Marian poliittisen uran alussa riitti epäilijöitä. ”Olen asennoitunut työhön kuten elämäänkin: muut eivät voi määrittää, kuka olen ja mitä elämälläni teen.”
Marian poliittisen uran alussa riitti epäilijöitä. ”Olen asennoitunut työhön kuten elämäänkin: muut eivät voi määrittää, kuka olen ja mitä elämälläni teen.”

Viime ajat ovat paljastaneet Maria Guzeninalle suuria yllätyksiä. Kun isä 30 vuoden välirikon jälkeen halusi palata tyttärensä elämään, Maria sai tietää myös pikkusiskonsa olemassaolosta. – Tuntuu ihmeelliseltä, millaisia yllätyksiä elämä tuo, Maria sanoo nyt.

Lattiat on vuorattu ruskealla suojapaperilla, ja huoneissa tuoksuu tuore maali. Espoossa, kansanedustaja Maria Guzeninan, 46, ja toimittaja Kari Mokon, 49, uudessa kodissa remontti on vielä kiivaassa vauhdissa, vaikka muuttopäivä on ihan kohta.

Kari on paiskinut työmaalla 12-tuntisia päiviä ammattilaisrempparyhmän rinnalla, ja silloin, kun Maria ei ole istunut eduskunnan budjettiväännöissä, hän on niska vinossa maalannut ullakkokerroksen lautakattoa.

Yläkerrasta tulee Marian pojan, 16-vuotiaan Alexin valtakunta. Myös Karin kahdelle kouluikäiselle lapselle on rakennettu omat huoneet.

Maria ravistelee maalipölyä hiuksistaan ja kuulostaa väsyneen onnelliselta.

– Vaikka asuntolainaa on hoidettavaksi monelle vuodelle, niin on tämä ihanin koti, mitä minulla on koskaan ollut.

Muuttolaatikoiden lisäksi Maria roudaa uuteen kotiin peräkontillisen kirjeitä, valokuvia ja erilaisia dokumentteja. Ne hän sai hiljattain haltuunsa isoäitinsä jäämistöstä. Maria on ehtinyt perata niistä vasta osan, mutta löytänyt jo suvun vaiettuja salaisuuksia: tuoreimpana tiedon, että Marian isä olikin adoptoitu. Isän eläessä siitä ei koskaan puhuttu.

Marian ja isän välit katkesivat, kun Marian vanhemmat erosivat hänen ollessaan 12-vuotias. Yhteys syntyi uudelleen vasta 30 vuotta myöhemmin, kun syöpään sairastunut isä uskalsi vihdoin tavata.

Samalla Marian elämään asteli yllätyksistä tunteikkain: hän sai tietää siskostaan, nyt 12-vuotiaasta Katarinasta.

– Olen näin aikuisiällä saanut valtavan määrän ihmisiä elämääni. Tutustuin uudelleen isääni ja isoäitiini, sain Karin ja hänen lapsensa perheeseeni, ja lopulta vielä siskonkin. Tuntuu ihmeelliseltä, millaisia yllätyksiä elämällä on annettavanaan, Maria sanoo.

Sisko kuin peilikuva

Ensitapaaminen siskon kanssa tapahtui nelisen vuotta sitten. Silloin Maria lopetteli esiintymistään yhdessä poliittisista tilaisuuksistaan Espoossa. Tavallisesti hän olisi jäänyt juttelemaan vieraiden kanssa, mutta sillä kerralla hän pahoitteli; nyt oli lähdettävä.

Kauempana odotteli Marian isä nuoren tytön kanssa. Isä oli valinnut hetken, koska halusi näyttää, mitä Maria teki työkseen. Hän oli ylpeä menestyneestä tyttärestään.

"Kun katsoin pientä tyttöä, se oli kuin olisin katsonut peiliin."

Maria ei ollut nähnyt nuorta tyttöä aiemmin, mutta tunnisti tämän heti. Tunnereaktio iski kuin aaltona päästä varpaisiin.

– Kun katsoin pientä tyttöä hämmentyneenä, ajattelin, että se oli kuin olisin katsonut peiliin.

