sairastumisensa jälkeen hän voi hyvin, muttei halua luopua mielialalääkityksestään. – Lääke on kuin Burana päänsärkyyn.

Silmät rävähtivät auki aamuviideltä. Hiki valui, olo oli tuskainen, eikä uni enää tullut. Päässä pyörivät sekavat ajatukset:

”Mitä olen unohtanut?”

”Mä en selviä elämästä.”

”Mitä mulle tapahtuu?”

Niin kirjailija-opettaja Katri Rauanjoki, 43, muistaa masennuksensa alkaneen.

Ei masennus tietenkään alkanut vasta silloin, vaan unettomuus oli vain ensimmäinen oire. Kun valvomista oli jatkunut pari viikkoa, Katri meni työpaikkapsykologille. 35-vuotias kolmen lapsen äiti kuvitteli olevansa vähän stressaantunut.

”Masennus oli iso yllätys, sillä olin aina ollut luonteeltani iloinen.”

Diagnoosiksi tuli keskivaikea masennus.

– Masennus oli todella iso yllätys, sillä olin aina ollut luonteeltani iloinen ja kävin töissä ihan normaalisti.

Katri sai kuukauden sairauslomaa, masennuslääkereseptin ja ohjeen mennä terapiaan.

Kahdeksan vuotta myöhemmin masennuksesta syntyi faktan ja fiktion rajoilla kulkeva romaani Jonain keväänä herään. Siinä perheellinen opettaja Kerttu, ihan samanlainen kuin Katri itse, käy läpi mustuneita ajatuksiaan ja suunnittelee itsemurhaansa Unikko-kantiseen vihkoon.

Katri halusi kirjoittaa kokemuksistaan kirjan, koska hänestä masennus on edelleen tabu. Siitä ei puhuta ja se luetaan helposti omaksi viaksi.

– On vieläkin eri asia ilmoittaa töihin, että olen kuukauden pois, koska minulla on murtunut käsi kuin että minulla on murtunut mieli, Katri vertaa.

Tavallinen arki kuormitti

Sairauslomallaan Katri nukkui 15 tuntia päivässä, katseli ulos ikkunasta, neuloi huivia tai luki naistenlehtiä. Se oli helpotus, mutta myös hirveän hävettävää. Kun on sairauslomalla, ei kelpaa töihin. Ei ole enää hyvä.

”Masennus ei ala napista painamalla. Se hiipii eikä sitä hoksaa.”

Katri häpesi myös sitä, ettei ollut huomannut masennustaan itse. Kyllä kympin suorittajatytön olisi pitänyt se tajuta.

– Olin hyvin ankara itselleni, perfektionisti, enkä kuunnellut itseäni ollenkaan. Mutta masennus ei ala napista painamalla. Se hiipii eikä sitä hoksaa, Katri miettii.

Myös ulkopuolisten oli vaikea huomata mitään, sillä mustimmat ajatukset iskivät Katriin iltaisin. Päivisin hän ilmestyi lukioluokan eteen ja opetti äidinkieltä ja kirjallisuutta täydellä tarmolla.

Laukaisevaa tekijääkään ei oikein ollut. Kirjassa Kerttu joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi, mikä sysää hänet masennukseen. Katri kuormittui tavallisesta arjesta.

– Elämäntilanteeni oli rasittava kokonaisuutena: Olin ollut kotona kaksi vuotta, olimme muuttaneet Hollannista takaisin Ouluun ja nuorin lapseni oli kaksivuotias. Hän meni tarhaan, ja vanhemmat uusiin kouluihin. Minä palasin töihin, ja aviomieheni oli reissutöissä. Kaikki jäi minun käsiini.

Vähäisen energian, jota Katrilla oli, hän suuntasi töihinsä. Siellä hän oli mielestään korvaamaton.

Kotona Katri oli kiukkuinen ja ärtynyt. Jos kaksivuotias ei saanut kumisaappaitaan jalkaan, äiti saattoi räjähtää. ”Ainako mun täytyy tehdä täällä kaikki!”. Normaalia pinnaa ei enää ollut, vaan tilalle oli tullut marttyyrimainen huutaja.

– Jos ajatellaan, että ihmisellä on viimeiset voimat, joilla kiskaistaisiin vaikkapa kaksivuotias pois autotieltä, niin minä elin niillä voimilla joka arkipäivä. Arki oli selviytymistä, ja kaipa perhekin ajatteli, että minulla oli vain huono päivä. He eivät hoksanneet, että huonoja päiviä oli hirveän paljon peräkkäin.

– Jälkeenpäin olen ajatellut, että huh huh, lapsiraukat, Katri naurahtaa.

Kuin diabetes

Selittämätön ahdistus liittyi usein vuorokaudenaikoihin. Kun pimeä laskeutui, laski myös mieliala. Katri ei pystynyt lukemaan kirjaa eikä katsomaan elokuvaa, sillä hänen ajatuksensa eivät pysyneet kasassa. Muisti katosi.

