Räntää ja jumiutuneita jalkoja, mutta myös onnen hetkiä tähtitaivaan alla. Maratoonari Leena Puotiniemi yhdistää työn, perheen ja juoksemisen tiellä kohti Lontoota. Juttu on julkaistu Me Naisissa viime syksynä.

Kuvat Milka Alanen

Maratoonari Leena Puotiniemi, 35, pukee puoli yhdeksältä aamulla ylleen vartalonmyötäiset ohuet housut, kevyen takin ja juoksutossut. Sitten hän nostaa nelivuotiaan Linnean juoksurattaisiin. Päiväkerholle on pari kilometriä hölkkää. Matkan aikana Leena ja Linnea ihmettelevät vaikka kuun liikkeitä ja opettelevat automerkkejä.

Linnea jää kerhoon kolmeksi tunniksi ja Leena suuntaa varsinaiselle lenkilleen. Hän on menossa Lontooseen – ensi vuoden olympialaisiin – ja nyt on jälleen edessä noin 30 kilometrin harjoitus. Reitti on tuttu, se kaartaa kotikulmilta Helsingin Lauttasaaresta lähialueille pitkin merenrantoja. Leena taivaltaa vuoroin hiekkatiellä ja asfaltilla, välillä puiden katveessa tai taloja katsellen.

Taivaalta voi vihmoa vettä tai ryöpyttää räntää, mutta Leena juoksee joka päivä, joka viikko. Maraton on äärimmäisen rankka ja yksinäisten puurtajien laji. Mutta Leena ei voi olla pitkään ilman ruumiillista rasitusta.

– Juoksemisesta vain tulee fyysisesti ja psyykkisesti niin hyvä olo. Aina maratonien jälkeenkin, kun olen levännyt pari päivää, alkaa jo tuntua, että on pakko päästä taas juoksemaan.

Mutta ei Leenakaan sentään robotti ole. Joskus tulee niitäkin päiviä, ettei lenkille lähtö oikein huvittaisi.

– Silloin kyse on yleensä kehosta, esimerkiksi jalat ovat jumissa. Usein pääni ei ole sitä mieltä. Se tahtoo juosta.

Aikataulutettua elämää

Leena ja Tuomas Puotiniemen avarassa ja valoisassa kodissa kaikki on tiptop. Puiset purjeveneet koristavat keittiön ja olohuoneen ikkunoiden välejä. Viidennen kerroksen asunnosta näkyy meri.

Päiväkerhon jälkeen Linnea valitsee ylleen prinsessa-asun. Leena on huuhtonut lenkin hiet suihkussa ja vaihtanut päälleen verkkarit ja t-paidan. Koko perheen yhteistä aikaa on arkipäivinä vähän, joten he alkavat odottaa myös isää kotiin.

Sitä ennen on vielä äidin ja tyttären yhteinen hetki ja pikkuprinsessan mielestä leikin aika. Muumien metkaletka -pelin pelaaminen sopii Leenallekin. Nyt elämää tahdittaa kolme osasta: perhe, juoksu ja työ ruotsinopettajana. Tässä järjestyksessä tai toisin päin.

– Kotihommista saa vastapainoa urheilulle. Juostessa taas monet asiat loksahtavat ajatuksissa kohdalleen. Mietin lenkillä koulun tuntisuunnitelmia ja keksin opetukseen jippoja, tehonainen kertoo.

Nyt Leena ei opeta niin montaa tuntia kuin normaalisti, jotta pystyy juoksemaan niin paljon kuin haluaa. Linneaakaan ei tarvitse viedä päiväkotiin.

– Elämä on hyvin aikataulutettua. Koko ajan valmistaudun harjoitukseen tai palaudun siitä. Jos olisimme Tuomaksen kanssa molemmat töissä kahdeksasta neljään, olisimme kaikki ihan riekaleina. Yhtälö toimii myös, koska Tuomas ei koskaan valita mistään.

Leena ja Tuomas ovat pitäneet yhtä yksitoista vuotta, joista kymmenen he ovat olleet aviossa. Tuomas äkkäsi urheilullisen naisen jumppaamasta Helsingin Kaivopuistossa ja uskaltautui juttusille.

– Hän pysähtyi omien sanojensa mukaan ammatillisessa mielessä, mutta en tiedä houkuttiko enemmän sata naista nurmikolla, Leena muistelee nauraen.

