Lotta Lehtikari kertoi äitinsä sairaudesta Me Naisissa vuonna 2009.
Lotta Lehtikari kertoi äitinsä sairaudesta Me Naisissa vuonna 2009.

Näyttelijä Lotta Lehtikarin lapsuutta varjosti äidin psyykkinen sairaus, jonka jäljiltä hän kokoaa yhä itseään. – On ollut vapauttavaa käsittää, ettei minun tarvinnutkaan rakastaa äitiäni. Silti löydän hänet kaikkien isojen valintojeni taustalta, Lotta kertoi Me Naisten haastattelussa vuonna 2009.

Me Naisten numerossa 47/2009 kerrottiin Lotta Lehtikarin elämästä:

Näyttelijä Lotta Lehtikarilla, 35, on jo kova kiire kaksi ja puolivuotiaan poikansa luokse. Lapsi on viettänyt pitkän päivän hoidossa, mutta onneksi Lotalla on vapaapäivä Teatteri Takomosta ja äiti ja poika saavat viettää illan yhdessä. Lotta asuu  lapsensa kanssa kaksin erottuaan tämän isästä reilu vuosi sitten. Pojastaan he huolehtivat kuitenkin yhdessä.

Se, millainen äiti itse on, on Lotalle erityisen merkityksellistä siksi, että hänen omasta elämästään äidin rakkaus puuttui kokonaan. Lapsuutta varjosti psyykkisesta sairas äiti, jonka jäljiltä hän yhä kokoaa itseään.

– Lapsena äiti edusti minulle jotakin, mikä on pahaa. En pitänyt hänestä, eikä hän mielestäni sopinut äidiksi, Lotta sanoo.

Vasta paljon myöhemmin äidin hämmentävä käytös sai selityksen ja se nimettiin bipolaariseksi mielialahäiriöksi, maanis-depressiivisyydeksi, kuten sairautta silloin kutsuttiin. Perheessä asiasta ei puhuttu, eikä äiti itse halunnut myöntää ongelmiaan. Siitäkään huolimatta, että hän vietti sairaalassa useita jaksoja.  

–  Tilanteet painettiin villasella. Puheissa sivuttiin joskus korkeintaan masennusta tai heikkohermoisuutta – sitä oli kuulema suvussa. Myöhemmin on käynytkin ilmi, että äitini kohtaloita on lähellä muitakin. On ihmeellistä, miten pitkälle asiat saattavat mennä, ennen kuin lähipiirikään ymmärtää, että jotakin on vialla.

Vastakkaisuuksien äiti

Lotta kasvoi pikkukaupungissa, jossa menestyvä hammaslääkäriäiti ja yrittäjä-isä edustivat kaupungin arvostettuja merkkihenkilöitä. Kenelläkään ulkopuolisella ei ollut käsitystä, millaista perhe-elämää seinien sisällä vietettiin.

– Kun tapasin äidin hautajaisissa muutama vuosi sitten hänen tuttaviaan, tajusin, että tunsimme täysin eri ihmisen. Sain tietää, että äiti oli hyvä ja lojaali ystävä. Mutta minä olin tuntenut arvaamattoman, epäoikeudenmukaisen, mielivaltaisen ja väkivaltaisenkin naisen.

Lotta siskoineen oppi lukemaan merkkejä ja pelkäämään äidin unettomuutta, joka aina edelsi sairauden pahimpia jaksoja. Sitä seurasi kaksi täysin vastakkaista vaihetta.

– Äiti oli tosi pelottava. Depressiivisyydessään hän usein sulkeutui makuuhuoneeseen ja vietti päivät yöpuvussaan. Kodin tunnelma oli ahdistava. Maaninen vaihe alkoi yleensä keväisin ja johti toisinaan  psykoosiin ja sairaalaan. Oli järkytys nähdä kuinka tuttu ihminen katosi ja muuttui muuksi.

