”Olin vihainen siitä, miten on mahdollista, että näin tapahtuu.” Kuva: Lilli Haapala
”Olin vihainen siitä, miten on mahdollista, että näin tapahtuu.” Kuva: Lilli Haapala

Turkulaisen Marina Seligsonin rinta tuntui vuosia oudolta. Lääkäreiden mukaan kaikki oli hyvin, koska mammografiassa ei näkynyt mitään. Pitkälle edennyt rintasyöpä paljastui vasta ultraäänessä, jonne Marina meni, kun hänen ystävänsä sairastui.

Kauniin, 1800-luvulla rakennetun turkulaisen kerrostalon asunto on sisustettu vaaleilla väreillä ja mietelauseilla. Mukeissa ja pienissä tauluissa kannustetaan onnellisuuteen ja arjesta nauttimiseen. Marina Seligsonin, 50, kotona ei kuitenkaan vielä vähän aikaa sitten eletty onnellista perhearkea, koska kahden lapsen äiti vietti päivät sumussa sängyssä maaten.

Keittiön seinälle ripustettu vaaleanpunainen Roosa nauha -maalaus kertoo siitä, että tässä talossa rintasyöpä on ollut viimeisen vuoden ajan läsnä jokapäiväisessä elämässä. Myös Marinan ranteessa oleva koru on muisto käydystä taistelusta.

Viimeisen sädehoidon Marina sai viime toukokuussa. Vasen rinta on poistettu kokonaan, ja hiukset alkavat hiljalleen kasvaa. Lyhyt tukka näyttää sopivan hyvin, mutta Marina kaipaa pitkiä hiuksiaan, jotka lähtivät ensimmäisen sytostaattihoidon jälkeen.

– Minulla oli ihanat, pitkät vaaleat hiukset. Surin niiden menettämistä jo ennen sytostaattihoitoja, Marina muistelee.

Marina ehti jo monta kertaa iloita, ettei sytostaattihoidoille ole tarvetta. Ensin nimittäin luultiin, ettei syöpää edes ole. Sitten sen uskottiin olevan vain pieni paikallinen kasvain. Lopulta selvisi, että syöpä olikin levinnyt odotettua pidemmälle.

Pettävä mammografia

Vuonna 2012 Marina päätti mennä omasta tahdostaan mammografiakuvaukseen. Ensimmäinen kutsu mammografiaseulontaan oli tulossa vasta neljän vuoden kuluttua, viisikymppisten hujakoilla.Vasen rinta oli kuitenkin tuntunut oudolta pitkään, vaikka mitään pattia ei ollut. Rinta oli kiinteämmän tuntuinen kuin toinen, eivätkä mitkään rintaliivit sopineet kunnolla. Mammografiassa käynti kaiken varalta tuntui tarpeelliselta.

Rinnat nyt joskus ovat vähän erikokoisia ja -muotoisia, oli lääkäri sanonut. Rasvakudos voi olla eri ihmisillä erilaista, ja rinnat voivat tuntua joskus normaalista poikkeavalta kuukautiskierron vaiheesta riippuen. Mammografiakuvassa ei näkynyt mitään poikkeuksellista.

Neljän vuoden kuluttua Marina meni kesällä normaalisti mammografiaseulontaan.

– Vitsailin miesystävälleni, että uskaltaakohan kirjettä tuloksesta avata. Hän vastasi, että avaa vain, korkataan sitten skumppa sen jälkeen. Luin kirjeen, eikä mitään syöpään viittaavaa sen mukaan ollut.

Puhtaasta mammografiasta huolimatta Marina ei ollut vakuuttunut, että kaikki oli kunnossa. Ratkaisevalle lääkärikäynnille Marina lähti, kun hän kuuli ystävänsä sairastuneen syöpään.

– Ystäväni sairastui vuoden 2016 heinäkuussa, ja sen myötä lähiympäristössäni alettiin keskustella paljon syövästä. Halusin, että rintani ultrataan, koska minulla oli edelleen sellainen olo, että rinnassa on jotain outoa.

