”Tunnistimme toistemme samankaltaisuuden. Meidän taustoissamme ja temperamentissamme on paljon yhtäläistä”, Manuela ja Kasimir kertovat.
”Tunnistimme toistemme samankaltaisuuden. Meidän taustoissamme ja temperamentissamme on paljon yhtäläistä”, Manuela ja Kasimir kertovat.

Manuela Boscon ja Kasimir Baltzarin perheessä taistellaan päivittäin niin miehen ja naisen rooleista, Bambi-elokuvasta kuin elämän ytimestäkin. Ennen esikoistyttären syntymää pari erosikin. – Yhteenpaluu merkitsee meille syvää sitoutumista toisiimme.

Ensimmäinen viesti oli ihan sivistynyt ja asiallinen, Manuela Bosco, 33, muistaa.

– Mutta et tainnut ehtiä vastata siihen, kun lähetin jo toisen, jatkaa Kasimir Baltzar, 33.

– Ja se ei ollut enää sivistynyt, vaan ihan hullu.

– Ja siksi kai siihen vastasin, kun en ollut sellaista hulluutta ennen suomalaisissa tunnistanut.

Viesti meni suunnilleen näin: ”Olen nyt katsellut noita sinun kuviasi. Tiedäthän, että samankaltaiset vetävät puoleensa ja heijastavat toisiaan. Sinun ei kannata tulla Suomeen, jollet halua maailman ihanimpia lapsia mustalaisprinssin kanssa.”

”Onhan tämä meidän tarinan alku ihan spuukijuttu.”

Kasimir haluaa käyttää itsestään termiä mustalainen.

– Onhan tämä meidän tarinan alku ihan spuukijuttu, Manuela ja Kasimir nauravat yhteen ääneen.

Kahdeksan vuotta sitten Manuela Bosco opiskeli näyttelijäksi Rooman teatterikorkeakoulussa. Italialaisen isänsä kuoleman jälkeen hän halusi palata perheensä juurille, valmistua näyttelijän ammattiin ja sijoittaa näin perintörahansa mieluummin henkiseen kuin aineelliseen pääomaan.

Samaan aikaan Kasimir Baltzar opiskeli kolmannen yrittämän jälkeen Helsingin Teatterikorkeakoulussa ja opetteli näyttämöllä voittamaan häpeää ja pelkojaan. Niihin aikoihin pelkkä oman nimen ääneen sanominen vieraassa joukossa saattoi aiheuttaa paniikkireaktion. Sitten hän alkoi suunnitella opiskelijavaihtoa. Ranska ja Italia kiinnostivat.

Manuelaa hän ei tuntenut, mutta tiesi hänen opiskeluistaan ja lähetti tälle siksi viestin Facebookissa.

Mutta ei Manuela viestin perusteella Suomeen rynnännyt. Hän muutti Lontooseen silloisen poikaystävänsä perässä, kävi koekuvauksissa, kiersi museoita ja tunsi suurempaa yksinäisyyttä kuin koskaan. Isänsä kuoleman jälkeisessä itsensä etsimisen kriisissä hän käveli päälle vielä Compostela de Santiagon pyhiinvaellusreitin. Sitten tuli ero ja aika palata kotiin.

Meni vielä muutama vuosi ennen kuin Manuela ja Kasimir tapasivat Kasimirin Taideteollisessa korkeakoulussa ohjaaman lyhytelokuvan ansiosta. Varsinainen seurustelu alkoi kolme vuotta sitten.

– Tunnistimme toistemme samankaltaisuuden. Meidän taustoissamme, temperamentissamme ja savolais-mustalais-sisilialaisessa kulttuurissamme on paljon yhtäläistä.

Se tuntui kivitykseltä

Manuela ja Kasimir uskovat, että heidän on helppo ymmärtää toisiaan, koska molemmat ovat kasvaneet kahden kulttuurin välissä ja tunteneet erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita.

– Toisaalta olen mikkeliläinen metsäläinen, toisaalta viihdyn italialaisen sukuni maisemissa Formiassa. Mutta Italiassa olen liian rauhallinen ja vähäeleinen, suomalaisten keskellä taas huomiota herättävän suurieleinen, Manuela sanoo.

Nuorena hän muistaa usein tunteneensa häpeää isänsä italialaisesta dominoivasta käytöksestä ja temperamentista.

– Eräällä tavalla itä ja länsi kohtaavat meidän kummankin lapsuuden perheissä: lännen rationaalinen filosofinen ajattelu ja idän pyhyys ja mystiikka, Kasimir miettii taustaansa.

”Mustalaisena sain päivittäin rasistista kohtelua.”

Mutta siihen liittyi muutakin.