Lapsena Lotta ei kyennyt hahmottamaan syitä äidin oudolle käytökselle. Hän tunsi vain suurta suuttumusta tajutessaan äidin kohtuuttoman käytöksen.

– Lapsella on herkkä oikeudentaju. Tuntui pahalta, kun  äiti keksi tyhjästä asioita ja sääntöjä, joista olimme muka sopineet. Kun en osannut niitä keksittyjä sopimuksia noudattaa, sain rangaistuksen. Välillä epäilin itseäni – kumpi on oikeassa?

Lotta muistaa yhä iso kaapin ja sen taaksen jääneen nurkkauksen, jonne hän meni yksikseen pahaa oloaan purkamaan. Hän ei olisi ikinä uskaltanut nousta äitiään vastaan.

– Äiti ei milloinkaan pyytänyt anteeksi eikä pahoitellut. Hän oli tunnekylmä ihminen, eikä hän kysennyt näyttämänä ainakaan positiivisia tunteita.

Lotta ei muista, että äiti olisi koskenut, hellitellyt, ottanut syliin.

– Vaikka todistettavasti niin on käynyt ainakin kerran, koska löysin valokuvan, jossa olen ihan vauvana äitini käsivarsilla.

Lotalle on kuitenkin jäänyt mieleen, että joskus vieraiden edessä äiti saattoi sipaista hänen hiuksiaan.

–  Aistin, että se oli vain vieraille tarkoitettua falskia näytelmää. Sekin sai minut raivoihini.

Toisaalta juuri vierailuihin liittyivät ne kaikista myönteisimmät muistot, joita Lotalla äidistään on.

–  Hänellä oli tapana järjestää kutsuja ystävilleen. Äiti kattoi kauniisti ja tarjoili sitten vieraille monen ruokalajin menun. Taustalla soi oopperamusiikki ja me kutsuimmekin tilaisuuksia oopperapäivällisiksi. 

Lotta siskoineen sai olla mukana näkemässä kuinka äiti jaksoi hetken olla sosiaalinen, hauska ja vieraanvarainen.

– Se oli äidin väylä antaa ja jakaa itsestään jotakin. Äiti oli esteetikko, innokas sisustaja ja ruuanlaittajana herkkusuu. Muistan kuinka hän joskus 70-luvulla tilasi Stockmannilta kastanjoita – niitä ei varmaan siihen aikaan joka kodissa maisteltu.
Jouluisin Lotta sai röykkiöittäin lahjoja.

Pelätty puhelinsoitto

Lotta muistaa omien tunteidensa laajan skaalan, mutta itseään hän ei äidin käytöksestä syyllistänyt.

– Itsetuntoni oli hyvä, tiesin olevani oikeassa ja äidin käyttäytyvän väärin. Lapsen elämässä hyvä ja paha ovat korostuneita asioita ja niinpä isä edusti minulle hyvää ja äiti yksiselitteisesti pahaa.

Lottaa leiman lyöminen jotenkin helpotti. Hänen ei tarvinnut juosta äidin rakkauden perässä, vaan saatoin sulkea sen pois elämästäni.

– Ehkä se on pitänyt minut eheänä.

Jonkinlaisena oirehtimisena hän pitää omaksumaansa kahta itselleen vastakkaista roolia. Kotona hän oli kiltti ja näkymätön, mutta koulussa luokan pomo.

– Kotona olin riitojen sovittelija ja koulussa despootti, joka päätti mitä leikitään, milloin ja kenen kanssa. Erästä oppilasta jopa kiusasin. Se tuntuu näin jälkeenpäin pahalta.

Kun Lotta oli 16-vuotias vanhemmat erosivat ja Lotta asui lukiovuodet isänsä kanssa. Eron jälkeen vastuu äidistä jäi yhä enemmän meidän tyttärien harteille.

– Taakka äidin jaksamisesta tuntui rankalta vaiheessa, jossa itse yritin  itsenäistyä ja alkaa elää omaa elämääni. Veriside on kuitenkin niin vahva, etten voinut katkaista kokonaan välejäni.