– Masennus on näköalattomuutta; ensi viikko tuntuu kaukaiselta. Pinna kiristyy ja lyhenee. Käpertyy itseensä ja kuivuu, ja tuntuu, ettei ole ulospääsyä. Tulee myös pelkoja, että entä jos en paranekaan vaan jään tällaiseksi, hän kuvailee.

Keskivaikeasta masennuksesta Katrin pelastivat pillerit ja terapia. Hän tarvitsi molempia ja pitää masennusta sekä mielen että kehon sairautena.

Fyysisen avun toi mielialalääkitys, joka ohjasi aivokemian kohdilleen. Kun kehossa on riittävästi serotoniinia, mieliala ei pääse notkahtamaan.

”Pelkäsin lääkkeitä etukäteen ihan kamalasti.”

– Mielialalääke on masennukseen kuin Burana päänsärkyyn. Se ottaa pahimman ahdistuksen pois. Joku toinen saa serotoniinin omasta kehostaan, minä en. Siksi syön sitä purkista, Katri sanoo.

– Pelkäsin lääkkeitä etukäteen ihan kamalasti. Pelkäsin, muutunko keskitien lällykäksi ja syövätkö ne persoonallisuuteni. Minulle ei käynyt niin.

Katrin ajatusmalli on edelleen kuin kroonisesti sairaalla: jos mielialalääkkeitä ei ota, akuutti vaihe voi iskeä päälle, vaikka olo olisikin juuri nyt hyvä. Siksi Katri ei uskalla luopua lääkkeistään vielä kahdeksankaan vuoden jälkeen, vaikka annos onkin alkuajoista puolittunut.

– Minusta siinä ei ole mitään kummallista. Eihän kukaan kysy diabeetikoltakaan, että koska sä aiot lopettaa insuliinin. Minä tarvitsen omat lääkkeeni yhtä lailla. Minulla ei ole sivuvaikutuksia, ja se voi olla yksi syy, miksen näe syytä päästä niistä eroon.

– Luulen, että joudun syömään lääkkeitä jollakin tasolla lopun elämäni. On pienempi paha syödä niitä pitkäkin aika kuin masentua uudestaan.

Lääkehoitoa tukevan avun Katri sai terapiasta. Pitkästä psykoterapiasta ja kognitiivisesta terapiajaksosta hän oppi, miten välttää tilanteet, jotka voisivat viettää taas alaspäin.

– Jos lääke antaa serotoniinin, terapia antaa keinot välttää hetkiä, jolloin serotoniini laskisi, Katri rinnastaa.

– Nyt, kun tunnen itseni rasittuneeksi, yritän laskea kuormitustani. Jos joudun konflikteihin, yritän myös purkaa ne, jotta ne eivät jäisi pyörimään päähäni. Ylipäätään tunnistan tilanteet, joista mieli saattaisi alkaa vajota. Osaan vältellä niitä.

 


”Masentunut on kuin rusina, joka on käpertynyt itseensä”, Katri vertaa.
”Masentunut on kuin rusina, joka on käpertynyt itseensä”, Katri vertaa.

Miten perhe kestää?

Romaanissa Kerttu romahtaa niin, että hän pohtii, mikä on paras päivä tappaa itsensä. Voiko sen tehdä silloin, kun lapsilla ei ole joulujuhlia ja miehellä on sopivasti kolmen päivän vapaa?

Äidin itsemurhasuunnitelmat ovat kiukuttavankin itsekästä luettavaa. Katri korostaa, että Kerttu on ajatuksissaan pidemmällä kuin hän koskaan oli. Juuri omat pojat pitivät Katrin maan pinnalla.

– Tosin väitän, että jokainen, joka on ollut masentunut enemmän kuin lievästi, on ajanut moottoritietä ajatellen kaiken loppumista. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa olla olematta.

Vanhemman masennus on taakka myös koko perheelle. Häntä pitää kannatella, ja hänen osuutensa arjen pyörittämisestä siirtyy toiselle, jolla on paitsi kaksinkertainen vastuu, myös huoli rakkaasta.

Kirjassa perheenisä yrittää tukea äitiä eleettömästi, tytär reagoi voimakkaammin. Kukin ottaa oman tapansa oikeassakin elämässä.

Katri epäilee, että hänkin oli perheelleen melko raskas. Miehelle jäivät kotityöt, arkiralli ja suurin osa läsnäolosta lapsille.

”Välillä oli pakko sanoa, että äiti ei nyt jaksa.”

Omat pojat pääsivät kirjan lapsia helpommalla, koska he olivat niin pieniä, että heidän tarmonsa kohdistui leikkeihin eikä äidin sairastamiseen. Pojille kerrottiin, että äiti on lomalla väsymyksen takia. Sen suurempia selityksiä ei tarvittu.

– Välillä oli pakko sanoa, että äiti ei nyt jaksa. Lapsilla ei ollut kuitenkaan hätää, sillä arki pyöri. Masennuksestani ei tullut heille kriisiä ehkä siksikään, että tajusin itsekin, että haluan laittaa energiani heihin enkä enää vain työhöni.

