”Tuntuu hyvältä ja jännittävältä päästä sanomaan tahdon. Olemme edelleen aivan umpirakastuneita”, Lotta sanoo.
”Tuntuu hyvältä ja jännittävältä päästä sanomaan tahdon. Olemme edelleen aivan umpirakastuneita”, Lotta sanoo.

Lotta Hintsa ja Kristian Näkyvä juhlivat kesällä häitään. Samaan aikaan elämää varjostavat Lotan isän syöpä sekä vaikea alku uudessa kotimaassa.

Mulla on elämäni pahin jetlag. Heräilen yöllä koko ajan – viime yönä kävin kolme kertaa pissillä. Mikään määrä melatoniinia ei auta, Lotta Hintsa, 27, huokaisee ja siemaisee pitkän huikan kahvia.

Lotta on saapunut Yhdysvalloista Suomeen järjestämään työasioitaan ja kesäkuussa koittavia häitä. Jenkeissä hän on elänyt viime syksystä avopuolisonsa, jääkiekkoilija Kristian Näkyvän, 25, kanssa. Pariskunta on seurustellut jo viisi vuotta.

Lotta ja Kristian asuvat 60-neliöisessä kaksiossa kahden koiransa Namin ja Lilyn kanssa Milwaukeessa Wisconsinin osavaltiossa. Kristian muutti sinne viime syyskuussa; Lotta tuli perässä marraskuussa. Tähän juttuun pariskunta kuvattiin tammikuussa heidän kotonaan. Kristian antaa haastattelunsa puhelimitse pelien lomasta.

”Viime syksynä olimme erillään kymmenen viikkoa. Se oli ihan liikaa.”

Lottaa reilun viikon ero tulevasta aviopuolisosta alkaa jo painaa.

– Onneksi pari viikkoa menee nopeasti, Lotta hymyilee, eikä kasvoilla näy väsymyksen ripettäkään.

– Viime syksynä olimme erillään kymmenen viikkoa. Se oli jo ihan liikaa.

Rauhan ja pettymysten maa

Ikävä on osa Lotan ja Kristianin parisuhteen arkea Atlantin takanakin. Kristian pelaa tällä hetkellä AHL-sarjan Milwaukee Admiralsissa, ja pelireissut haukkaavat ison osan hänen viikostaan.

– Niissä on se hyvä puoli, että kumpikin saa keskittyä omaan aikaansa. Välillä on oikeastaan hyvä ikävöidä, Lotta sanoo.

Samaan aikaan Lotan päiviä rytmittävät urheilu, bloggaaminen, sähköpostit ja Jyväskylän yliopiston pro gradu -tutkielma. Lenkkeilyn hän on vaihtanut joogaan ja barre-treeniin – turvallisuussyistä, sillä Yhdysvaltain keskusrikospoliisi FBI on listannut Milwaukeen USA:n seitsemänneksi vaarallisimmaksi kaupungiksi.

– Aluksi lenkkeilin ulkona iltamyöhälläkin. Myöhemmin sain kuulla, ettei se ole turvallista. Kristianin joukkuekaverin tyttöystävä yritettiin kidnapata kaupan pihasta, Lotta kertoo järkyttyneenä.

”Itkin ensimmäisen viikon Jenkeissä. En päässyt sängystä ylös ja minulla oli masennusoireita.”

Ikävän lisäksi arjessa on ollut isojakin sopeutumisvaikeuksia. Alun perin Lotankin oli tarkoitus edistää uraansa Yhdysvalloissa. Suunnitelma ei ole onnistunut, koska Lotta ei ole saanut työviisumia.

– Itkin ensimmäisen viikon Jenkeissä. En päässyt sängystä ylös ja minulla oli masennusoireita, Lotta kertoo.

– Oli tietenkin ihanaa nähdä Kristian pitkästä aikaa, mutta elämäni tuntui tyhjältä. En lähtenyt Jenkkeihin pelkästään Kristianin takia, vaan myös löytämään uusia työmahdollisuuksia. Ilman työviisumia koin, että minulla ei ole siellä mitään.

Kristian on yrittänyt käyttää suhteitaan hyväksi, jotta työviisumin hankkiminen onnistuisi. Mikään ei kuitenkaan ole auttanut.