He lähtivät fillaroimaan samaan suuntaan, ja Uspenskin katedraalin liikennevaloissa Tuomas sanoi: "Meillä taitaa olla sama matka." Sillä yhteisellä tiellä kaksikko on edelleen.

Tuomas on aina tukenut ja ymmärtänyt Leenan juoksemista. Jos Leenan jalat ovat kipeät, aviomies on se, jolle huono mieli purkautuu.

– Kyllä Tuomas on joutunut kestämään aikamoista kiukuttelua.

Pariskunta puhuu paljon urheilusta, mutta Tuomas auttaa Leenaa muutenkin, esimerkiksi hieromalla. Tuomas on ammatiltaan fysioterapeutti.

– Emme halua kylpyläviikonloppuja, vaan pyrimme vain olemaan yhdessä. Illan yhteinen ruuanlaittohetki on meille tärkeä. Syömme iltaisin usein kahdestaan rauhassa, Leena sanoo.

– Myös mökkimme Saimaan rannalla on meille tärkeä paikka. Ostimme sen itsellemme lahjaksi yksivuotishääpäivänä. Kun siellä saa saunan jälkeen katsella mahtavaa tähtitaivasta, sellaisen hetken ansiosta jaksaa taas pitkään.

Hikeä ja kyyneleitä

Vaikka Leena juoksi suuren yleisön tietoisuuteen oikeastaan vasta viime toukokuussa Tukholman maratonilla, ei hän ole putkahtanut huipulle tyhjästä.

– Tähän on mahtunut hikeä ja kyyneleitä ja valtava määrä treenikilometrejä.

Monien mielestä Leena olisi pitänyt valita jo viime kesän MM-kisoihin, koska Tukholmassa hän alitti kisajärjestäjien aikarajan. Suomen Urheiluliiton asettama raja oli kuitenkin kovempi, eikä Leena päässyt Daeguun.

– Kohussa koin itse olevani täysin ulkopuolinen. Hädin tuskin tiesin, missä MM-kisat ovat.

Berliinin maratonilla syyskuussa hän  ylitti räkä poskella maaliviivan ja alitti Lontoon vuoden 2012 kisojen aikarajan. Halu olympialaisiin oli syttynyt vasta vähän aiemmin, elokuussa Helsinki City Maratonilla.

– Siihen asti olin ajatellut, että olympialaisiin pääsy on täyttä utopiaa, vaikka moni muu oli siitä puhunut.

Yli kolmekymmentä maratonia juossut Leena on urheillut aina. Nuorena hänen lajinsa oli hiihto ja sukunimensä Ahonen. Hän pääsi mitaleillekin, mutta päätti 17-vuotiaana kuitenkin lopettaa kilpailemisen. Opintojen ja hiihdon yhdistämien tuntui ahdistavalta. 

– Olin kunnianhimoinen koululainen ja hiihdon maailma tuntui silloin raa'alta. Halusin käydä koulua tosi kunnolla, mutta hiihdossa ei nähty ihmistä kokonaisuutena. Ahdistuin siitä maailmasta. Valmennuksen pitäisi tukea urheilijaa vaikeina hetkinä.

Äidiltään ja isältään Leena sai tukea. Opettajavanhemmat kuskasivat tytärtä Helsingin Paloheinään harjoittelemaan ja kannustivat hiihtokisoissa.

– Urheilussa ei yksin pärjää. Kisaviikonloppuna isä saattoi herätä jo viiden kuuden aikaan tarkistelemaan lämpö­tiloja ja panemaan suksia kuntoon.

Kotiäidin intohimo

Leenalle tuli aivan uusi juoksuvaihde, kun hän sai Linnean neljä vuotta sitten ja oli vuoden pois työelämästä. Himoa juoksemiseen ei sammuttanut edes se, että yöllä piti herätä syöttämään vauvaa.

– Juoksu on minulle valtava intohimo. Aloitin lenkkeilyn jo viikko synnytyksestä. Sain siten itselleni oman hetkeni ja hengähdystauon.

Kun Leena lähti juoksemaan aikaisin aamulla, aviomies jäi vielä vauvan kanssa nukkumaan.

– Käänsin kylkeä. Minun kehoni ei toimi heti aamusta. Minun pitää herätä ja syödä rauhassa, Tuomas kertoo.

