”En ole ikinä suostunut siihen, että painoni määrittelee minua. Menen bikineissä rannalle, jos haluan, ja luon uraa, jonka haluan. Jos olisin suostunut olemaan mahdollisimman näkymätön, olisin heittänyt elämääni hirveästi hukkaan”, Jenny sanoo.
”En ole ikinä suostunut siihen, että painoni määrittelee minua. Menen bikineissä rannalle, jos haluan, ja luon uraa, jonka haluan. Jos olisin suostunut olemaan mahdollisimman näkymätön, olisin heittänyt elämääni hirveästi hukkaan”, Jenny sanoo.

Sokerikoukku, syömishäiriö ja ADHD. Ikilaihduttaja Jenny Lehtinen on päättänyt voida hyvin. Siksi hän purkaa nyt mielensä solmuja ja auttaa muitakin saamaan elämänsä hallintaan.

Jenny Lehtinen, 38, on se Marja Hintikka Livessä suutaan soittava pinkkipää, joka laukoo armeliaita totuuksia lapsiperheen arjesta. Hän on tunnustanut kiroilevansa lastensa kuullen ja opastanut uloslähtörumban kanssa tuskailevia vanhempia houkuttelemaan lapset pihalle suklaalla.

Nyt Jenny on saanut valtavan määrän seuraajia Facebook-ryhmäänsä, jossa käydään kilojen kimppuun ja opetellaan syömään oikein. Yli 10 000 suomalaista tuntee kaipaavansa tukea elämäntaparemontissa ja on liittynyt Jennyn Läskimyytinmurtajiin.

Projektissa Jenny heittää kilonsa peliin ja antaa kasvot naisten ikuiselle itsensähyväksymiskamppailulle. Tavoitteena on laihtua 20 kiloa puolessa vuodessa. Samalla ajatuksena on muuttaa lihavuuteen liittyviä asenteita ja laihdutuksen tapaa: mitään ei pidä tehdä henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.

– 95 prosenttia laihdutuksista epäonnistuu pitkällä aikavälillä. Minäkin olen kroonisesti ylipainoinen ikilaihduttaja ja osaisin pudottaa 20 kiloa nopeasti, mutta ne tulisivat yhtä nopeasti takaisin. Nyt tarkoituksena on, että kilot eivät enää palaa.

Ennen kuin voi laihtua pysyvästi, Jennyn pitää purkaa solmunsa ja hallita elämäänsä.

Se on vyyhti, joka kilot on Jennylle tuonutkin.

Syömishäiriö 12-vuotiaana

Jenny oli tavallisen espoolaisperheen lapsi. Hän harrasti rytmistä kilpavoimistelua, tykkäsi tanssia – ja erityisesti hän tykkäsi makeasta.

Kotona syötiin normaalisti, ja ruoka-ajat olivat säännölliset. Ei tuputusta, ei kieltoja.

Kun Jenny oli 12-vuotias, voimisteluvalmentaja sanoi taikasanat: ”Sun pitäisi pudottaa vähän painoa.”

Se on Jennyn ensimmäinen mielikuva syömishäiriöstä. Hän tajusi, että ruoalla voi hallita kehoaan: joko voi olla syömättä ja muuttua kelpaavaksi tai sitten rangaista kehoa ”omasta tyhmyydestä”.

”Kokeilin bulimiaa, mutta olin sen verran suoraselkäinen, että minusta oksentaminen oli huijausta.”

Vähän aikaa Jenny jaksoi olla syömättä, mutta makeanhimo oli niin suuri, että syömättömyys kääntyikin ahmimiseen.

– Kokeilin bulimiaa, mutta olin sen verran suoraselkäinen, että minusta oksentaminen oli huijausta. Päätin, että kärsin nahoissani sen, mitä syön, Jenny naurahtaa.

– Se oli varmasti myös itsesuojelumekanismi. Kun tajusin, miten paljon oksentaminen helpottaa oloa ahmimisen jälkeen, ymmärsin, että jos lähden tälle tielle, joudun tosi syvälle.