Lotta oppi vahtimaan puhelinta. Usein se soikin ja tytär joutui lähtemään toiselle paikkakunnalle äitinsä avuksi. Jo lapsena hän oli joutunut useampia kertoja tilanteisiin, joissa käytännössä pelasti äitinsä hengen.

– Se oli äärimmäisen pelottavaa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on tappava tauti. Itsemurhariski on suuri, noin puolet potilaista menehtyy.

Silti Lotasta tuntui, että sairauteen on paljon vaikeampi saada hoitoa, kuin vaikkapa kuoleman vakavaan syöpään.

– Sairaus diagnosoidaan helposti pelkäksi masennukseksi. 

Lotan äiti saatettiin lähettää itsemurhayrityksen jälkeen teholta suoraan takaisin kotiin, jolloin vastuu selviytymisestä jäi omaisille.

– Toivon, että omaisisi kuunneltaisiin enemmän, vaikka potilas väittäisikin, että kaikki muut paitsi hän ovat sekaisin – se kuuluu taudin kuvaan. Yleensä lähiomainenkin sairastuu, kun potilas vain työnnetään kotiin eikä yhteiskunnalta tule tukea. 

Eräänä iltana viisi vuotta sitten puhelin soi ja Lotta sai pelkäämänsä viestin.

– Äiti oli menehtynyt. Ja minä olin tavallaan myös huojentunut, että enää sitä puhelinsoittoa ei tarvinnut pelätä.

Lapsuuden pelastusrenkaat

Isäänsä Lotalla oli ja on lämpimät välit, mutta hänkin oli työnsä vuoksi paljon poissa ja siksi kyvytön tyttäriensä tueksi. Lotalla oli kuitenkin yksi tärkeä, välittävä  aikuinen, ihana karjalaissyntyinen hoitotäti, joka tuli perheeseen jo Lotan kolme vuotta vanhemman siskon synnyttyä.

– Hän hoiti minua koko varhaislapsuuteni, yhdeksänvuotiaaksi saakka. Hänet näin aamulla ensimmäisenä aamiaispöydässä ja hän lähti vasta illalla valmistettuaan meille päivällisen.

Hoitotädiltä Lotta sai syliä, turvaa ja äidin mallin.  

– Hänen kauttaan minulla on kokemus rakastavasta aikuisesta  ja varmaankin siksi olen säästynyt pahimmalta. Yksikin tärkeä ihminen voi olla pelastus, lapsella on ilmiömäinen kyky imeä rakkautta mistä tahansa ympäristöstään.  

Omien kokemustensa perusteella Lotta ihmettelee, minkä vuoksi esimerkiksi kansallinen adoptio on tehty niin vaikeaksi ja miksi biologista vanhempaa pidetään niin tärkeänä, että lapsia otetaan huostaan vasta kun pahin tuho on tapahtunut. 

– On paljon äitejä, jotka eivät pysty äidin rooliin esimerkiksi alkoholismin tai huumeiden käytön vuoksi. Niissä tilanteissa lasta pitäisi suojella  eikä käyttää aikuisen kuntoutuselementtinä.  .

Samasta syystä Lotta ihmettelee, miksi ihmiset painottavat,  etteivät he eroa lasten takia.

– Juuri lasten takiahan pitää erota ja uskaltaa tehdä kipeitäkin ratkaisuja.

Hoitotädin lisäksi Lotan lapsuuden pelastusrenkaana toimi nuorisoteatteri, jonne Lotta hakeutui 15-vuotiaana. Samasta teatterista ovat lähtöisin myös Lottaa vähän vanhemmat Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka, joita hän ihaili. Ei olekaan sattumaa, että Lotta on päätynyt näyttelijäksi.

