Virallisesti maria Jungner ei ole parisuhteessa, mutta ei kutsuisi itseään sinkuksikaan. Kuva: Andreas Janett
Virallisesti maria Jungner ei ole parisuhteessa, mutta ei kutsuisi itseään sinkuksikaan. Kuva: Andreas Janett

Eroon päättyneet parisuhteet aiheuttivat Maria Jungnerissa pitkään häpeän, epätoivon ja jopa raivon tunteita. Apu löytyi lopulta terapiasta – ja kirkosta. Nyt elämä on jälleen mallillaan, ja Maria on kokeillut onneaan jopa Tinderissä. 

Tv-kuuluttaja Maria Jungner, 43, vietti hiljattain 24 tuntia Tinderissä.

Vuoden kestänyt kihlaus oli vastikään päättynyt, ja Maria päätti kokeilla deittisovellusta – kaikkihan siitä kohkasivat. Ohjeisiin Maria ei kuitenkaan jaksanut perehtyä, kunhan vain räpläili puhelinta ja selaili sivuja oikealle ja vasemmalle. Illalla hän pisti puhelimen kiinni ja kävi nukkumaan. Seuraavana aamuna Marian Tinder-kuvalla oli satoja tykkääjiä.

– Olin että apua! Tajusin, ettei palvelu vastannut minun tutustumisfilosofiaani. Uskon karismaan ja aitoon kohtaamiseen, Maria sanoo.

 Myöhemmin Marian kaverit ihmettelivät, eikös sovellus ole pelkkä booty call, seksinhakujuttu.

– Vähänkö tunsin itseni tolloksi. ­Kyllä kokeilulle on tyttöporukallamme sittemmin naurettu, Maria nauraa.

Pyhä perhe

”Virallisesti en ole parisuhteessa, mutta en ole sinkkukaan. Miten kahden lapsen yksinhuoltajaäiti edes voi olla? Elämäni on kiinni niin monessa muussa ihmisessä, että on mahdotonta kuvitella minun yksin vastaavan menemisistäni.

En hae enkä haikaile mitään, mutta ihmissuhderintamallani ei ole tylsääkään. Julkisuudessa minua on yritetty jo naittaa uudelleen. Olen tavannut ihanan ihmisen, mutta vielä ei ole isojen askelten aika.

Tunnen, että kaikki on nyt hyvin. Seurustelu ja tapailu on mukavaa, mutta ne tuntuu olevan jotenkin hirveän harvinaista nykyään. Miksi pitäisi salamannopeasti hypätä uuteen ­parisuhteeseen edellisen päätyttyä? Miksi en riitä ihan vain itsenäni?

Tuntui melkein absurdilta lukea lehdestä, että olen löytänyt uuden rakkauden, kun en tiennyt sitä edes etsineeni.

”Odottaessani tyttöjä olin luvannut pitää heidät turvassa, mutta en pystynytkään siihen.”

Olen vahvasti perheihminen, minulle perhe on pyhä. En silti ole koskaan elänyt perinteisessä ydinperheessä. Jo lapsuudestani alkaen perheeni on aina määrittynyt rakkauden ja huolenpidon mukaan, ei verisuhteiden kautta.

Elämäni suurimpia tragedioita on se, etten ponnisteluistani huolimatta saanut säilytettyä omaa ydinperhettäni, sitä, johon kaksi tytärtäni syntyivät. Odottaessani tyttöjä olin luvannut pitää heidät turvassa, mutta en pystynytkään siihen. Vaati monta vuotta, paljon terapiaa ja myös uskon tuomaa tukea lopulta hyväksyä se, että perheeni on me kolme: tyttäreni ja minä.

Olen tuntenut epätoivoa, häpeää ja raivoa siitä, että olen kahdesti eronnut yh-äiti. En ole välittänyt, miltä näytän muiden silmissä, mutta omassa arvomaailmassani se on tarkoittanut, että olen joka tavalla epäonnistunut ihminen.

Olin vakuuttunut, että viettäisin loppuelämäni yksin. Sellaista pitkää suhdetta ei olekaan, jossa ei tulisi vaikeita aikoja, mutta jos perusasiat ovat kunnossa, kannattaa suhdetta arvostaa viimeiseen saakka.