Vanhemmat erosivat, kun Jenny oli 14. Jenniin iskivät murrosikä, erilaisuuden tunne ja vaikeudet minäkuvassa.

Ahdistusta hän nollasi ”lastilla”, kuten naapurin tyttö Jennyn kaupasta hakemaa herkkukassia nimitti. Se sisälsi makeaa ja suolaista: suklaata, karkkia, kokista, keksejä, sipsejä, jäätelöä.

”Ahmiessa pää tyhjenee. Silloin on omassa kuplassa.”

– Se oli hyvin seremoniallista. Vähän kuin vetäisi kalsarikännit kotona.

– Ahmiessa pää tyhjenee. Silloin on omassa kuplassa. Se on pakonomaista ja sairasta käytöstä ja hyvin surullinen tapa yrittää selvitä elämän vaikeuksista.

Lastin syömisen jälkeen olo oli kamala niin henkisesti kuin fyysisesti. Mahaan sattui, ja joskus Jenny makasi lattialla miettimässä, voikohan vatsakipuihin kuolla.

Päässä tuntui yhtä pahalta. Jenny oli maailman epäonnistunein ihminen.

– Ensimmäisetkään rivit suklaasta eivät koskaan ole olleet nautinto. Nämä kilot eivät ole tulleet ilolla vaan syömishäiriöiden kanssa rimpuillen.

Terapia ei auttanut

Surkuttelun ja katumuksen jälkeen tuli aina uusi lasti. Syntyi kierre, jossa paino ja ahdistus kasvoivat rinnakkain. Jenny sai masennusdiagnoosin.

Parinkympin korvilla hän havahtui syömishäiriöönsä niin, että hakeutui terapiaan muun muassa Lapinlahden syömishäiriöpoliklinikalle.

Keskusteluissa puitiin elämän kipukohtia.

– Terapiasta oli ehkä vähän apua, mutta kun kaikki lapsuuden solmut oli avattu, paranemisen olisi pitänyt alkaa. Minulla ei alkanut, koska palapeliäni ei ollut selvitetty kokonaan. Syömisongelmat eivät enää hallinneet minua, mutta eivät ne kadonneetkaan.

Pian sen jälkeen Jenny rakastui, tuli nopeasti raskaaksi ja alkoi rakentaa taloa. Poikia syntyi viiden vuoden sisällä kolme.

Raskausajat Jenny nautti normaalista syömisestä ilman häpeän tai ahdistuksen tunteita. Aina välillä teinivuosia pienempi lasti eksyi ostoskärryyn.

Vasta reilut parikymmentä vuotta syömishäiriön alkamisesta palat loksahtivat paikoilleen. Jennyllä diagnosoitiin ADHD. Lapsuuden ylikierrokset, erilaisuuden tunne ja selittämätön ahdistus johtuivatkin siitä. Myös teinivuosien masennus taisi olla oire samasta.

”Sokerinsyönti oli tapani rauhoittaa itseäni.”

Jenny näki myös selvän yhteyden makeanhimon, syömishäiriön ja ADHD:n välillä. Juuri siksi pelkkä syömishäiriöterapiakaan ei auttanut.

– ADHD linkittyy syömiseeni ja syömishäiriööni hyvin vahvasti. Muistan jo lapsuudesta, että sokerinsyönti oli tapani rauhoittaa itseäni. Sokeri laskee kierroksia, joilla käyt. Jotkut puhuvat sokerihumalasta, mutta jos syö hiilareita valtavasti, alkaa haukottaa. Sokeri oli itselääkintääni.

Diagnoosi, taivaan lahja

Jennylle diagnoosi oli taivaan lahja. Se selitti monta muutakin asiaa: miksi käytös poukkoili, liikkeet elämässä olivat salamannopeita ja miksi muiden on joskus vaikea olla hänen seurassaan.

– On minulle tullut vähän yllätyksenä, että minä olen se outo tyyppi eikä muut, Jenny nauraa.

– Olen iholle käyvä, äänekäs, keskeyttävä ja vähän aggressiivinen. Ymmärrän, miksi kaikki eivät jaksa minua.