Maria käveli salin poikki irrottamatta hetkeksikään katsettaan nuoresta Katarinasta. Oma sisko, samaa verta, samaa perimää. Nuorempi kuin Marian poika.

– Minussa heräsi heti vahva tietoisuus, että ensimmäiset kohtaamiset pitäisi hoitaa herkkyydellä. Halusin, että siskoni olisi sinut tilanteessa, joka oli vieras meille kaikille.

Maria halasi sisartaan pitkään ja kyykistyi hänen eteensä, jotta heidän olisi helpompi jutella. Kiireisen kauppakeskuksen häly katosi ympäriltä.

– Aivan kuin olisimme tunteneet toisemme. Ja kuitenkin olimme ventovieraita, Maria kertoo.

– Kohtaamiseemme liittyi paljon iloa. Tuntui ihanalta huomata, miten valoisa­luonteinen ja kirkaskatseinen tyttö Katarina on. Vaikka meillä oli sama isä, kokemuksemme hänestä oli niin erilainen. Kaikki, mikä oli liittynyt minun elämäni alkutaipaleeseen, oli täysin vierasta hänelle. Onneksi siskon lapsuus ei ollut rikkinäinen kuten omani.

Jolloin en elä tolloillen

Marian lapsuutta sävyttivät monet synkät muistot. Ilkka-isä kärsi alkoholiongelmasta ja käyttäytyi väkivaltaisesti Marian äitiä kohtaan.

Silti oli hetkiä, jolloin Maria kaipasi isää. Teini-ikäisenä hän yritti kerran kurottaa tätä kohti.

Helsingissä, saksalaisen koulun edustalla oli puhelinkoppi ja siellä puhelinluettelo, josta Maria löysi isänsä numeron. Mies vastasi, Maria kertoi olevansa keskustassa ja pyysi tapaamista, edes hetkeksi.

Isä ilmoitti, ettei ehtisi.

– Hylkäämiskokemus satutti suunnattomasti. Olin vihainen ja pettynyt. Minua itketti, mutta teinin vimmallani purin hammasta, nielin kyyneliäni ja vannoin, etten itkisi tämän takia. Häpesin, ettei isä halunnut kohdata minua.

Myöhemmin äiti neuvoi, ettei Marian kannattaisi enää tavoitella isäänsä.

– Äiti sanoi, että se taitaisi olla turhaa. Satuttaisin itseäni lisää, Maria kertoo.

– Silloin suljin sen osan elämästäni ja päätin, että se siitä sitten.

Kaikki tämä tulvahti mieleen, kun Maria kohtasi isänsä 30 vuotta myöhemmin. Hän kertoi vuosien takaisista tuntemuksistaan. Isä itki ja pyysi anteeksi.

– Yhtäkkiä huomasin, etten ollut enää vihainen, Maria muistaa.

– Kokemus oli tärkeä isälleni, sillä hän oli kantanut syyllisyyttä menneestä.

Maria sanoo kaivanneensa isää. Ei välttämättä juuri isäänsä Ilkkaa vaan sitä, että olisi saanut syntyä isälle, joka olisi pitänyt polvellaan, kertonut rakastavansa, antanut eväät vahvaan itsetuntoon.

– Olen ihaillen seurannut naisia, joilla on ollut lämmin isäsuhde. Heistä huokuu tietynlainen rauhallinen itsevarmuus, joka minulta nuoruudessani puuttui. Minua ajoi vimma elää ja löytää rakkaus. Sanotaan, että isän rakkauden puute muokkaa naisia, ja kyllä siinä vissi perä on, Maria miettii.

– Vuosiin mahtui monia tapahtumia, joista olisin halunnut kertoa isälleni. Jotenkin silti tiedostin, ettei hän ollut paha ihminen. Hän ei vain osannut toimia oikein. Annoin hänelle anteeksi jo silloin, mutta isä taisi vasta myöhemmin käsittää, miten paljon hän menetti, kun yhteytemme katkesi.

Luottamus isään rakentui pikkuhiljaa. Maria ja isä eivät yrittäneet haudata menneitä, mutta pääsivät niistä yli.