– Minulla oli itsekäs ja ristiriitainen fiilis. Ajattelin, että tähänkö olen meidät johdattanut. Minä pääsen tavoittelemaan unelmaani ja samaan aikaan vaikeutan Lotan elämää valtavasti, Kristian kertoo.

Myös Kristianille Yhdysvaltoihin muuttaminen on osoittautunut rankaksi. Kun hän lähti Yhdysvaltoihin pelaamaan, ajatuksissa siinsivät NHL-joukkueen rivit. Nyt hän kuitenkin pelaa astetta alemmalla tasolla AHL-liigassa.

– Tämä on ollut taistelun paikka. Varsinkin ensimmäiset pari kuukautta yksin olivat vaikeita, koska oli pakko käydä yksin läpi niitä fiiliksiä, Kristian sanoo.

 


Hyvä parisuhde ja tiiviit suhteet muihin perheenjäseniin ovat pitäneet Lotan ja Kristianin pystyssä kriisien keskellä.
Hyvä parisuhde ja tiiviit suhteet muihin perheenjäseniin ovat pitäneet Lotan ja Kristianin pystyssä kriisien keskellä.

 

Elämässä kiinni

Lähtö Yhdysvaltoihin osui pariskunnalle mahdollisimman vaikeaan paikkaan.

Viime kesänä Lotan isältä, formulakuskien lääkärinä tunnetulta Aki Hintsalta löydettiin vatsasta pahanlaatuinen kasvain. Hän sai kolmen kuukauden elin­ennusteen.

Lotalle tieto isän sairastumisesta oli isku vasten kasvoja. Isä ja tytär ovat läheisiä: Kun teini-ikäisenä Lotta sairastui anoreksiaan, Aki vahti paranemista tarkasti. Misseyteen Lotta kertoo saaneensa eniten kannustusta isältään.

– Hän on minulle suuri tuki, ja olen aina luottanut hänen mielipiteisiinsä. Hän ei ole mikään maailman puheliain ihminen, mutta avatessaan suunsa hän on aina järjen ääni, Lotta kertoo.

Isän ja tyttären suhde on niin syvä, että viime kesänä Lotta pyysi isäänsä makutuomariksi hääpukuostoksille.

– Uutinen sairaudesta pysäytti, Lotta kertoo.

– Se sai miettimään, uskallanko lähteä Jenkkeihin ja voimmeko nyt suunnitella häitä. Isä kuitenkin sanoi, että elämän pitää jatkua, ja kaikkien pitää yrittää pysyä omassaan kiinni.

”Isän sairaudesta puhuminen on ollut minulle hyvin vaikeaa.”

Lotalle elämän jatkuminen tarkoitti sitä, että hän keskitti kaiken energiansa työhön. Koko kesän aikana hänellä oli vain pari vapaapäivää.

– Työnteko oli yksi tapa käsitellä isän sairautta. Sairaudesta puhuminen on ollut minulle hyvin vaikeaa, Lotta kertoo.

– En ole halunnut käsitellä asiaa liikaa, koska uskon sen johtavan pelkoon. Se puolestaan ei auta mihinkään. Nyt on vain keskityttävä tähän hetkeen, Lotta kertoo.

Urheilijoiden kanssa paljon työtä tehneestä Akista on tullut myös Kristianille verraton tuki. Kun ura on takkuillut, Aki on psyykannut.

– Aki on sama ihminen, oli hän sairastunut tai ei. Nyt ei voi tehdä muuta kuin tiedostaa sen, että sairautta hoidetaan. Voivotteleminen ei auta, Kristian toteaa.

Alun perin Akin syöpää pidettiin parantumattomana. Nyt kasvaimesta valtaosa on kadonnut, ja vointi on tilanteeseen nähden hyvä. Tuoreimmat testitulokset perhe sai tammikuussa.

– Tulokset herättivät minussa isoja tunteita. Ensi kertaa koen jonkinlaista toivoa, Lotta sanoo.

Aikaisemmin Lotta ei ole halunnut puhua isänsä sairastumisesta julkisesti. Edelleen se on hänelle vaikeaa.

– En vieläkään uskalla puhua asiasta kauheasti, koska prosessi on kesken. Uskon ja toivon, että loppupeleissä kaikki tämä antaa voimaa ja kasvattaa.