”En olekaan tyhmä ja huono, vaan kaikkeen on syy.”

Vaikka diagnoosin saaminen oli ihanaa, se ei poistanut jokapäiväisiä vaikeuksia. Tieto helpotti kuitenkin niiden ymmärtämistä.

– En olekaan tyhmä ja huono ihminen, joka ei pärjää tavallisissa arjen asioissa, vaan kaikkeen on syy.

Kotona ADHD-Jenny saattaa näyttää tältä: hän istuu syömässä, pomppaa laittamaan pyykkiä narulle, muistaa keskeneräisen sähköpostin, nakuttaa sitä, palaa pöytään, unohtaa, mitä oli tekemässä ja löytää loput pyykit seuraavana päivänä koneesta. Valmista on vaikea saada.

Kun Jenny siirtyi neljä vuotta sitten tuottajaksi, kokonaisuuksien hallinta vaati ylivoimaisia ponnisteluja. Työterveyslääkäri alkoi epäillä ADHD:ta Jennyn kuvaillessa vaikeuksiaan arjessa ja töissä.

Myös toisten kuuntelu on joskus tuskaa, vaikka kuinka keskittyisi. Haastattelussakin hän kysyy muutamaan kertaan monologinsa jälkeen, että mitä sä muuten kysyit.

– Se hävettää. Voin tuijottaa suuta, joka puhuu, mutta olen pudonnut jutusta aikaa sitten. Olenkin tullut mestariksi siinä, miten yritän rivien välistä vaivihkaa udella uudelleen asiat, jotka olen missannut.

Hän on myös kokeillut lääkkeitä. Ensimmäinen kerta oli niin mullistava, että tuli itku: tältäkö normaalista ihmisestä tuntuu.

– Jos minustakin tuntuisi aina siltä, voisin tehdä mitä vain! Vaikka kirjoittaa sähköpostin yhdeltä istumalta, mikä on muille pikkujuttu, mutta sillä energialla, joka minulla on, voisin kirjoittaa vaikka tuhat.

”ADHD:ni vuoksi olen hauska ihminen ja parempi toimittaja.”

Lääkkeistä Jenny saa kuitenkin lihaskramppeja ja niin surkean ”krapulan”, että vaikutuksen rauettua hän poukkoilee entistä pahemmin. Siksi hän turvautuu lääkkeisiin vain, kun joutuu jännittävään uuteen tilanteeseen tai keskittymään hälinässä.

– Vaikka ADHD:n vuoksi arjessani on paljon vaikeuksia, en pidä sitä vain haittana. Sen vuoksi olen hauska ihminen, kun suustani pääsee mitä vain, ja parempi toimittaja, kun minulla ei ole sisäisiä rajoituksia.

 


 

Nykyongelmana stressi

Kun Jenny alkoi suunnitella painonpudotustaan, yllätys oli, että ravintovalmentaja ei halunnutkaan heti tietää, mitä Jenny syö, vaan millaista elämä on.

Yhtä stressiä. Siitä paljastui nykyinen ongelman ydin, joka estää laihtumisen.

Elämää helpottavat rutiinit tuntuvat erityisen vaikeilta, kun oma vilkas pää pitää päivät levottomina. Päälle tulee arki kolmen pojan äitinä. Myös yhdellä pojista on ADHD.

– Vaikka ymmärränkin häntä ja pysyn perässä, hän saattaa yhtäkkiä pompata sohvalta ja alkaa samaan aikaan huutaa, hakata mahaansa ja juosta paikallaan. Melu on melkoinen.

”On vaike vaatia lapsilta vaikkapa istumista ruokapöydässä, kun poukkoilen itse.”

Kotona onkin usein hälinää ja kärttyisäkin ilmapiiri. Se ylläpitää stressin tuntua.

– Minun on vaikea opettaa lapsilleni elämänhallintakeinoja, joita minulla ei ole. On vaikea vaatia lapsilta vaikkapa istumista ruokapöydässä, kun poukkoilen itse.

– Vaikka olen tajunnut, että kärttyisyys johtuu yleensä niin yksinkertaisesta asiasta kuin että jollakin on nälkä, myös ruoka-ajoista on vaikea pitää kiinni.