Kuvaillessaan isänsä elämäntyyliä Maria tapailee riimejä Eppu Normaalin laulusta Kun olet poissa. ”Miksi en saavuttaa, saavuttaa en saa / Sitä hetkeä jolloin en elä tolloillen?”

– Isä joutui kulkemaan todella pitkän tien kasvaakseen ihmisenä. Jotkut eivät koskaan saavuta sitä hetkeä, mutta isä oppi lopulta olemaan tolloilematta, Maria pohtii.

– Oli lohdullista nähdä, että menneisyys oli päästänyt irti hänestä. Isä sai lopulta vakaan perhe-elämän – siitä kiitos Katarinan äidille, joka oli rohkaissut isää lähestymään minua.

Vaietut vaiheet

Isän mukana Maria löysi myös hetkeksi isoäitinsä, jonka oli nähnyt vain muutaman kerran pikkutyttönä. Mummi menehtyi keväällä 98-vuotiaana. Maria uskoo, että isoäidin arkistot selittävät myös isän rikkonaista elämäntapaa ja kyvyttömyyttä elää pitkäjänteisesti.

– Suvullamme on ollut varsin repaleinen menneisyys.

Maria syntyi Helsingissä tammikuussa 1969 ja sai isänsä sukunimen Stieren. Saksalainen sukunimi oli periytynyt Hans Olof Stiereniltä, jota Maria oli näihin päiviin asti pitänyt ukkinaan, isänsä isänä. Stieren oli palvellut Mannerheimin pääesikunnan alaisessa vakoiluyksikössä, jossa hän oli värvännyt vakoojia sotavangeista ja Karjalasta. Ukki-Stierenille oli myönnetty ansioistaan kaksi kunniamerkkiäkin, jotka Maria löysi.

Kirjeistä paljastui myös, että Marian isää oli kasvattanut toinenkin mies, eräs Salonen, jonka Maria oletti tulleen isäpuoleksi kenties Stierenin kuoleman jälkeen. Totuus yllätti: Salonen olikin hänen isänsä biologinen isä. Ratsumestarina jatkosodassa palvellut Salonen oli sodan jälkeen pidätetty epäiltynä osallisuudesta suureen asekätkentäjupakkaan. Samaan aikaan Marian isä adoptoitiin Salosen appivanhemmille. Marian isästä tuli Stieren, isovanhempiensa lapsi.

– Päällimmäinen tunne on ollut hämmästys. Mietin, miksi näistä vaiheista ei koskaan puhuttu ja paljonko isänikään tiesi historiastaan.

Mariaa kiehtoo, miten läheisesti suvun vaiheet linkittyvät Suomen historian merkittäviin tapahtumiin. Selvittelyissä puoliso on ollut suuri apu. Historiaa opiskellut Kari Mokko kirjoitti gradunsakin juuri saman aikakauden Suomesta.

Maria ja Kari ovat pohtineet, miksi esimerkiksi adoptiosta ja suvun miesten osuudesta sodassa vaiettiin niin tiukasti.

– Voisiko olla, että aiemmat sukupolvet ovat halunneet suojella nuorempia, Maria miettii.

Ehkä myös käsitys häpeällisyydestä on ollut toinen 1940-luvun ihmisille. Erot ja kirjavat perhemuodot ovat meille arkipäivää, mutta menneille sukupolville ne ovat olleet raskas taakka kantaa.

– Nyt, kun isäni ja isovanhemmat ovat kuolleet, minulla ei ole enää ketään, keneltä kysyä, Maria harmittelee.

 



Eronneet yhdessä

Sukeltaessaan juurilleen Maria on törmännyt punaisiin ja valkoisiin, oikeistolaisiin, vakoojiin, Neuvostoliiton naisiin, puolalaistaustaisiin aristokraatteihin. Oman taustan kulttuurisekamelska on ollut kaikkea, mitä Maria ei ole osannut kuvitella.

– En silti koe, että sukupaljastukset mitenkään hetkauttaisivat identiteettiäni, Maria sanoo.