– Olin muiden silmissä milloin mustalaiskerjäläinen, milloin porvari. Meillä oli asuntona kunnanlääkärin kartanomainen rakennus, oli hienot autot ja kesäpaikat. Toisaalta olin taustani vuoksi kiusattu ja yksinäinen lapsi melkein koko kouluaikani. Muistan, kuinka usein koulun 150 oppilasta innostuivat heittämään minua lumipalloilla. Makasin maassa, ja se tuntui kivitykseltä.

Eivät kiusaajat pelkkiä lapsia olleet.

– Mustalaisena sain päivittäin rasistista kohtelua. Mutta se ei ollut samalla tavalla puheenaihe kuin maahanmuuttajiin liittyvä rasistinen kohtelu tänä päivänä.

Vahvojen isien lapset

Kasimir uskoo, että eri rooleissa oleminen ja kokemusten tuoma herkkyys ovat työntäneet sekä häntä että Manuelaa taiteilijan uralle.

– Tuon kaiken voi ajatella myös lahjana. Kun ihminen jätetään pois porukasta, saa hän ulkopuolisena tarkkailla yhteisöä toisella tavalla kuin tulisi porukassa tehneeksi. Parhaimmillaan se voi tuottaa yhdistelmän näyttämisen halua ja tarvetta rakentaa parempaa maailmaa, joka vie pitkälle.

Omien kokeustensa lisäksi Kasimirilla on esimerkkinä oma isänsä Veijo Baltzar.

– Se, millaisen yhteiskunnallisen nousun isäni on tehnyt Kaisaniemen puistossa nukkujasta kirjailijaksi ja kulttuurineuvokseksi, on satutarina.

Manuela jatkaa, että kumpikin heistä on kasvanut vahvan isän lapsena, ja molemmilla on ollut tekemistä ennen kuin he ovat löytäneet oman identiteettinsä.

– Kun isä kuoli, maailmani murtui ja kaikki meni uusiksi. Sen seurauksena ajauduin muistamaan näkymättömän maailman totuudellisuuden.

Kirjassaan Ylitys hän kertoo etsinnästään, isän kuolemaa edeltäneestä syömishäiriöstään ja itsemurhayrityksestään.

– Tuska ajaa etsimään totuutta ja ydintä. Jos ajattelen nyt sitä Manuelaa, joka olin noina vaikeina aikoina, olen niin fyysisesti kuin henkisestikin ihan toinen ihminen. En voisi koskaan kuvitella missään stressi- tai muussa elämäntilanteessani joutuvani samanlaiseen murtumispisteeseen. Tietoisuuteni taso oli silloin ihan toinen kuin nyt.

Manuelan mielestä se ei ole hihhulointia.

– Uskoni näkymättömään perustuu syvään tunteeseen suuremman läsnäolosta. Meditatiivisessa tilassa tunnen sen yhteyden. Ytimeltämme me kaikki olemme osa sitä samaa voimaa, tietoa ja rakkautta. Se ei sulje pois sitä, ettenkö usko tieteeseen. Hyvänen aika, olenhan minä tiedemiesisäni tytär.

– Tiedeuskovaisuus voi sekin olla fanaattista – se, että ainoastaan tiedemiehet voisivat kertoa, millainen maailma oikeasti on. Voi olla niin, mutta voi olla toisellakin tavalla, Kasimir jatkaa.

Seinät raikuvat

Nyt Manuela ja Kasimir asuvat lastensa Saharan, 2, ja Otavan, 2,5 kuukautta, kanssa yhteisessä kodissaan Helsingin Katajanokalla. Samalla kadulla, jolla Kasimir asui nuoruusvuosinaan elämänsä pisimmän yhtenäisen jakson, kuusi vuotta. Levottomien vuosien jälkeen kumpikin tuntee tulleensa kotiin.

– Laskin juuri, että olen elämäni aikana asunut 57 eri osoitteessa eri puolilla maata, Kasimir sanoo.

– Ja minäkin yli kolmessakymmenessä, vaikka lapsuuskotini eivät vaihtuneetkaan niin kuin Kassella.

Sattumalta uuden kodin lähellä on italialainen kahvila ja Saharan päiväkodissa italialainen hoitaja niin, että Manuela pääsee pitkästä aikaa juttelemaan italiaksi. On myös hyvät naapurit, samassa talossa parikin taiteilijapariskuntaa, joiden kanssa on helppoa seurustella spontaanisti.

– Meillä molemmilla oli vahva juurikaipuu, ja nyt elämässä on yhteisöllisyyttä, jota osaamme arvostaa.