Vaikeaa arjesta tekee myös se, että Jenny pyörittää perhettä yksin. Pitkä liitto päättyi puolitoista vuotta sitten eroon, kun kävi perinteisesti: puolisot kadottivat toisensa ja näkivät vain isän ja äidin.

Jennykin mietti pitkään, millainen elämä riittää. Onko kaikki hyvin, jos ei tunnu pahalta ja lapsilla on asiat kunnossa?

– Olen ADHD:n ansiosta oppinut aika hyvin sietämään asioita. Ei minua haittaa, jos ahdistaa. Mullahan on aina vähän paska olo.

Jenny on lastensa yksinhuoltaja. Siihen ei liity riitoja, oli vain helpompaa ottaa koko vastuu kuin lähetellä lappuja kodista toiseen ja pyydellä nimikirjoituksia.

Välit ex-mieheen ovat niin luottamukselliset, että lapset olisivat voineet päätyä myös hänelle.

– Väitän, että tällä ratkaisulla olemme selvinneet vähemmillä riidoilla kuin monet yhteishuoltajat, jotka säätävät elämiään yhteen.

Hyvä elämä

Laihdutusprojektit kaatuvat usein juuri siksi, että tavoitteet ovat epärealistiset. Parisuhde ei paranekaan eikä työ muutu yhtään kivemmaksi. Ongelmia ei pääse karkuun, vaikka puolittaisi itsensä.

Juuri tähän moni pettyy.

Kahden kuukauden laihdutuksen aikana Jenny on tehnyt tähän asti suurimman oivalluksensa kääntämällä asiat päälaelleen: elämänhallinnasta, jonka piti olla vain laihdutusmetodi, on tullut hänen päätavoitteensa. Katoavat kilot ovat bonusta päälle.

”Vaikka hyväksyn itseni, ei ole etuni pysyä lihavana.”

Peilissä Jenny näkee nyt naisen, joka kaikesta huolimatta hyväksyy itsensä.

– Se, että hyväksyy itsensä, ei tarkoita, etteivätkö asiat voisi olla paremmin. Eihän juoksijakaan, joka pystyy juoksemaan vitosen, jätä lenkkejä siihen, vaikka olisi ihan tyytyväinen, vaan kyllähän lenkit kasvavat vähitellen.

– Vaikka hyväksyn itseni, ei ole etuni pysyä lihavana.

Elämään Jenny sen sijaan ei ole tyytyväinen. Hän haluaa alkaa tehdä valintoja, jotka tekevät hänet onnelliseksi.

Mielessä pyörii, pitääkö hän riittävästi kiinni asioista, joista nauttii.

Jenny korostaa, että oivalluksensa jälkeen hänelle ei tule enää voittajaoloa, vaikka häntä onniteltaisiinkin syksyn ensimmäisessä Marja Hintikka -jaksossa kilotavoitteen saavuttamisesta. Niin ei edes käy, sen Jenny tietää jo nyt.

Onnistumisen mittari on muualla. Jenny voittaa, jos hän oppii rakentamaan arjen rutiinit, laskemaan stressitasoaan ja pääsemään syyllisyydentunteesta, kun syö. Se tarkoittaisi tasapainoa entisen ja nykyisen minän välillä.

– Minulla on vieläkin ajatuksia rangaista itseäni. Mutta jospa löytyisi armollinen minä, joka jonakin aamuna taputtaisi minua olkapäälle, että hyvin menee.

Jenny Lehtinen

  • Syntyi 28.4.1978 Espoossa, asuu Klaukkalassa kolmen poikansa kanssa. Ukko on 13-, Akseli 10- ja Morris 8-vuotias.
  • Toimittaja ja tuottaja Ylellä. Juontaa Yle Puheella, tämänhetkinen projekti Jenny ja Läski-myytinmurtajat.
  • Tuttu myös Marja Hintikka Liven vakiokommentaattorina.
  • Harrastaa astangajoogaa, show-, street- ja nykytanssia, kuntosalia ja käsitöitä.