Vaihtuneet roolit

Parisuhdetta kriisit ovat hioneet tiiviimmäksi. Lotta ja Kristian ovat olleet Akin sairastumisen, Yhdysvaltoihin sopeutumisen, viisumivaikeuksien ja urahaasteiden keskellä toistensa ehdoton tuki.

– Kun makasin ensimmäisen viikon sängyssä itkemässä, Kristian tuli uudelleen ja uudelleen viereeni ja piti kiinni. Hän ei pakottanut minua kiirehtimään olosta pois, vaikka tilanne olikin yhtäkkiä kääntynyt päälaelleen. Minunhan piti tulla tukemaan häntä, Lotta kertoo.

Pahimmasta vaiheesta pari pääsi yli keskustelemalla. Myös Kristianilla oli tarve purkaa sydäntään.

– Kun Lotta tuli tänne, minäkin pystyin avautumaan omista vaikeuksistani. Lotta on minulle se tyyppi, jolle jaan aina kaiken, Kristian kertoo.

–On ollut valtavan iso juttu, että olemme pystyneet käymään tämänkin yhdessä läpi. Vaikka muuten elämässä olemme välillä eksyksissä, kahden kesken kaikki helpottuu.

Lotan isän sairastuminen on päivittäisessä elämässä lähinnä taustalla.

– On käynyt selväksi, että puhuminen suuremmissa määrin ei helpota asiaa mitenkään. Olen kuitenkin yrittänyt tukea Lottaa olemalla läsnä. Jos hän haluaa käydä asiaa läpi, minä olen siinä. Se ei vaadi enempää, Kristian kertoo.

– Ei auta kuin mennä päivä kerrallaan ja keskittyä tähän hetkeen, Lotta toteaa.

– Kristian on äärimmäisen tasapainoinen ihminen. Nytkään hän ei ole missään vaiheessa vaipunut epätoivoon, vaikka itse olen meinannut. Tällaisessa tilanteessa on hyvä olla yhdessä.

 


Barre-tunnit ovat Lotan omaa aikaa.
Barre-tunnit ovat Lotan omaa aikaa.

 

Meren taa oppimaan

Uusien tilanteiden vyöry on saanut Lotan pohtimaan elämäänsä. Hän kertoo käyneensä uudelleen läpi missivuottaan ja sitä, miten se muutti häntä.

– Tavallaan kadotin itseni sen aikana. Suoritin elämää ja käyttäydyin sillä tavalla kuin missin oletetaan käyttäytyvän, Lotta sanoo.

– Misseyteen liittyy paljon stereo­typioita – pitää olla hillitty ja naisellinen. Yritin pitkään olla todella neutraali ja piilotella omaa persoonaani julkisuudelta.

Misseys muutti esimerkiksi Lotan pukeutumistyyliä. Aina ennen vaatteiden päälle vetämistä hän mietti, sopivatko ne missille. Nykyään hän kertoo innostuneensa kokeilemaan uusia juttuja ja tuntee, että on löytämässä itsensä uudelleen.

– Voin allekirjoittaa kliseen, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Olen saanut tilaa hengittää ja ajatella, minkälainen tyyppi todellisuudessa olen. Se on ollut vapauttavaa, Lotta kertoo.

”En samastu lätkävaimostereotypiaan, jonka mukaan roolini olisi pitää huolta miehestäni.”

Rooli lätkävaimona on ollut Lotalle iso pala nieltäväksi. Hän yritti pitkään pyristellä eroon tittelistä ja ajatteli, ettei sovi siihen kuuluvaan stereotypiaan. Pikkuhiljaa Lotta on ottanut aseekseen huumorin. Nykyään hän pitää Häät-lehden sivuilla blogia, jonka nimi on raflaavasti Missi ja jääkiekkoilija.

– En samastu lätkävaimostereotypiaan, jonka mukaan roolini olisi pitää huolta miehestäni ja mennä hänen ehdoillaan. Meille ei ole mikään itsestäänselvyys, että seuraan hänen uransa perässä, Lotta sanoo.

– Olen kuitenkin alkanut ajatella, että ei sitä ole järkeä kiistää tai taistella vastaan. Jääkiekkoilijapuoliso kuuluu elämääni, ja olen vihdoin oppinut hyväksymään sen. Osaan jo naureskella sille, jos joku haluaa väkisin lokeroida minua.