– Ultrassa radiologi ei osannut sanoa, onko rinnassa kasvainta, mutta ensimmäisen kerran sanottiin edes, että jotain outoa siinä on. Lääkäri kertoi, että se voi olla esimerkiksi kysta, mutta koska nekin nykyään poistetaan, rinnasta otettiin ohutneulanäyte.

Viikon kuluttua näytteenotosta lääkäri soitti kertoakseen testin tulokset. Marina ei kuitenkaan osannut pelätä pahinta.

– Olin ihan varma, että testissä ei ole tälläkään kertaa mitään. Otin puhelun vastaan töissä kesken päivän, toimiston ovi auki. Lääkäri aloittikin puhelun, että hän on hyvin pahoillaan, mutta uutiset ovat todella huonoja.

Toukokuussa mammografiassa ei näkynyt mitään, ja saman vuoden elokuussa hän sai rintasyöpädiagnoosin.

Vaikeinta kertoa lapsille

Puhelun jälkeen Marina lähti töistä ja soitti autossa ensimmäiseksi esimiehelleen. Hän ilmoitti, ettei tule seuraavana päivänä töihin. Lääkärin uutiset olivat iso järkytys, mutta Marinalle vaikein keskustelu oli vasta edessä.

– Syövästä piti kertoa lapsille, se oli pahinta. Kotona yritin kertoa nuoremmalle tyttärelle mahdollisimman kauniisti asiasta, mutta onhan jo pelkästään sana syöpä ihan kauhea. Se oli vaikeaa.

Marinan toinen tytär asui tuolloin Espoossa. Kun äiti kertoi puhelimessa sairastavansa rintasyöpää, tytär ilmoitti tulevansa heti äidin tueksi.

– Itkimme ehkä tunnin tai kaksi ja sitten totesimme vain, että asia selvä. Nyt täytyy miettiä, mitä tehdään seuraavaksi.

Marina kertoi tilanteestaan nopeasti myös Facebookissa, jotta lähipiiri sai kerralla oikeaa tietoa siitä, mitä on tapahtunut.

– Alkujärkytyksen jälkeen päätin, että puhun tästä kaikille ja tulin niin sanotusti ulos asian kanssa. Laitoin Facebookiin päivityksen, missä kerroin, että näin on käynyt, paska tuuri. Aloin pitää tavallaan päiväkirjaa Facebookissa ja kerroin siellä, miten voin sekä jaoin jokaisen ilon ja surun aiheen. Se on auttanut minua ihan hirveästi.

– Tutut ovat voineet myös tsempata siellä. Sain paljon ihania viestejä sellaisiltakin ihmisiltä, joista en ollut kuullut pitkään aikaan. Eivät he ehkä olisi lähettäneet tekstaria.

Viikko lääkärin soiton ja ensimmäisen syöpäklinikkakäynnin välillä oli Marinan elämän pisimmät seitsemän päivää. Pelotti, kun varmaa tietoa ei ollut siitä, mitä on luvassa.

Lauttamainen kasvain vaikeutti diagnoosia

Marinalla diagnosoitiin lobulaarinen karsinooma eli rauhasperäinen rintasyöpä. Usein rintasyövän kasvain on esimerkiksi herneen tuntuinen patti rinnassa, mutta Marinalla näin ei ollut. Hänellä kasvaimensa oli rakenteeltaan lauttamainen.

”Kuvissa kasvain näytti piparkakkutaikinalta, jossa on paljon kardemummaa.”

– Kuvissa kasvain näytti piparkakkutaikinalta, jossa on paljon kardemummaa. Lääkärin mukaan noin kymmenellä prosentilla naisista on sellainen rintakudos, että syöpä ei välttämättä näy mammografiassa. En ollut koskaan kuullutkaan, että se voisi olla edes mahdollista. Kun pääsin syöpälääkärille, olin vihainen siitä, miten on mahdollista, että näin tapahtuu.