Työstin pitkään surua epäonnistumisistani. Oli peruutettava taaksepäin ja käytävä läpi vaiheet, jotka olivat johtaneet niin liittoihini kuin eroihini. Itsensä armahtaminen oli vaikeaa, vaikka olen ortodoksi, ja uskossamme inhimillisyys on oleellista ja erehtyväisyys ymmärrettävää.

Lopulta muutos alkoi juuri kirkosta muutama pääsiäinen sitten. En ollut käynyt kirkossa vuosiin, mutta silloin tunsin tarvetta mennä.

”Hakeuduin terapiaan ja aloin hoitaa itseäni tilaan, jossa voin taas olla onnellinen.”

Kirkossa luettiin pääsiäisen kärsimysevankeliumeja. Olin kuullut litanian ennenkin, mutta sillä kertaa havahduin. Ensi kertaa todella oivalsin evankeliumin sisällön: sen. kuinka suurimmatkin syntiset voivat saada armon. Tuli häkellyttävä fiilis: ihan kuin olisin laskenut yksinäisyyden ja armottomuuden taakan siihen paikkaan. Että okei, en jaksa kantaa tätä enää, siksi jätän kuormani tähän.

Siitä hetkestä alkoi pitkä prosessi. Hakeuduin terapiaan ja aloin hoitaa itseäni tilaan, jossa voin taas olla onnellinen.

Minulla ei ole kokemusta uskoontulosta, koska usko on aina ollut osa kasvatustani ja perheeni arvoja. Nuorena kyseenalaistin ortodoksisuuden, tutkin buddhalaisuutta ja juutalaisuutta, luin hirveästi ja huomasin, että ortodoksisuus oli sittenkin juttuni. Sen elämää juhliva ilo tuntuu oikealta.

Kohta vietämme taas pääsiäistä. Se on minulle ylösnousemuksen ja kuluneesta vuodesta puhdistautumisen juhla.

”Vihaan sanontaa nainen on naiselle susi. Ystäväporukkani naiset ovat minulle paras tuki ja turva”, Maria sanoo.
”Vihaan sanontaa nainen on naiselle susi. Ystäväporukkani naiset ovat minulle paras tuki ja turva”, Maria sanoo.

Äitinä toiseen äärilaitaan

Tyttäreni ovat nyt 14- ja 16-vuotiaita, ja huojentunein mielin voin todeta, että heistähän tuli hyviä tyyppejä. Oikeasti tunnen aivan järjetöntä rakkautta noita kahta pöhköä kohtaan. Toistelen sitä ääneen, vaikka tyttöjen mielestä se onkin noloa. Toisaalta, kaikki mitä teen, on nyt heistä noloa. Teini-ikäisten vanhempana tottuu olemaan ihminen, joka ei tee mitään koskaan oikein.

Enimmäkseen teiniangsti on huvittavaa, mutta välillä en kestä sitä negatiivisuutta. Aiemmin riitelimme infernaalisesti huutaen, nykyään lähden puoleksi tunniksi ostoskeskukseen kahville tai vetäydyn katsomaan suosikkisarjaani läppäriltä. Suosittelen hyviä kuulokkeita kaikille teinien vanhemmille.

”Yksinhuoltajuus on elämäni raskain rooli.”

Nyt tilanne on jo helpottunut, ja myös tytöt näyttävät nauttivan seurastani. Huumori on meitä yhdistävä juttu, nauramme samoille asioille, ja välillä meillä on hirveän hauskaa yhdessä.

Yksinhuoltajuus on elämäni raskain rooli. Vastaan yksin kaikesta enkä voi tiputtaa hanskoja hetkeksikään. Yritän järjestää arjen niin, että kerran kuussa saan pitää yhden vastuuttoman vuorokauden, jolloin minun ei tarvitse huomioida ketään muuta.

Lapsuudenperheessäni oli paljon asioita, joita olen halunnut vaalia ja välittää edelleen, mutta on sellaistakin, jonka olen halunnut tehdä toisin. Äiti kasvoi maailmassa, jossa lapsia ei kehuttu. Minä olen vetänyt siinä toiseen äärilaitaan. En kehu turhasta, mutta kun on syytä, kyllä pirulauta annan tulla. Ajattelen, että lasta ei voi rakkaudella pilata.