Yhteinen koti on harkitusti huolettomaksi sisustettu. Espresso juodaan Manuelan keräilemistä vanhoista kahvikupeista intialaisen kierrätyspöydän äärellä. Lempeän persikanvärinen sohva löytyi vuosien etsinnän jälkeen kirpputorilta ja valtava, äänet vaimentava iranilaismatto Tori.fistä. Seinällä on isältä peritty ikoni. Kodin esineet ovat enimmäkseen Manuelan ja tunnelma seesteinen.

– Ainoa esine, jonka minä toin mukanani, on tuo vanha Helsingin kartta. Se on minulle tärkeä siksi, että fillarilähettinä opin tuntemaan keskustan jokaisen talon. Nyt on hauskaa, että nykyisessä työssäni kiinteistönvälittäjänä myyn samojen korttelien asuntoja, Kasimir kertoo.

”Meidän tekee mieli nirhata toinen toisemme kaksi kertaa päivässä.”

Vaikka Kasimirin muut tavarat ovatkin nyt varastossa, heillä on Manuelan kanssa samanlainen sisustusmaku.

– Ja sisustaminen onkin sitten se ainoa asia, josta meillä ei saada riitaa aikaiseksi. Emme ole maailman helpoimpia ihmisiä. Suhteemme on tulinen viha-rakkaussuhde, ja meillä molemmilla on hirveä temperamentti. Meidän tekee mieli nirhata toinen toisemme kaksi kertaa päivässä.

Viimeksi on keskusteltu seinät raikuen Bambi-elokuvasta. Saako sitä näyttää kaksivuotiaalle? Kasimirin mielestä ei.

– Itse sain siitä trauman omassa lapsuudessani, surin niin raskaasti sitä, että Bambin äiti kuolee.

Mutta enimmäkseen taistelut koskevat arjen ja kodin hoitoa ja ajankäyttöä.

– Mustalaiskulttuurin malli miehen ja naisen arkirooleista istuu minussa syvällä. On vaatinut paljon opettelemista, että toimin niin kuin pohjoismainen mies toimii kodin ja lasten hoidossa, Kasimir myöntää.

Kasimirin vanhemmat, romani ja kirjailija Veijo Baltzar ja kunnanlääkärinä työskennellyt kantasuomalainen äiti erosivat, kun Kasimir oli 11-vuotias. Avioero oli perhearvoja korostavassa romanikulttuurissa iso asia. Lisäksi pienelle pojalle oli suuri muutos joutua eroon äidistä ja sisaruksista. Isän ja pojan taloudessa työnjako oli selvä – Veijo teki pitkiä työpäiviä, ja Kasimirin tehtävänä oli pitää koti puhtaana. Puhtautta ei romaniperheissä laiminlyödä.

– Lapsena hoidin kodin ja tein ruokaa. Kun perustimme perheen, ajattelin varmaankin, että Manuelassa olisi enemmän sellaista kliseistä italialaisuutta, että nainen hoitaa enimmäkseen kotiasiat.

– Kasimirin siivous- ja kokkauspalvelu ei välttämättä toimi, mutta pyykit ja astiat hän hoitaa koneeseen.

– Ja haluan olla lasteni kanssa mahdollisimman paljon, kertoo Kasimir, joka oli mukana myös lastensa synnytyksissä.

– Kasse kuljettaa lapsia ja käy Saharan kanssa neljä kertaa viikossa uimassa. Minun intohimoni on ruuanlaitto, mutta väsymysrajat tulevat joskus vastaan. Kyllä lapsiperheessä on hakemista siinä, että kumpikin vanhempi voi hyvin.

Kaikista eniten perheessä kiistellään ajankäytöstä.

– Niin sosiaalisia ja perhekeskeisiä kuin olemmekin – Kassehan viihtyy, kun hänellä on vähintään kahdeksan ihmistä ympärillään – meistä kumpikin kaipaa myös omaa tilaa ja hiljaisuutta. Ja itsensä toteuttamista.

– Ja kumpikin meistä tietysti kuvittelee koko ajan tekevänsä suuria kompromisseja toisen hyväksi, Kasimir sanoo.

– Ja sitten sinä menet ja otat sen oman tilasi kotisohvalla, Manuela jatkaa.

Manuelan mielestä Kasimir oli suhteen alkuvaiheessa varsinainen mafioso ja macho.

– Nyt hän on paljon pehmentynyt.

– Välillä mietin, olenko jo ihan liiankin kesy, Kasimir ihmettelee.

Eroon itsekkyydestä

Suurimmat särmänsä Manuela ja Kasimir joutuivat hiomaan esikoislapsensa odotuksen aikana. He asuivat hetken erilläänkin, kunnes palasivat yhteen pian Saharan syntymän jälkeen.