Kristiania on aina naurattanut ajatus perinteisestä missi ja jääkiekkoilija -asetelmasta. Todellisuudessa pariskunta tapasi jo kauan ennen Lotan missivuotta, eikä Kristianin kiekkoura ole koskaan erityisemmin kiinnostanut Lottaa.

– Kotona olemme vain Kristian ja Lotta. Työt eivät määritä suhdettamme, eikä kotona kukaan mieti, kuka voitti mitäkin minä vuonna, Kristian sanoo.

Itkevä sulhanen

Lotta ja Kristian juhlivat häitään Vanajanlinnassa kesäkuussa. Vaikka pariskunta on päättänyt keskittyä murehtimisen sijaan elämiseen, Akin sairastuminen näkyy osana hääsuunnitelmia.

Lotta sai viime syksynä tilaisuuden päästä LUMI Roosa nauha -sormuksen lähettilääksi. Jokaisen sormuksen hinnasta 186 euroa lahjoitetaan Syöpäsäätiölle. Vaaleanpunaisella kivellä koristeltu koru kimmeltää Lotan vasemman käden nimettömässä, merkkinä tulevista häistä.

Lotalle ja Kristianille sormus symboloi toivoa siitä, että myös Aki pääsee juhlistamamaan kaksikon rakkautta.

– Se on upea muistutus siitä, että meidän kaikkien pitää pysyä positiivisena, elää hetkessä ja uskoa tulevaan, Lotta sanoo.

Koska elämä on asetellut parin eteen haasteita, häiden teemana on seikkailu. Myös Kristian on osallistunut innokkaasti juhlasuunnitteluun.

– Minulla ei ole tarkkaa vastuualuetta, mutta aika hyvin olen päässyt ideoimaan ja näyttämään omaa kädenjälkeäni. Toki Lotta tekee suurimman osan. Välillä harmittaa, että olen itse asioista kuutamolla, Kristian kertoo.

”Sitoutuminen tarkoittaa menemistä yhdessä loppuun asti.”

Pariskunta on yhtä mieltä siitä, että kumpikin kyynelehtii avoimesti seremonian aikana. Lotta povaa, että eniten kyyneleitä vuodattaa Kristian.

– Tunteita ei kannata tukahduttaa. Eikä juhlissa ole varmaan kovin monta, jotka eivät olisi nähneet minua itkemässä, Kristian nauraa.

Häiden jälkeen koittaa aika, jota Lotta ja Kristian odottavat eniten. Juhlat starttaavat yhteisen loppuelämän.

– Sitoutuminen tarkoittaa menemistä yhdessä loppuun asti, Kristian kertoo.

– Tuntuu hyvältä ja jännittävältä odottaa sitä, että pääsee sanomaan tahdon. Mutta sen jälkeistä aikaa odotan vielä enemmän. Olemme edelleen aivan umpirakastuneita, Lotta hymyilee.

Tulevaisuutta pariskunta suunnittelee varoen. Tällä hetkellä kahden ihmisen ja kahden koiran talous tuntuu täydeltä. Perheenlisäyksellä ei ole kiirettä.

– Kristian on vain niin hyvä mies. Hän on paras ystäväni ja ihan parasta seuraa. Hänen kanssaan tunnen oloni kokonaiseksi, Lotta sanoo.

– Ilman Lottaa tunsin oloni tyhjäksi ja vajavaiseksi. Hän on minulle korvaamattoman tärkeä. Totaalisesti ykköshenkilö, Kristian kertoo.

 

Lotta Hintsa

Vuoden Miss Suomi 2013, malli ja yrittäjä.

Syntyi Nurmossa 29.6.1988.

Opiskelee kauppatieteitä Jyväskylän yliopistossa. Kirjoittaa pro graduaan viihdealan yrittäjistä.

Pyörittää Janni Hussin kanssa nuorille naisille suunnattua Girl like me -kampanjaa.

 

Kristian Näkyvä

Jääkiekkoilija, syntyi 18.11.1990 Helsingissä.

Pelaa AHL-seura Milwaukee Admiralsissa. Joukkue on NHL-seura Nashville Predatorsin farmijoukkue. Aiemmin pelannut JYP:ssa ja Bluesissa.

Pelipaikkana puolustaja.

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.