– Teatteri on pelastanut minut, se on ollut parasta terapiaa, vaikka myöhemmin onkin muuttunut   ammatiksi. Jos en olisi löytänyt sitä harrastusta, ahdistukseni olisi voinut purkautua ympäristöön, yhteiskuntaan tai tuhoisalla tavalla omaan itseeni.   Olen todella iloinen, että väylä ilmaista tunteita löytyi ajoissa.

Lotta muistaa aina miten hyvältä tuntui, kun hän ensimmäisen kerran roolihahmossaan sai raivota ja heittää astioita.

– Se oli todella vapauttava kokemus. Oli lupa huutaa ja olla aggressiivinen. Ei tarvinnut olla enää kiltti ja hyväntuulinen. Itseilmaisu pitäisi ottaa yhdeksi kouluaineeksi. Joissakin kouluissa sitä on kokeiltukin ja ne kokemukset ovat olleet hyviä.

Äidistä antiesimerkki

Sairauden nimeämisen jälkeen Lotta on oppinut jopa ymmärtämään äitinsä käytöstä ja säälimään häntä syvästi onnettomana ihmisenä.

– Vapauttavinta on on ollut ymmärtää, etten ole voinut, eikä minun ole tarvinnutkaan rakastaa äitiäni. Silti äiti on elämäni merkityksellisin ihminen ja löydän hänet kaikkien isojen valintojeni taustalta.

Äiti ei ole Lotalle kuitenkaan esimerkki, vaan antiesimerkki. Hän on halunnut tehdä elämässään asioita juuri päinvastoin kuin äitinsä.

– Taustani muokkasi ajattelutapaani myös aika mustavalkoiseksi. Vasta vanhemmiten olen alkanut pehmentyä monissa asioissa.  Minun ei aina tarvitsekaan toimia tai ajatella juuri päinvaston kuin äitini olisi tehnyt.

Meni pitkään ennen kuin Lotta esimerkiksi antoi itselleen luvan nauttia kauniista esineistä ja sisustamisesta.   

–  Äiti oli mielestäni materialistinen esteetikko ja siksipä olen omassa elämässäni pyrkinyt elämään välillä liioitellun ei- materialistisesti ja niukasti. Ajattelin että raha on pahasta ja mitään ei saa ostaa.

Nykyään Lotta antaa itselleen luvan hankkia vaikka kauniita astioita, ilman että se on merkki siitä, että  hän on äitinsä kaltainen. Eikä sisustaminen enää liity hänen mielessään siihen, että kodin on oltava näyttävä muiden mielipiteiden takia.

Äidin vaikutus ja lapsuuden rakkaudettomuus näkyvät myös niissä arvoissa, joiden mukaan hän haluaa kasvattaa lastaan.

– Haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa poikani kanssa, pitää häntä sylissä ja lähellä. Pyrin osoittamaan sanoin ja teoin rakkauttani ja näyttää, että arvostan lastani sellaisena kuin hän on ihmisenä ja persoonana.

Lotta ei halua tuputtaa pojalleni yhtään harrastusta vastoin tämän tahtoa. Hänen oma lapsuutensa oli hyvin suorituskeskeistä. Parhaimmillaan hänellä oli arkipäivisin kaksikin harrastusta, kaikki äitinsä valitsemia: taitoluistelua, balettia, rytmistä kilpavoimistelua, pianansoittoa.

– Nuorisoteatteri oli ensimmäinen harrastus jonka valitsin itse. Äitini sitä hyväksynyt, niin kuin ei hyväksynyt ammatinvalintaanikaan. 

Ilman apua ei selviä

Vaikeaa äitisuhdettaan ja sen seurauksia Lotta prosessoi edelleenkin ja käy läpi kokemuksiaan niin ystävien kuin ammattiauttajienkin kanssa.

– Avun vastaanottaminen on tärkeää, eikä sen pyytäminen ole ollut minulle koskaan ongelma. Elämäni on ollut niin risainen, etten kuvittele  selviytyväni ilman auttajia. Vahvuuteen sairastuminen on vaarallista. 