Katrin paraneminen kesti vajaat kaksi vuotta. Sairauslomalla hän oli vain kuukauden, koska tunsi, että nuorten parissa työskentely uudella asenteella antoi energiaa enemmän kuin vei sitä. Oli tervehdyttävämpää palata töihin kuin jäädä kotiin.

Kun Katri oli toipunut, pian tuli avioero. Se ei tuntunut niin pahalta pudotukselta kuin voisi kuvitella.

– Olin jo terapiassa oppinut, miten vahva voin olla.

Vastuu paranemisesta

Mutta kenen vastuulla paranemisen pitäisi olla: masentuneen, joka ei ehkä kykene hakemaan apua, vai yhteiskunnan, joka hyötyy, jos työkyvytön saadaan takaisin töihin?

Katrin mielestä vastuuta on nyt sysätty liikaa sairastuneelle.

– Pitää pystyä hakemaan apua, löytää terapeutti itse ja selvittää vielä samalla, millainen terapia itselle sopisi. Siihen ei kaikilla riitä voimia, jos on pohjalla.

Hoitoon pääsy on paljon kiinni siitäkin, mitä kautta apua hakee ja osaako sitä vaatia.

– Olen etuoikeutettu. Sain apua työterveyden kautta, löysin hyvän terapeutin helposti ja minulla oli varaa maksaa terapia. Se on kallis harrastus.

Myös henkinen vastuu omasta hyvinvoinnista on masentuneella. On jokaisen itsensä etu, että pääsee pohjalta. Katri huomauttaa, ettei kukaan halua jäädä syviin vesiin.

– Jos oikeasti sairastaa masennusta, ei halua velloa siinä tahallaan. Kaikki yrittävät sieltä pois.

– On helppo sanoa, että hyvä nainen, sulla on terveitä lapsia, perhe ja koti, vedä itsesi kuosiin. Mutta masentunut on rusina, joka on käpertynyt itseensä. Ei sellaista ihmistä ole helppo kiskoa ylös.

”Parasta oli, kun joku oli kanssani ihan normaalisti.”

Oman tuttavapiirinsä ja työnantajansa tukea Katri kiittelee. Häntä ei vähätelty, eikä kukaan kyseenalaistanut hänen vointiaan. ”Lähdetäänpäs shoppailemaan, kyllä sä siellä piristyt” -ehdotuksia ei Katri kuullut. Sellainen olisi ollut kaikkein ärsyttävintä.

– Parasta oli, kun joku oli kanssani ihan normaalisti muttei vaatinut minulta liikaa. Työkaveri saattoi lähteä kanssani vaikka lenkille ja juoda sen jälkeen teetä.

– Jos jotain hyvää tästä kokemuksesta on ollut, se näytti, miten paljon ihania ihmisiä minulla on ympärilläni. He eivät vaatineet minua muuttumaan. Se antoi hirveästi energiaa.

Pelko takaraivossa

Katri pelkää edelleen, että jonakin aamuna hän herää samaan hikeen kuin kahdeksan vuotta sitten.

– Se on tuolla takaraivossa. On tervettä pelätä asiaa, joka on minulle tosi vaarallinen. En kuitenkaan kulje koko ajan peläten, vaan olen ennemmin tietoinen riskistä. Masennus on helposti paheneva kierre, jos sinne joutuu.

Tervehtymisensä jälkeen hän on tunnistanut muutaman kerran tilanteen, josta matka kohti aallonpohjaa voisi taas alkaa. Terapiasta saamansa itsetuntemuksen ansiosta niin ei ole käynyt.

”Me nykynaiset pistämme itsemme tekemään järjettömän määrän kaikkea.”

Myös perfektionistisuorittaja on rauhoittunut. Katrin ei tarvitse kyetä kaikkeen – puolimaratoniin, täydelliseen piparitaloon ja kotitekoiseen saippuaan – vaikka muut Facebookissa sellaista esittäisivätkin.

– Me nykynaiset pistämme itsemme tekemään ihan järjettömän määrän kaikkea. Se on kivaa joskus, mutta suorittamisesta ei pidä tehdä itselle vankilaa.

– Masennuksen jälkeen asenteeni on muuttunut. Aiemmin elämänvalintani teki joku ihmeellinen yliminä, joka vain ruoski minua eteenpäin. Nyt valinnat teen minä. Itsehän oman elämäni elän.

Katri Rauanjoki

  • Syntyi 30.1.1973 Oulussa.
  • Perheeseen kuuluvat 9-, 14-, 17-vuotiaat pojat, avomies ja kissa.
  • Kirjailija, päiväammatiltaan lukion äidinkielen opettaja.
  • Harrastaa lukemista, elokuvia, puutarhanhoitoa ja flamenco-burleskia.
  • Katrin toinen romaani Jonain keväänä herään (Atena) ilmestyi juuri. Se kuvaa, miten äidin masennus näkyy koko perheessä.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.