Tutkimusten edetessä selvisi, että syöpä oli edennyt pidemmälle kuin oli uskottu. Ohutneulanäytteestä selvisi, että kyseessä oli pieni, paikallinen kasvain, ja kainalon imusolmukkeet olivat puhtaat. Magneettikuvasta puolestaan näkyi, että kasvain oli paljon uskottua suurempi, ja syöpä oli levinnyt kainaloiden kahteen imusolmukkeeseen.

Leikkauskin kesti melko kauan, kolme ja puoli tuntia, koska kasvain olikin suurempi kuin miltä se magneettikuvassa näytti. Kasvainta poistettiin melkein solisluun vierestä asti, ja yhdeksästä kainalon imusolmukkeesta tyhjennettiin lopulta kahdeksan.

– Jos kaikki diagnoosipaperini laittaisi riviin, ei uskoisi, että kyseessä on sama henkilö, Marina naurahtaa.

Yllätyksistä huolimatta Marina on kiitollinen, kuinka hyvin erikoissairaanhoito toimii Suomessa. Hän pääsi diagnoosin jälkeen nopeasti magneettikuviin ja jo noin kuukauden päästä leikkaukseen.

– Minut otettiin uskomattoman hienosti ja nopeasti vastaan. Saan olla onnellinen, että sairastan syövän Suomessa.

Myös kirurgin sanat leikkauksen jälkeen ovat jääneet lähtemättömästi Marinan mieleen.

– Hän sanoi, että yritä miettiä tätä niin, että aamulla kun tulit tänne, sinulla oli syöpä, ja nyt sitä ei ole enää. Kaikki hoidot tämän jälkeen ovat vain sen varmistamiseksi, ettei olla tässä samassa tilanteessa enää. Se oli hirveän vapauttavaa.

Sytostaatit toivat sumun arkeen

Leikkauksen jälkeen alkoi yksi monista sairauden vaikeista vaiheista – sytostaattihoidot. Heti ensimmäisen hoitokerran jälkeen Marinan vointi heikkeni huomattavasti.

– Kuntoni romahti. Elimistöni otti todella pahan sokin sytostaattihoidoista. Seuraavalla kerralla annosta jouduttiin pienentämään vähän.

Aivan sytostaattihoitojen alkuajoissa on hetkiä, joita Marina ei muista kunnolla. Marina vietti silloin suurimman osan ajastaan sängyssä kodin olohuoneessa. Oli hyvä, että ympärillä pyöri muiden tavallinen arki, vaikka kovin läsnä Marina ei pystynyt olemaan. Hän kysyi usein miesystävältään, mikä päivä on.

– Kun hän kertoi, että on maanantai, seuraavan kerran asiaa kysyessäni luulin päivän olevan tiistai, vaikka oli jo perjantai. Olin ihan sumussa.

Ruokakaan ei hoitojen takia maistunut, eikä rikkinäisen suun takia pystynyt kunnolla syömään.

”On ihanaa, kun makuaisti alkaa pikkuhiljaa palautua.”

– Sytostaattien aikana kaikki ruoka maistui rautanauloille. Varsinkin ensimmäiset hoidot rikkoivat ikenet ja turvottivat kielen, eikä voinut paljon muuta kuin imeskellä jääpaloja. On ihanaa, kun makuaisti alkaa pikkuhiljaa palautua. Paprika tosin maistuu edelleen todella oudolle.

Marinalle on jäänyt useita vaivoja, vaikka elämänlaatu on hoitojen jälkeen parantunut huomattavasti. Sädehoito poltti rintakehän ihon, ja silmien kanssa on ongelmia. Sytostaatit saivat aikaan myös todella pahat nivelkivut.

– Kun olen istunut kauan, olen kuin vanha mummo, enkä tahdo päästä kunnolla käyntiin. Myös kunto on huonontunut, enkä pysty lukemaan – silmät eivät pysy sivuilla ja ajatus harhailee. Näkö voi lääkärin mukaan kuitenkin vielä parantua, ja yleiskunto kohenee päivä päivältä.