– Meille kummallekin teki hyvää ottaa etäisyyttä ja jalostaa itsessämme vielä joitakin asioita. Olimme molemmat saaneet elää ja toteuttaa itseämme tälle itsensä toteuttamisen sukupolvelle tyypillisesti: ehdottomasti, omaa napaamme tuijottaen.

Avioerolapsille ja toisaalta perhekeskeisessä kulttuureissa kasvaneille Manuelalle ja Kasimirille odotusajan välirikko oli kova juttu.

”Olemme oppineet ottamaan huomioon olosuhteet ja nöyrtymään. Sitä arki meille yhä opettaa.”

– Ero ei ollut helppo paikka, mutta nyt kun sitä ajattelee, näkee sen siunauksellisen puolen. Se opetti meitä ottamaan vastuuta ja kasvamaan eroon itsekkyydestämme, Manuela ja Kasimir sanovat.

– Rakkaus mahdollisti yhteenpaluun. Lapsi teki tehtävänsä, olimme valmiita kumpikin ottamaan vastuuta ja valmiita tähän uuteen elämänvaiheeseen, joka merkitsee meille syvää sitoutumista.

– Olemme oppineet ottamaan huomioon olosuhteet ja nöyrtymään. Sitä tämä arki yhä hiljaa ja sitkeästi meille opettaa.

– Meistä on tullut paljon joustavampia. Kun perheessä on lapsi, ei siitä niin vain lähdetä ovet paukkuen, vaan pitää löytää muu tapa selvittää tunnekuohut.

Manuela ja Kasimir korostavat, että vaikka heidän suhteensa onkin räiskyvä ja he haastavat toisiaan jatkuvasti, heillä on riidellessäkin aina kunnioitus toista kohtaan sekä raja, jonka yli ei koskaan mennä.

– Se on jonkinlaista pyhää aluetta, ihmisyyden ja toisen arvon tunnistamista, jota ei ikinä loukata.

Ennen Manuelaa Kasimirilla meni vuosia, ettei hän korottanut ääntään lainkaan.

– Eräällä tavalla Manuela on sohinut minua enemmän kuin kukaan muu. Mutta se ei ole välttämättä ole huono asia. Äänen korottaminen on vapauttavaa, mutta se vaatii suurta keskinäistä luottamusta.

Takaisin teatteriin

Nyt Manuela toteuttaa itseään niin kuvataiteilijana kuin näyttelijänäkin. Taustalla vaikuttaa olympiatason aitajuoksijaura, jonka ansiosta hän suhtautuu luovaankin työhön vahvasti tekemisen ja harjoittelun kautta. Työn alla on parikin leffaroolia, ja Manuela kirjoittaa myös vegaanikeittokirjaa – lasten ehdoilla.

”Ajatuksena on jalostaa teatteriksi minun ja Manuelan väliset keskustelut.”

Kasimir valmistui teatterikoulusta sekä näyttelijäksi että ohjaajaksi, mutta on jo pari vuotta toiminut kiinteistönvälittäjänä.

– Tein monta vuotta matkaa rikkinäisen sieluni kanssa teatterin lavalla – kuulostaapa pateettiselta. Toivon, ettei se ollut pelkästään minun matkani, vaan että tarjosin katsojille heijastuspintaa. Sitten tuntui, että tyhjenin. Se tapahtui minun ja Manuelan eron aikana, ja sen seurauksena halusin tehdä työtä, jossa ei tarvitsi olla niin tunteilla mukana.

Nyt hän on kuitenkin siirtymässä takaisin teatterin pariin palvelemaan muita ihmisiä, siihen hänellä on mielestään velvollisuus jo saamansa koulutuksen vuoksi.

Manuela ja Kasimir ovat hankkineet Ullanlinnasta työhuoneen nimeltä BoBa, jossa Manuela maalaa, mutta jonne he suunnittelevat myös teatteria.

– Tila on pieni, noin Teatteri Jurkan näyttämön kokoinen, mutta vuoden päästä on tarkoitus, että esitän siellä monologia 15 hengen yleisölle. Ja myöhemmin teemme töitä yhdessä Manuelan kanssa. Ajatuksena on jalostaa teatteriksi minun ja Manuelan väliset keskustelut, Kasimir innostuu.

Sitten hän huomaa, että on aika hakea Sahara läheisestä päiväkodista. Kohta ulkovaatteistaan kuoriutuu villin näköinen pieni tyttö, joka ensi töikseen kävelee pikkuveljensä luokse, ottaa tätä tiukasti poskista kiinni ja kuiskaa: vauva!

– Hellästi Sahara, toppuuttelee Manuela.

Siinä ne ovat, ne maailman ihanimmat lapset mustalaisprinssin kanssa. Manuela vaikuttaa onnelliselta, kun hän toteaa:

– Tämmöistä tämä elämä nyt on, kaunista kaaosta!

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.