Räntää ja jumiutuneita jalkoja, mutta myös onnen hetkiä tähtitaivaan alla. Maratoonari Leena Puotiniemi yhdistää työn, perheen ja juoksemisen tiellä kohti Lontoota. Juttu on julkaistu Me Naisissa viime syksynä.

Kuvat Milka Alanen

Maratoonari Leena Puotiniemi, 35, pukee puoli yhdeksältä aamulla ylleen vartalonmyötäiset ohuet housut, kevyen takin ja juoksutossut. Sitten hän nostaa nelivuotiaan Linnean juoksurattaisiin. Päiväkerholle on pari kilometriä hölkkää. Matkan aikana Leena ja Linnea ihmettelevät vaikka kuun liikkeitä ja opettelevat automerkkejä.

Linnea jää kerhoon kolmeksi tunniksi ja Leena suuntaa varsinaiselle lenkilleen. Hän on menossa Lontooseen – ensi vuoden olympialaisiin – ja nyt on jälleen edessä noin 30 kilometrin harjoitus. Reitti on tuttu, se kaartaa kotikulmilta Helsingin Lauttasaaresta lähialueille pitkin merenrantoja. Leena taivaltaa vuoroin hiekkatiellä ja asfaltilla, välillä puiden katveessa tai taloja katsellen.

Taivaalta voi vihmoa vettä tai ryöpyttää räntää, mutta Leena juoksee joka päivä, joka viikko. Maraton on äärimmäisen rankka ja yksinäisten puurtajien laji. Mutta Leena ei voi olla pitkään ilman ruumiillista rasitusta.

– Juoksemisesta vain tulee fyysisesti ja psyykkisesti niin hyvä olo. Aina maratonien jälkeenkin, kun olen levännyt pari päivää, alkaa jo tuntua, että on pakko päästä taas juoksemaan.

Mutta ei Leenakaan sentään robotti ole. Joskus tulee niitäkin päiviä, ettei lenkille lähtö oikein huvittaisi.

– Silloin kyse on yleensä kehosta, esimerkiksi jalat ovat jumissa. Usein pääni ei ole sitä mieltä. Se tahtoo juosta.

Aikataulutettua elämää

Leena ja Tuomas Puotiniemen avarassa ja valoisassa kodissa kaikki on tiptop. Puiset purjeveneet koristavat keittiön ja olohuoneen ikkunoiden välejä. Viidennen kerroksen asunnosta näkyy meri.

Päiväkerhon jälkeen Linnea valitsee ylleen prinsessa-asun. Leena on huuhtonut lenkin hiet suihkussa ja vaihtanut päälleen verkkarit ja t-paidan. Koko perheen yhteistä aikaa on arkipäivinä vähän, joten he alkavat odottaa myös isää kotiin.

Sitä ennen on vielä äidin ja tyttären yhteinen hetki ja pikkuprinsessan mielestä leikin aika. Muumien metkaletka -pelin pelaaminen sopii Leenallekin. Nyt elämää tahdittaa kolme osasta: perhe, juoksu ja työ ruotsinopettajana. Tässä järjestyksessä tai toisin päin.

– Kotihommista saa vastapainoa urheilulle. Juostessa taas monet asiat loksahtavat ajatuksissa kohdalleen. Mietin lenkillä koulun tuntisuunnitelmia ja keksin opetukseen jippoja, tehonainen kertoo.

Nyt Leena ei opeta niin montaa tuntia kuin normaalisti, jotta pystyy juoksemaan niin paljon kuin haluaa. Linneaakaan ei tarvitse viedä päiväkotiin.

– Elämä on hyvin aikataulutettua. Koko ajan valmistaudun harjoitukseen tai palaudun siitä. Jos olisimme Tuomaksen kanssa molemmat töissä kahdeksasta neljään, olisimme kaikki ihan riekaleina. Yhtälö toimii myös, koska Tuomas ei koskaan valita mistään.