Ihana erilaisuus

Isäni Aarre Elo kuului pitkään kotimaisen viihteen ydintekijöihin. Hän on nyt 83-vuotias, äitini 75. Ikä alkaa hidastaa menemistä, mutta pää leikkaa kummallakin. Äitini on edelleen jäätävän hyvännäköinen. Lapsuudestani muistan, että äiti näytti aivan Elizabeth Taylorilta.

Vietin lapsuuteni Helsingin Munkkivuoressa ja sitten Etelä-Haagassa, Kangaspellontien idyllisessä lähiössä. Jukka Virtasen ja Pertsa Reposen perheet asuivat lähellä, ja hengasimme paljon porukalla.

Vanhin veljeni oli syntynyt vuonna 1954, ja nuorin siskoni syntyi 1981. Ikähaarukasta ja eri äideistä huolimatta meillä sisaruksilla oli aina läheiset välit. Viihdemaailman porukoissa oli monta muutakin uusperhettä. Erilaisuutta ennemmin ihailtiin kuin kritisoitiin.

Olen nostalginen tyyppi, ajelen toisinaan lapsuuteni kotikulmilla ja vien minulle tärkeitä ihmisiä sinne fiilistelemään. Jos tytöt istuvat kyydissä, takapenkiltä kuuluu tylsistynyt hohhoijaa.

Toinen rakas paikka on perheemme huvila läntisellä Uudellamaalla, vanhan kartanon entisillä mailla. Huvilan erityinen ilmapiiri tuntuu jättävän pysyvän jäljen jokaiseen siellä käyneeseen. Yksi ystävättäreni puhuu aina paikan tsehovilaisesta hengestä.

Kesäpaikkamme on minun latausasemani. Ensimmäiset minuutit istun ulkoportailla ja imen sen tunnelmaa itseeni. Sitten puen kumisaappaat ja sukellan lepikkoon tai hilaan aurinkotuolin omenapuun alle ja uppoudun lukemaan kirjaa. Kun lande-elämä alkaa nyppiä, vaihdan mekkoon ja korkkareihin ja tepastelen kartanon terassille lasilliselle.

”Arki ei ole koskaan ollut harmaata mutta toisinaan kovin mustaa.”

Perheemme viettää landella lomat, juhlat ja pyhät ja kokoontuu sinne aina, kun jotain merkittävää tapahtuu. Huvilan hengessä ovat läsnä nekin, jotka eivät enää muuten ole seurassamme.

Eksät ystävinä

Perheelläni on ollut värikäs tarina. Arki ei ole koskaan ollut harmaata mutta toisinaan kovin mustaa. Isän alkoholismi toi siihen turvattomuuden tunteen, mutta samalla arkeen on kuulunut hirveästi huumoria, iloa ja naurua. Samalla kun suru sävyttää elämää, se luo kontrastin, joka saa ilon näkymään isommin. Meillä tunteet näytetään täysillä.

Olemme isäni kanssa läheinen parivaljakko. Kaikkien vaikeiden vuosien jälkeen löysimme ymmärryksen ja yhteyden, kun isä raitistui parikymmentä vuotta sitten. Meillä on samanlainen temperamentti, olemme kunnianhimoisia ja intohimoisia. Tunnistan itsessäni saman herkkyyden riippuvuuksiin: lyön helposti yli asioissa, joihin hurahdan. En voi urheilla tai tehdä töitä ”vain vähän” vaan teen hulluna. Nuorempana reagoin ruuan kautta.

”Pidän lähelläni vain ihmisiä, jotka ottavat kiinni, jos kaadun.”

Perheessämme hienointa on läheisyys. Minulla on jengi, johon voin tukeutua. Samaa pätee ystäviini. Pidän lähelläni vain ihmisiä, jotka ottavat kiinni, jos kaadun. Sama toimii toiseen suuntaan: kaveria ei jätetä.

Aiemmin avun pyytäminen oli minulle mahdotonta. Minulla oli teflonkuori ja halusin suvereenisti klaarata kaiken. Nykyään suvereenius on lohduttominta, mitä tiedän. Kun päästää ystävät lähelle, avunpyyntöä ei oikeastaan tarvitse edes ääneen esittää. He tuntevat, milloin olet heikoilla.