Alussa Leena ei miettinyt olympialaisia.

– Minua kiinnosti, miten voin kehittää itseäni. Nälkä kasvoi syödessä.

Nyt Leena on jo käynyt Vierumäen leirillä kuulemassa tulevan olympiajoukkueen asioista: majoituksesta,  matkustamisesta ja mediahässäkästä. 75 prosenttia olympialaisiin osallistujista pääsee kisoihin vain kerran elämässään.

– Todennäköisesti Lontoossa ovat minun ainoat olympialaiseni. Iästäni on kohistu, mutta maratoonariksi en ole ollenkaan vanha. Berliinissäkin yksi mitalisteista oli 39-vuotias.

Niin tavalliselta kuin se kuulostaakin, Leenan tavoitteena Lontoossa on "hyvä juoksu".

– Keskeytys tai vamma olisi pettymys.

Leena muistuttaa itselleen, että myös taivalluksesta olympialaisiin pitää nauttia. Jokainen harjoitus on tärkeä.

– Saan niistä kicksit.

Kisassa hän herkistyy aina, kun näkee reitin varrella pikku-Linnean heiluttamassa Suomen lippua.

– On tärkeää, että Tuomas ja Linnea ovat katsomassa kisaa. Ja vaikka olen kilpaurheilija, ne tärkeimmät hetket ovat kisan jälkeen, kun saan Linnean syliin.

Urheilu on Leenalle parhaimmillaan flow-kokemus – kun juoksu kulkee ja sääkin on mahtava.

– Nautin kilpailemisesta. Minulle urheileminen on taidetta. Kun se jonakin päivänä loppuu, niin kyllä sitä aikamoiseen tyhjiöön putoaa. Jotain pitää keksiä tilalle.

Leenan torstai

7.20 Herätys ja aamutoimet, aamupalaksi puuroa.
8.45 Tytär kerhoon juoksurattailla.
9 Rattaat kotivarastoon ja treeni: 25–30 kilometriä juoksua, lihaskuntoa. Pikavenyttely suihkutellessa ja ehostaessa, lounaaksi tavallista kotiruokaa.
12.30 Koulussa opettamassa.
14 Vesijuoksua 45 minuuttia, töitä työhuoneessa.
16 Koulussa opettamassa.
18 Kotona siivousta, ruuanlaittoa, touhuja tyttären kanssa.
20 Tuntien suunnittelua, venyttelyä, toisinaan hierontaa, sauna, iltapalaksi runsas salaatti, tummaa leipää, paljon maitoa/rahkaa.
00.40 Nukkumaan.

Leenan luvut

6 lenkkarit vuodessa.
170 juoksukilometriä viikossa.
6 litraa kaurapuuroa kuukaudessa.
Lukematon määrä suukkoja viikossa puolisolle.
Vähintään 3 iltasatua tai muistipeliä lapsen kanssa päivässä.
Vähintään 30 minuuttia lehtien lukua päivässä.
15 minuuttia peilin edessä päivässä.

Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin lapset olivat pieniä juuri silloin, kun ura Yhdysvalloissa olisi saattanut aueta. 

Riku Rantala ja Tuomas ”Tunna” Milonoff viettävät perinteisesti tammikuun matkaillen, mutta nyt he ovat poikkeuksellisesti Suomessa Mad Cook Show'nsa toisen tuotantokauden kuvauksissa.

– Olen viidestätoista tammikuusta viettänyt vain yhden Suomessa, koska silloin kolmas lapseni syntyi, Riku kertoo.

Mad Cook Show'n lisäksi Riku ja Tunna ovat tehneet yhdessä esimerkiksi  palkittua Madventures-matkailuohjelmaa ja Ylen Docventures-dokumenttisarjaa. He omistavat myös Gimme Ya Wallet -tuotantoyhtiön.

”Olemme molemmat familymaneja¨.”

Miehet kertovat, että Madventures-ohjelman menestys poiki aikanaan isojakin työtarjouksia.

– Emme lähteneet kansainväliselle tielle, koska saimme juuri silloin skidejä. Amerikan tuotannot ovat niin paljon kovempia ja järjettömän työläitä. Sinne olisi pitänyt jalkautua, eikä se ollut siinä vaiheessa mahdollista. Katsotaan sitten, kun lapset kasvavat. Me ei haluta olla niitä faijoja, jotka laittoivat uran lasten edelle. Olemme molemmat familymaneja, Tunna sanoo.