Leena ja Tuomas ovat pitäneet yhtä yksitoista vuotta, joista kymmenen he ovat olleet aviossa. Tuomas äkkäsi urheilullisen naisen jumppaamasta Helsingin Kaivopuistossa ja uskaltautui juttusille.

– Hän pysähtyi omien sanojensa mukaan ammatillisessa mielessä, mutta en tiedä houkuttiko enemmän sata naista nurmikolla, Leena muistelee nauraen.

He lähtivät fillaroimaan samaan suuntaan, ja Uspenskin katedraalin liikennevaloissa Tuomas sanoi: "Meillä taitaa olla sama matka." Sillä yhteisellä tiellä kaksikko on edelleen.

Tuomas on aina tukenut ja ymmärtänyt Leenan juoksemista. Jos Leenan jalat ovat kipeät, aviomies on se, jolle huono mieli purkautuu.

– Kyllä Tuomas on joutunut kestämään aikamoista kiukuttelua.

Pariskunta puhuu paljon urheilusta, mutta Tuomas auttaa Leenaa muutenkin, esimerkiksi hieromalla. Tuomas on ammatiltaan fysioterapeutti.

– Emme halua kylpyläviikonloppuja, vaan pyrimme vain olemaan yhdessä. Illan yhteinen ruuanlaittohetki on meille tärkeä. Syömme iltaisin usein kahdestaan rauhassa, Leena sanoo.

– Myös mökkimme Saimaan rannalla on meille tärkeä paikka. Ostimme sen itsellemme lahjaksi yksivuotishääpäivänä. Kun siellä saa saunan jälkeen katsella mahtavaa tähtitaivasta, sellaisen hetken ansiosta jaksaa taas pitkään.

Hikeä ja kyyneleitä

Vaikka Leena juoksi suuren yleisön tietoisuuteen oikeastaan vasta viime toukokuussa Tukholman maratonilla, ei hän ole putkahtanut huipulle tyhjästä.

– Tähän on mahtunut hikeä ja kyyneleitä ja valtava määrä treenikilometrejä.

Monien mielestä Leena olisi pitänyt valita jo viime kesän MM-kisoihin, koska Tukholmassa hän alitti kisajärjestäjien aikarajan. Suomen Urheiluliiton asettama raja oli kuitenkin kovempi, eikä Leena päässyt Daeguun.

– Kohussa koin itse olevani täysin ulkopuolinen. Hädin tuskin tiesin, missä MM-kisat ovat.

Berliinin maratonilla syyskuussa hän  ylitti räkä poskella maaliviivan ja alitti Lontoon vuoden 2012 kisojen aikarajan. Halu olympialaisiin oli syttynyt vasta vähän aiemmin, elokuussa Helsinki City Maratonilla.

– Siihen asti olin ajatellut, että olympialaisiin pääsy on täyttä utopiaa, vaikka moni muu oli siitä puhunut.

Yli kolmekymmentä maratonia juossut Leena on urheillut aina. Nuorena hänen lajinsa oli hiihto ja sukunimensä Ahonen. Hän pääsi mitaleillekin, mutta päätti 17-vuotiaana kuitenkin lopettaa kilpailemisen. Opintojen ja hiihdon yhdistämien tuntui ahdistavalta. 

– Olin kunnianhimoinen koululainen ja hiihdon maailma tuntui silloin raa'alta. Halusin käydä koulua tosi kunnolla, mutta hiihdossa ei nähty ihmistä kokonaisuutena. Ahdistuin siitä maailmasta. Valmennuksen pitäisi tukea urheilijaa vaikeina hetkinä.

Äidiltään ja isältään Leena sai tukea. Opettajavanhemmat kuskasivat tytärtä Helsingin Paloheinään harjoittelemaan ja kannustivat hiihtokisoissa.