Olen hyvissä väleissä eksieni kanssa. Se on ollut tietoinen valinta. Jos toista on rakastanut ja hänen kanssaan on jakanut syvimpänsä, ei sitä yhteyttä kannata tuhota. Ystävyyden saavuttaminen eron jälkeen vie aikaa, kysyy anteeksiantoa ja kunnioitusta, mutta se on mahdollista. Lasteni isä on tuntenut minut kaksivuotiaasta. Olisi absurdia, jos emme olisi tekemisissä. Mikaelin kanssa kävimme hiljattain lomalla New Yorkissa. Sitä paitsi tykkään entisistä miehistäni, he ovat hyviä tyyppejä.

Vapaaehtoistyötä saattohoidossa

Olen 43-vuotias ja minusta tuntuu hyvältä seurata itseäni. Kun ravistan päätäni, se ei enää hölsky ja kolise niin kuin nuorempana. Olin saakelinmoinen tuliperse ja junttasin omaa mielipidettäni läpi kaikessa. Elämänkokemus on kasvattanut ymmärrystä ja hyväksyntää. On enää aika harvoja juttuja, joille olen allerginen. Niitä ovat tyhmyys, itsekeskeisyys sekä ihmisten tapa suhtautua vanhenemiseen negatiivisesti. Mitä hittoa, vanheneminen on upeaa!

”On ehkä polleaa sanoa, mutta en pelkää kuolemaa.”

Perheelleni on tapahtunut paljon, ja siitä on lähtenyt väkeä väärässä järjestyksessä. Sellaista elämä on, luopumista.

Huomasin joskus, että moni tuttu on hakeutunut lähelleni menetyksissään ja suruissaan. Heidän on ollut helppo puhua minulle, ja minun ollut luontevaa kuunnella heitä.

Nykyään teen vapaaehtoistyötä saattohoitosairaalassa. Tehtäväni ei ole lohduttaa, keventää tunnelmaa tai yrittää korjata tilannetta – olen vain läsnä.

On ehkä polleaa sanoa, mutta en pelkää kuolemaa. Surua pelkään kyllä. Se on kuin putki, johon sukeltaa pimeään liukuun eikä sieltä tullessaan ole enää entisensä.

Vapaaehtoistyö on tuntunut isolta lahjalta. Kaikki, jotka ovat nähneet kuolemaa lähellään, tietävät, miten se hetkellisesti kirkastaa elämää ympärillään. Silloin osaa arvostaa pieniä asioita arjessa, olla onnellinen omasta elämästä.”

Maria Jungner

  • Ylen ruututoimittaja ja Espoon kaupunginvaltuutettu on syntynyt 22.8.1973.
  • Asuu 14- ja 16-vuotiaiden tyttäriensä kanssa Espoossa. Perheeseen kuuluu myös kissa Läski.
  • Ollut kahdesti naimisissa: avioitui lapsuudenystävänsä kanssa vuonna 1999 ja Mikael Jungnerin kanssa vuonna 2007.
  • Aloitti tv-kuuluttajana 1998. Somettaa työstään julkisella Facebook-tilillään.

Kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salonen ja Jane-vaimo ehtivät olla yhdessä lähes 27 vuotta.

Lontoon filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen, 59, ja hänen vaimonsa Jane eroavat, kertoo Iltalehti.

Lehden mukaan avioeroa on hakenut Jane Salonen, joka on jättänyt avioerohakemuksen Los Angelesissa sijaitsevalle oikeustalolle kesäkuussa 2017.

Salonen on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista. Ennen Lontoon-pestiään hän toimi Los Angelesin filharmonikkojen musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä myös New Yorkin filharmonikkojen kanssa.

Esa-Pekka ja Jane menivät naimisiin vuonna 1991. Heillä on kolme täysi-ikäistä lasta.

Jenni Dahlman ja Ossi Väänänen ovat kummatkin täysipäiväisesti kotona vauvan kanssa. Välillä Jennin on kuitenkin päästävä tuulettumaan. – Uskon olevani parempi äiti, kun olen välillä erossa lapsestani.