Perhelomailua

Mad Cook Show'n kuvausten jälkeen molemmilla miehillä on reissusuunnitelmia yhdessä perheen kanssa. Tunna lähtee  yhdistetylle työ- ja lomareissulle Intiaan Goaan perheensä kanssa.

– Talvehdin siellä. Menin suoraan lukiosta vuonna 1994 ensimmäistä kertaa puoleksi vuodeksi Intiaan. Seuraavana vuonna menin taas puoleksi vuodeksi – ja olen edelleen samalla tiellä. Goasta tuli kuin toinen koti, ja siellä myös Madventures-ohjelma sai alkunsa, Tunna kertoo.

Tunnan perhe vuokraa Goalta talon normaalisti kahdeksi kuukaudeksi kerran vuodessa.

– Parhaat ideat syntyvät yleensä Goalla riippumatossa. Ideoita tulee myös silloin, kun on suihkussa, juuri nukahtamassa tai muuten rentoutunut. Sen takia meille on ehdoton edellytys, että olemme joka vuosi reissaamassa, Tunna kertoo.

– Teemme siellä asioita, joita ei täällä kiireisessä elämässä ehdi tehdä: luemme, kirjoitamme uusia ideoita ylös, syömme hyvää ruokaa, uimme ja keskitymme läsnäoloon.

”Parhaat ideat syntyvät yleensä Goalla riippumatossa.”

Riku lähtee kuvausten jälkeen perheensä kanssa Meksikoon Puerto Vallartaan.

– Eniten kiinnostaa meksikolainen sapuska. Duunimielessä haluaisin päästä käymään pohjoisessa, koska emme ole pyörineet siellä niin paljoa.

Telkkarista tutut

Riku ja Tunna tunnistetaan toisinaan myös maailmalla, sillä Madventuresista tehtiin yksi kansainvälinen tuotantokausi, joka myytiin National Geographicille. Ohjelma pyöri yli 200:ssa maassa, ja ohjelman dvd:tä myytiin yli 200 000:ta kappaletta.

– Ohjelma pyöri Naurusaarista lähtien kaikkialla. Olin kerran jossain mitättömän pienessä pikkukylässä, jossa yhtäkkiä baarin telkkarista alkoi pyöriä Madventures. Reissureiden keskuudessa ohjelmalla on kulttimaine, ja dvd:t saattavat pyöriä guesthouseissa, Tunna kertoo.

Silti kumpikaan ei koe olevansa maailmalla iso julkkis.

–On huvittavaa, että bangkokilaisessa ostoskeskuksessa jengi tuli ottamaan selfieitä. Sri Lankassa pienessä maalaiskaupungissa yksi riksakuskeista osoitti minua, ja jengi ryntäsi luokseni juttelemaan ja ottamaan selfieitä. Totta kai tuntuu mahtavalta, että oma työ menestyy, Riku sanoo.

Terveellinen startti vuodelle

Tv-ohjelmien tekemisen vastapainoksi Riku ja Tunna elävät kiireistä lapsiperheen arkea. Rikulla on kolme poikaa puolisonsa Saija Rantalan
kanssa ja Tunnalla kaksi lasta vaimonsa Jenni Milonoffin kanssa.

”Olen dokannut vähemmän ja syönyt terveellisemmin.”

Riku kertoo, että hän on myös alkanut syödä terveellisemmin ja liikkua enemmän.

– Olin aika väsynyt ja housut alkoivat kiristää vyötäröstä. Nyt kilot ovat karisseet. Olen dokannut vähemmän ja syönyt terveellisemmin ja monipuolisemmin aiempaa pienempiä annoskokoja. Olen myös lisännyt liikuntaa. Harrastan joogaa, jumppailen ja fillaroin. Talvikeleillä luistelen lasten kanssa, ja toivottavasti pääsen hiihtämään, Riku kertoo.

Ulkonäköä tärkeämpää on hyvä fiilis.

– On huvittavaa, että olen kirjoittanut kirjoja ja tehnyt televisio-ohjelmia näistä asioista, mutta vasta nyt aloin lukea omia kirjojamme ja kuunnella, mitä Mad Cook Show'ssamme puhutaan. Tavoittelen hyvää fiilistä ja välttelen kakkostyypin diabetesta.
 

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.