– Urheilussa ei yksin pärjää. Kisaviikonloppuna isä saattoi herätä jo viiden kuuden aikaan tarkistelemaan lämpö­tiloja ja panemaan suksia kuntoon.

Kotiäidin intohimo

Leenalle tuli aivan uusi juoksuvaihde, kun hän sai Linnean neljä vuotta sitten ja oli vuoden pois työelämästä. Himoa juoksemiseen ei sammuttanut edes se, että yöllä piti herätä syöttämään vauvaa.

– Juoksu on minulle valtava intohimo. Aloitin lenkkeilyn jo viikko synnytyksestä. Sain siten itselleni oman hetkeni ja hengähdystauon.

Kun Leena lähti juoksemaan aikaisin aamulla, aviomies jäi vielä vauvan kanssa nukkumaan.

– Käänsin kylkeä. Minun kehoni ei toimi heti aamusta. Minun pitää herätä ja syödä rauhassa, Tuomas kertoo.

Alussa Leena ei miettinyt olympialaisia.

– Minua kiinnosti, miten voin kehittää itseäni. Nälkä kasvoi syödessä.

Nyt Leena on jo käynyt Vierumäen leirillä kuulemassa tulevan olympiajoukkueen asioista: majoituksesta,  matkustamisesta ja mediahässäkästä. 75 prosenttia olympialaisiin osallistujista pääsee kisoihin vain kerran elämässään.

– Todennäköisesti Lontoossa ovat minun ainoat olympialaiseni. Iästäni on kohistu, mutta maratoonariksi en ole ollenkaan vanha. Berliinissäkin yksi mitalisteista oli 39-vuotias.

Niin tavalliselta kuin se kuulostaakin, Leenan tavoitteena Lontoossa on "hyvä juoksu".

– Keskeytys tai vamma olisi pettymys.

Leena muistuttaa itselleen, että myös taivalluksesta olympialaisiin pitää nauttia. Jokainen harjoitus on tärkeä.

– Saan niistä kicksit.

Kisassa hän herkistyy aina, kun näkee reitin varrella pikku-Linnean heiluttamassa Suomen lippua.

– On tärkeää, että Tuomas ja Linnea ovat katsomassa kisaa. Ja vaikka olen kilpaurheilija, ne tärkeimmät hetket ovat kisan jälkeen, kun saan Linnean syliin.

Urheilu on Leenalle parhaimmillaan flow-kokemus – kun juoksu kulkee ja sääkin on mahtava.

– Nautin kilpailemisesta. Minulle urheileminen on taidetta. Kun se jonakin päivänä loppuu, niin kyllä sitä aikamoiseen tyhjiöön putoaa. Jotain pitää keksiä tilalle.

Leenan torstai

7.20 Herätys ja aamutoimet, aamupalaksi puuroa.
8.45 Tytär kerhoon juoksurattailla.
9 Rattaat kotivarastoon ja treeni: 25–30 kilometriä juoksua, lihaskuntoa. Pikavenyttely suihkutellessa ja ehostaessa, lounaaksi tavallista kotiruokaa.
12.30 Koulussa opettamassa.
14 Vesijuoksua 45 minuuttia, töitä työhuoneessa.
16 Koulussa opettamassa.
18 Kotona siivousta, ruuanlaittoa, touhuja tyttären kanssa.
20 Tuntien suunnittelua, venyttelyä, toisinaan hierontaa, sauna, iltapalaksi runsas salaatti, tummaa leipää, paljon maitoa/rahkaa.
00.40 Nukkumaan.

Leenan luvut

6 lenkkarit vuodessa.
170 juoksukilometriä viikossa.
6 litraa kaurapuuroa kuukaudessa.
Lukematon määrä suukkoja viikossa puolisolle.
Vähintään 3 iltasatua tai muistipeliä lapsen kanssa päivässä.
Vähintään 30 minuuttia lehtien lukua päivässä.
15 minuuttia peilin edessä päivässä.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.