Kuulisitpa tämän tyhjän surinan, joka pääni sisällä käy, Jenni Dahlman, 36, parahtaa. Vaikka Jenni yrittää pinnistellä muistellakseen, millaista elämä oli ennen lasta, kaikki ajatukset palautuvat bumerangina nykyhetkeen ja omaan kymmenkuiseen poikaan.

– Poikani on vilkas tapaus. Hän taitaa olla tullut äitiinsä, sillä oma lempinimeni oli aikanaan Turbo. Hän on tosi hyväntuulinen ja erittäin hymyilevä. Moni kysyy meiltä: eikö hän itke koskaan? Jenni kertoo hymyillen.

Jennin elämä on vuodessa vaihtunut kansainvälisestä ja lennokkaasta elämästä vauva-arkeen Espoossa. Jenni asui Sveitsissä yli kymmenen vuotta, osan ajasta ex-miehensä, F1-kuski Kimi Räikkösen kanssa. Eron jälkeen Jenni oli ajatellut jäävänsä ulkomaille, mutta tavattuaan jääkiekkoilija Ossi Väänäsen hän päätti muuttaa Suomeen.

– Kyllä lapsi on muuttanut paljon. Ex tempore -elämäni on vaihtunut elämään vauvan ehdoilla. Silti lapsi on paras asia maailmassa, en vaihtaisi päivääkään.

”Ossi on äärettömän hyvä isä. Arvostan sitä, että hän on vahvasti mukana lapsen elämässä.”

Lapsen isä Ossi lopetti aktiivisen jääkiekkouransa heinäkuussa 2016. Hän ehti pelata NHL:ssä seitsemän kautta ja oli sen jälkeen Jokereiden kapteeni. Nyt kuitenkin sekä Jenni että Ossi viihtyvät kotona täysipäiväisesti.

– Koska Ossi ei enää pelaa, hänellä on aikaa meille. Olen kiitollinen siitä, että voimme molemmat olla lapsen kanssa kotona. On mahtavaa, että saamme olla läsnä lapsellemme nyt, kun hän on vielä niin pieni, Jenni iloitsee.

– Ossi on äärettömän hyvä isä. Arvostan sitä, että hän on vahvasti mukana lapsen elämässä. Tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys. Vaikka isä hoitaa lasta omalla tavallaan ja äiti omallaan, lapsi tottuu siihen kyllä.

Jenni ja Ossi tapasivat vuonna 2013 ja ehtivät viettää usean vuoden yhdessä ennen vauvan tuloa. Jenni kertoo olevansa iloinen, että lapsi tuli juuri nyt.

– Minulle oli tärkeää, että meille ehti kehittyä hyvä ja tasapainoinen suhde ennen lasta. Olin 35-vuotias, kun minusta tuli äiti, joten olen ehtinyt kokea kaikenlaista. Mutta kaikki on lopulta mennyt juuri oikein. Menneisyys on muokannut minusta minut. En kadu mitään.

Suomeen asettumisensa jälkeen Jenni on tehnyt jonkin verran tv-töitä: hänet on nähty sekä Possessa että juontamassa Mallikoulu-ohjelmaa. Silti Jenni pitää tv-töitä harrastuksenaan. Hän ei ole koskaan tehnyt töitä kahdeksasta neljään, vaan aina projektiluontoisesti.

– Juuri nyt minulla ei ole sen suurempia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Nautin kotielämästä. En oikein itsekään tiedä, mitä haluaisin tehdä. Käyn neuvotteluja muutamasta tulevasta projektista, mutta mikään ei ole vielä varmaa.

Jennin hyvän olon eväät


Koti

Koti on minulle tosi tärkeä paikka, paras, mitä maailmassa on. En silti ole kotihiiri, vaan haluan mennä ja tehdä asioita. Tykkään kutsua kotiini myös ystäviäni.

Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen. Erityisen paljon tykkään puhtaista linjoista. Tavaraa ei saa olla liikaa, mutta silti pitää tuntua kodikkaalta. Olen rakastunut Balmuirin tuotteisiin, ne ovat samaan aikaan tyylikkäitä, kodikkaita ja kaiken lisäksi suomalaisiakin.