Lotta on kokeillut kaikkea vaihtoehtohoidoista lyhytterapiaan.

– Terapeutille saa puhua itsekkäästi, eikä tarvitse ajatella vastaanottajan kestokykyä niin kuin ystävien kanssa välillä täytyy.

Suuri kysymys Lotalle on ollut se, kuinka suhtautua geeneihinsä, äitinsä perintöön.

– Minun ei ole ollut helppoa hyväksyä itsessäni äitini piirteitä. Minussa on äitini kovuus ja äitini herkkyys ja ne molemmat puolet minussa ovat totta.

– Itseksi kasvaminen onkin sitä, että hyväksyy kummatkin puolet ja vahvistaa sitten niitä piirteitä, joista pitää. Molempia puolia tarvitsee, vaikka sen ensin kieltäisikin. Tiedostaminen on kaiken avain.

Nuorena Lottaa ahdisti se tosiasia, että äidin sairaus on periytyvä sairaus. Kaksisuuntainen mielialahäiriö puhkeaa yleensä noin 20-30 vuoden iässä.

– Olen pelännyt sairastumista ja joutunut miettimään: entäpä jos oma mieli hajoaa? Olen erittäin kiitollinen terveydestäni, sillä se mahdollisuus, että löytäisi itsensä suljetulta osastolta, on ollut joskus uhkaava. Psyykeeni on ollut sen verran kovalla koetuksella, että jos olisin altis sairastumaan, niin olisi jo käynyt.

Omasta ja läheisten mielenterveydestä huolehtiminen on tullut Lotalle tärkeäksi.

–  Mielenterveydellä ei pidä leikkiä eikä kynttilää polttaa molemmista päistä. Vapaa-ajan ja ystävien merkitys on suuri. Minulle tulee aina hyvä fiilis jos kykenen asettamaan rajat ja sanomaan ei vaikka jollekin työtehtävälle.

Aika-ajoin Lotta muistuttaa itseään, että on hyvä olla lempeä ja tehdä asioita vain itselleen.

–  Olen oppinut, että  monien ongelmien pohjalta löytyy se, ettei kykene hyväksymään itseään. Tiedän mihin se voi johtaa. Äitini ei osannut rakastaa muita, mutta ei hän kyennyt rakastamaan itseäänkään.

Vaikka lapsuus oli rankka, Lotta näkee kokemuksissaan myös hyvää.

– Olen saanut paljon selviytymisen eväitä, rankani on aika vahva ja kriisinsietokyky hyvä.

Lotta on myös oppinut tuntemaan itseäni tavallista paremmin, koska olen jo nuoresta joutunut miettimään asioita, joita moni alkaa pohtia vasta keski-ikäisenä. Hän uskoo saaneensa myös vahvan sopeutumiskyvyn ja poimii vaikeastakin tilanteesta sen positiviiset puolet.

– Eroni jälkeen iloitsen siitä, että yhteishuoltajuutemme toimii ja lapsellani on hyvä isä. Tärkeä henkilö on myös pojan mummo, ex-anoppini. Haluan vaalia hänen ja lapseni välistä suhdetta.

Lotta muuttikin vuosi sitten ex-anoppinsa kanssa samaan taloon asumaan siksi, että lapsen ja mummon välinen yhteydenpito olisi helpompaa.

Selviytyminen on Lotalle prosessi, jolla ei ole päätepistettä. Omassa elämässään hän opettelee anteeksipyynnön ja anteeksiannon taitoja.

– Osaan kyllä rakastaa, mutta rakkauden vastaanottaminen onkin joskus vaikeampi juttu. 

Lotta Lehtikari

– 16.10.1974 syntynyt näyttelijä. Valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2000.
– Tuttu muun muassa tv-sarjoista Isänmaan toivot, Karjalan kunnailla ja Kotikatu sekä elokuvasta FC Venus.

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.