– Verenperintö ei määrittele meitä täysin. Ennemmin olen ympäristöni kasvatti.

"Tuntuu lohdulliselta nähdä, että ilman isääkin kasvaneista voi tulla kunnon ihmisiä."

Isättömyyden kokemus yhdistää Mariaa, hänen nuorta sisartaan sekä heidän isäänsä. Se on tapahtunut kaikille eri syistä ja erilaisissa elämäntilanteissa.

– Tuntuu lohdulliselta nähdä, että ilman isääkin kasvaneista voi tulla ihan kunnon ihmisiä, Maria naurahtaa.

– Onnellisuuden määrittelee oma asenne eikä se, rakastaako toinen minua. Kolhuihin ja riipiviinkään loukkauksiin ei voi jäädä makaamaan. Täytyy aina pyrkiä eteenpäin.

Myös Marian poika on kasvanut ilman saman katon alla asuvaa isää. Maria ja muusikko Mark Richardson erosivat, kun poika oli kaksivuotias. Maria kokee, että oma isättömyyden kokemus on vaikuttanut hänen vanhemmuuteensa.

– Eromme aikoihin jankkasin, että olemme hyvät vanhemmat ja että meitä on kaksi. Halusin, että Alex on aina meidän molempien poika, vaikka me vanhemmat emme enää ole rakastavaisia.

Alex sukkuloi molempien vanhempiensa välillä sujuvasti, vaikka kodit ovat eri maissa.

– Yhteytemme on pysynyt mutkattomana kaikki nämä vuodet.

Moi sisko!

Mutkaton on myös Marian ja nuoren siskopuolen suhde. Naiset juttelevat muodista, musiikista ja koulusta. He tapaavat silloin tällöin ja viestittelevät useasti. Tekstarit alkavat aina sanoilla ”Moi sisko!” ja päättyvät allekirjoitukseen ”Sisko”. Jouluna sisarukset kävivät yhdessä isänsä ja isoisänsä haudoilla.

Koska Maria on Katarinan äidin ikäinen, hän tuntee olevansa tytölle täti.

– Jos olivat erikoiset sukulaisuussuhteet isäni lapsuudessa, sama jatkuu edelleen, Maria veistelee.

– Tärkeintä on, että välillemme syntyi hyvä yhteys niin luontevasti. Psykologiassa väitetään, että ihmiset mieltyvät samannäköisiin – ehkä meidän on siksi niin helppo tulla juttuun.

Maria on löytänyt kuvia biologisesta isoisästään Salosesta. Yhdennäköisyys vaarin ja pojantyttärien välillä on ilmeinen.

– Ajatella, että isämme suvun vaietuin ja salatuin henkilö näkyy nyt niin ilmeisenä meidän piirteissämme.

Perheen uudessa kodissa Maria jo suunnittelee, minne hän Karin kanssa levittää suvun asiakirjat ja valokuvat. Ne järjestellään ensin aikajanalle, sitten aloitetaan saksan- ja venäjänkielisten dokumenttien käännöstyö. Maria pohtii, josko materiaalia olisi kirjaksi asti. Ainakin se on kirjoitettava auki Katarinaa ja Alexia varten.

– Toivon, että pikkusiskoni on helpompi kasvaa, kun tunnemme taustamme paremmin. Haluan tehdä selvitystyön nyt, jotta hänen ei tarvitse tehdä sitä aikuisena, Maria sanoo.

Maria Guzenina

  • Sdp:n kansanedustaja syntyi 12.1.1969 Helsingissä ja sai isänsä puolelta sukunimen Stieren. Myöhemmin Maria otti käyttöön venäläisen äitinsä tyttönimen Guzenina.
  • Avoliitossa toimittaja Kari Mokon kanssa. 16-vuotiaan Alexin äiti.
  • Nousi julkisuuteen Radio Cityn toimittajana, sittemmin Music Televisionin juontajana ja Yleisradion toimittajana.
  • Poliitikkona kymmenen vuotta. Aloittaa 2016 Espoon valtuuston puheenjohtajana. Työskentelee myös Euroopan neuvostossa.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.