Minulle on tärkeää, että koti on siisti. Haluan, että lakanat ovat puhtaat ja tavarat niille varatuilla paikoillaan. Lapsen kanssa tästä on tosin tullut lipsuttua: painavat kynttilänjalat on ollut pakko siirtää pois hänen ulottuviltaan. Tykkään myös harmonisista väreistä, vaikka lapsen värikkäät lelut ovatkin tuoneet siihen pienen lisämausteen.”

Hassuttelu ja huumori

”Nauraminen on parasta. Jos muuten ei naurata, itselleen voi nauraa aina. Kotonamme hauskuutellaan ja heitetään paljon läppää. Ehkä poikamme iloinen olemus on perua siitä? Ainakin hän saa minulle aina hymyn huulille.

Myös Ossi on erittäin huumorintajuinen ja hassutteleva. Välillä huumorimme on niin rankkaa, että osan voisi jättää sanomattakin. Silti minusta on mahtavaa, että kotona on ihminen, joka on huumorissa kanssani samalla tasolla – tai astetta pahemmallakin. Olen tosin aika helppo nauratettava, sitä varten ei tarvitse hirveästi vääntää.

Myös ystävilläni on samanlainen huumorintaju. Vanessa Kurrilla on tosi räiskyvä huumori ja kielenkäyttö. Kun pääsemme hänen kanssaan vauhtiin, pitää katsoa, ettei kukaan kuule: tuntemattomat saattaisivat olla jutuistamme ihmeissään.”

Jenni on ollut aina lapsirakas. "Minulla on monta kummilasta."
Jenni on ollut aina lapsirakas. "Minulla on monta kummilasta."

Tyttöjen illat

”Meitä on Espoossa tiivis äitiporukka, johon kuuluvat minun ja Vanessan lisäksi Janina Fry ja Suvi Tiilikainen. Olen saanut meistä lapsen viimeisimpänä, ja on helpottavaa, että voin kysellä kokeneemmilta ystäviltäni mielipiteitä ja suuntaa-antavia vinkkejä vanhemmuuteen.

Äitiporukallemme on myös tärkeää viettää aikaa yhdessä vain naisten kesken. Yleensä menemme syömään ravintolaan, otamme muutaman lasin kuplivaa ja vaihdamme kuulumiset. Emme useinkaan ehdi soitella, joten jutellessa ilta tuntuu aina loppuvan kesken.

Vaikka tapaamisemme vaativat aikamoista järjestelyä, kukaan ei pahastu, jos joku ilmoittaa viime hetkellä olevansa liian väsynyt lähtemään. Kaikki tajuavat tilanteen. On ihanaa, että ymmärrämme toisiamme.

Olen lähdössä pian Suvin kanssa Sveitsiin viettämään tyttöjen viikonloppua. Odotan sitä innolla. Nautin tällaisista irtiotoista ihan eri tavalla kuin ennen, koska nykyään ne ovat niin harvinaisia.

Minulla on muutenkin laaja kaveripiiri. Osa ystävistäni on kulkenut mukana liki 30 vuotta. Osaan arvostaa näitä ystävyyssuhteita iän myötä yhä enemmän. Ystäväni ovat aina olleet tukenani, mikä on vuosien myötä tullut todistettua. Se tuntuu hyvältä.”

Matkailu

”Ennen olin spontaani ja lähdin matkalle päivänkin varoitusajalla. Mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 kamala kesäkuu: satoi, oli jäätävän kylmä ja minulla päälläni kevytuntuvatoppatakki. Silloin totesin, että nyt saa riittää. Katsoin netistä, missä oli lämmintä ja lensin seuraavana aamuna Barcelonaan viikoksi.

”Suomessa on ihanaa asua, mutta kyllä se lamauttaa, kun ei ole valoa.”

Lapsen kanssa matkustelu vaatii aika paljon lisää suunnitelmallisuutta, mutta on toki mahdollista. Vietimme perheen kesken marraskuun Espanjassa paossa pimeää aikaa. Huomasin, että energiatasoni siellä olivat aivan erilaiset kuin kotimaassa. Suomessa on ihanaa asua, mutta kyllä se lamauttaa, kun ei ole valoa.

Ulkomailla rakastan istua ostoskaduilla kahviloissa ja katsella ohikulkijoita. Lapsi on tuonut matkailuun uuden lisän: hänelle pysähdytään juttelemaan, jopa suukottelemaan, ja kysytään hänen nimeään. Viime reissulla poika oppi oikein odottamaan sitä.

