Tiina ja Anita Korhosen viesti päihderiippuvaisille on selvä: aina on toivoa päästä kuiville. "Jos minä pystyn siihen, muutkin pystyvät", Tiina sanoo. Kuva Panu Pälviä
Tiina ja Anita Korhosen viesti päihderiippuvaisille on selvä: aina on toivoa päästä kuiville. "Jos minä pystyn siihen, muutkin pystyvät", Tiina sanoo. Kuva Panu Pälviä

Tiina Korhosen teininä alkaneet kokeilut johtivat 22 vuotta kestäneeseen huumekierteeseen. Nyt hän on kuivilla ja valmistunut psykologian maisteriksi.

Se, että Tiina Korhonen, 43, istuu helsinkiläisellä sohvalla äitinsä Anita Korhosen, 70, kanssa, on lähes ihme.

Tiinalla on takanaan 22 vuoden huumekierre. Vain kaksi prosenttia huumeriippuvaisista pelastuu, loput joutuvat joko vankilaan, tulevat hulluiksi tai kuolevat.

Tiina oli 16-vuotias, kun hän ensimmäistä kertaa kokeili huumeita. Anita ja Tiina asuivat tuolloin Amerikassa.

– Tapasin hurmaavan pojan, joka oli hyvännäköinen. Hän käytti huumeita, joten minäkin aloitin, Tiina kertoo.

Tiinan alamäki oli nopea. Pahimpina vuosinaan hän eli kodittomana kadulla.

– Olin niin sekaisin, ettei kukaan voi olla enempää. Kun käyttää huumeita, koko elämästä tulee kaoottista. Sitä elää kadulla, koska ei välitä laskuista ja menettää siksi asuntonsa. Rahaa saa vain varastamalla, ryöstämällä tai myymällä itseään. En sano, että minulle on käynyt nämä kaikki asiat, mutta tiedän, että tuossa tilassa tärkeintä on vain saada annoksensa, Tiina miettii.

Opiskelu pelasti

Anita on kertonut tyttärensä vaiheista kolmessa kirjassa: Kirjeitä Tiinalle (2004), Elossa jälleen (2010) sekä juuri ilmestyneessä teoksessa Elämässä kiinni.

– Olen käynyt läpi pelkoa, epäluuloa, kiukkua ja ääretöntä kärsimystä. Päätin silti, että tapahtukoon mitä tahansa, yritän pysyä Tiinan taistelussa mukana, Anita sanoo.

Tiinan elämässä käänteentekevä hetki koitti, kun hän pääsi opiskelemaan psykologiaa lontoolaiseen yliopistoon. Marraskuussa 2013 Tiina valmistui psykologian maisteriksi, mikä oli sekä äidille että tyttärelle suuren onnen hetki.

– Tunsin suunnatonta kiitollisuutta ja itkin pitkästä aikaa ilosta. Olisin voinut halata kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä. Osoittelin Tiinaa ja sanoin muille: katsokaa, siinä on minun tyttäreni! Anita iloitsee.

Lue Me Naisten numerosta 8/2014 Tiinan tarina, miten hän pysyy kuivilla ja millaisia tunteita Anita on joutunut tyttären pitkän taistelun aikana käymään läpi. Voit ostaa myös digilehden täältä.