Haaveena Wimbledon

Kaikista hoidoista jääneistä vaivoista huolimatta on monia asioita, jotka ovat auttaneet Marinaa toipilaselämässä. Yksi niistä oli peruukki.

– Kun hiukset alkoivat ensimmäisen sytostaattihoidon jälkeen lähteä, menin kampaajalle ja annoin leikata kaiken pois. Siellä en enää itkenyt. Sitten lähdin hakemaan peruukkia, halusin sellaisen joka on mahdollisimman lähellä omaa tukkaani. Oli kauhean lohduttavaa, kun syöpäklinikalla hoitajat sanoivat, että kyllä sitä tukkaa saa surra.

– Päätin myös, että laitan joka päivä huulikiiltoa ja ripsiväriä – niin kauan kun ripsiä oli – sekä hoidan ihoa. Yritin lähteä ulos ja laittautua vähän aina kun mahdollista. Halusin olla pirteä, tai ainakin yrittää näyttää siltä.

Läheisten ihmisten ja ystävien tuki oli tärkeää, koska sairaus pudotti monin tavoin tyhjän päälle. Marina olisi kaivannut enemmän tukea myös työpaikalta.

” Läheisten apu on tärkeää, mutta olisi olennaista myös tuntea, että on työnantajan tuki vaikeassa tilanteessa.”

– Sairastuessa joutuu usein jäämään töistä pois ja jää taloudellisesti huonoon jamaan. Läheisten apu on tärkeää, mutta olisi olennaista myös tuntea, että on työnantajan tuki vaikeassa tilanteessa, ja että kuuluu työyhteisöön. Sairauden myötä ympyrät pienenevät ja sitä loittonee kaikesta normaalista arjesta.

Hoidot ovat nyt ohi, mutta kontrollikäynneillä täytyy käydä. Marinalle on tehty myös DNA-testi, jonka avulla selvitetään, kantaako hän syöpägeeniä. Tulokset tulevat loppukesän aikana.

Tuloksia enemmän Marina odotti Lontoon-matkaa, jonka hän sai lahjaksi täyttäessään 50 vuotta kesken sytostaattihoitojen.

– Olen joskus puhunut miesystävälleni haaveesta päästä Wimbledoniin katsomaan tennistä. Se oli yhteinen unelma isäni kanssa. Isäni kuoli viisikymppisenä, emmekä koskaan päässeet sille matkalle. Kun sairastuin, heräsi ajatus, että kauheaa, enkö pääse Wimbledoniin koskaan. Tyttäreni Ellenin aloitteesta ystävät hankkivat matkan lahjaksi.

Vaikka matka oli hankittu, Marina ei kuitenkaan päässyt Lontooseen. Koska jaksaminen ei vielä riittänyt kaupunkilomaan, hän lähti Lontoon sijaan lepolomalle Mallorcalle. Jo pelkkä lomalle pääsy piristi huomattavasti, eikä Marina aio jättää Lontoon-matkaa tekemättä.

– Nyt ei ollut sen reissun aika. On vain oltava armollinen itselleen sekä pysyä realistisena siitä, mitä jaksaa ja mitä ei. Wimbledoniin kuitenkin lähden vielä joskus vaikka mikä olisi, Marina päättää.

 

Marina Seligson

50-vuotias turkulainen liikuntakeskusjohtaja Elixiassa.

Tyttäret Sylva, 16, ja Ellen, 24, joista nuorempi asuu Marinan kanssa Turussa.

Ideoi ja oli järjestämässä Face the Cancer -tapahtumaa, jossa kerättiin varoja syöpäsäätiölle. Muotinäytöksen malleina esiintyivät entiset ja nykyiset syöpäpotilaat, myös Marina itse. Kampanja saa jatkoa elokuun golftapahtumassa.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.