Myös Sveitsissä asuessani totuin siihen, että ihmiset tervehtivät vaikkapa iltakävelyllä toisiaan. Kun muutin Suomeen ja moikkasin naapuria rappukäytävässä, hän melkein pelästyi. Mutta ei se ruoho silti aina ole vihreämpää aidan toisella puolella: ovat sveitsiläisetkin omanlaisensa, sisäänpäin kääntynyt kansa.

Suomalaisissa parasta on aitous. Me olemme ehkä ujoja, mutta kyllä täällä silti asiat ovat kokonaisuudessaan hyvin. Nyt, kun olen lapsen myötä tutustunut muun muassa julkiseen neuvolaan, ei voi kuin ihailla sitä, miten hienosti täällä on asiat järjestetty. Haluan ehdottomasti kasvattaa lapseni Suomessa.”

Itsestä huolehtiminen

”Aina toisinaan tarvitsen äitiydestä pientä happihyppelyä. Lapsi on minulle ykkösprioriteetti, mutta haluan, että minulla on muutakin elämää. Vaikka minulla on vauva, voin silti käydä hieronnassa, kasvohoidossa tai ostaa kauniita asioita. Mikään niistä ei ole pois vauvalta.

Äitiys on niin kokonaisvaltaista, että itsestä huolehtiminen unohtuu helposti. Vastasyntynyt toki tarvitseekin äitiä jo ihan imetyksen takia, eivätkä silloin ole kasvohoidot ensimmäisenä mielessä. Mutta se ei silti tarkoita, että on pakko vain pyöriä tukka pystyssä kotona.

Uskon olevani parempi äiti, kun olen välillä erossa lapsestani. Olen silti häneen ihan yhtä hurahtanut kuin kuka tahansa vanhempi.

Välillä tarvitsemme Ossin kanssa myös parisuhdeaikaa ilman lasta. Olemme onnekkaita, sillä meidän molempien vanhemmat haluavat olla mukana poikamme elämässä. Heidän avullaan yhteinen aika onnistuu. Ei se vaadi mitään ihmeellistä: jo rauhallinen lounaskin tekee hyvää.”

"Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen."
"Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen."

Hevoset

”En kaipaa kilparatsastuksen aiheuttamaa stressiä. Olen todella kilpailuhenkinen ja otin ratsastuksen niin tosissani, että väsyin. Oli henkisesti raskasta elää jatkuvan paineen alla, joten lopetin urani. Nyt olen ihmisenä paljon vapautuneempi.

Vuonna 2011 tipuin hevosen selästä ja mursin nilkkani, joka piti leikata. Sen jälkeen rohkeuteni ei enää riittänyt. Lopetinkin urani vuotta myöhemmin.

Kun olin tänä syksynä ystäväni kanssa katsomassa Helsinki Horse Show’ta, hän haikaili kilparatsastuksen perään. Huomasin, ettei minulla ollut yhtään samanlainen olo. Siitä tiesin tehneeni oikean ratkaisun.

Jouduin luopumaan kesällä viimeisestä omasta hevosestani. Se jouduttiin ikävä kyllä lopettamaan, koska sen jalassa oli parantumaton vamma.

Nykyään ratsastus on nautinto eikä työ. Parasta siinä on keskittyminen: hevosen selässä on oltava täysin läsnä. Ja onhan se myös äärettömän hyvä kuntoilumuoto. Tykkään myös talli-ilmapiirin rentoudesta, siellä on samanhenkisiä ihmisiä kuin minä.

Ylipäätään olen aina ollut eläinrakas. Minulla on 12-vuotias jackrussellinterrieri, jonka kanssa tykkään käydä pitkillä kävelyillä luonnossa.”

 

Jenni Dahlman

Syntyi 27.10.1981 Piikkiössä.

Asuu Espoossa jääkiekkoilija Ossi Väänäsen ja parin kymmenkuisen pojan kanssa.

Oli Kimi Räikkösen kanssa naimisissa vuosina 2004–2014.

Työskennellyt mallina ja juontajana. Miss Suomen perintöprinsessa vuodelta 2000.