Veljekset Lorenz ja Oliver Backman sanovat olevansa erilaisia kuin kuu ja aurinko. Heitä yhdistävät villit kouluvuodet, luonnonkiharat, into ruokaan ja taiteeseen sekä piskuinen mummonmökki.

Reilu vuosi sitten Lorenz Backman, 36, suunnitteli designiin keskittyvän tv-ohjelman tekemistä. Veli Oliver Backman, 33, ehti kuitenkin ensin. Hän on mukana muotoiluun erikoistuneessa ohjelmassa Uniikki, joka parhaillaan pyörii televisiossa.

– Oliverista tuli se Antiikki-Backman, joksi olin jo ehtinyt itseni kuvitella. Enää en voi lähteä siihen suuntaan, pitää keksiä jotain muuta, Huuma-ohjelmasta tuttu isoveli sanoo.

Lorenzista ja Oliverista huomaa heti, miten samasta juuresta veljekset ovat. Molemmilla on luonnonkiharat hiukset, rennon keinuva askel sekä poikkeuksellisen hyvät käytöstavat. Ovet avataan, nainen päästetään edelle ja viereisen pöydän mummoille hymyillään ystävällisesti. Naljaillaan keskenään, mutta sävyisästi.
Hauskinta on, kun veljekset vaihtavat nojaavan kätensä asentoa täsmälleen samaan aikaan, tai kun Oliver ajatuksissaan kiertää viiksenpäitään ja Lorenz matkii, vaikka suupielet ovat autioiksi ajellut edellisen juontokeikan roolihahmon mukaan.

Omasta mielestään veljekset ovat silti kuin yö ja päivä, tai Lorenzin sanoin kuu ja aurinko.

– Meillä on samoja mielenkiinnonkohteita, mutta luonteeltamme olemme aika erilaiset. Oliver on meistä se vakavampi ja coolimpi. Hän harkitsee etukäteen, mitä sanoo ja tekee, minulla taas ei ole mitään suodatinta. Alan puhua ennen kuin olen miettinyt, mihin aion päätyä. Vähän kuin laukoisin vitsejä, joista en muista loppua.

Oliverin mukaan Lorenz on myös yltiösosiaalinen, mutta omasta mielestään Lorenz on vakavoitunut viime aikoina.

– Enää en koko ajan pyöritä ympärilläni samanlaista härdelliä kuin aiemmin, Lorenz vertaa.

Tietty yltiöpäisyys ja maanisuus on silti yhä molemmille ominaista. Hannaamaan ei ruveta, eihän uutta opi, jos koskaan ei uskalla kokeilla mitään.

– Ahmimme elämää ja kokemuksia, emmekä helposti sano ei. Veli tosin on aina ollut vielä minuakin villimpi. Aikoinaan Kallion ilmaisutaidon lukion rehtori tunnisti minut Lorenzin veljeksi jo ennen kuin ehdin suutani avata. ’Tähän kouluun ei sitten ole asiaa’, hän ilmoitti. Eikä ollut, Oliver nauraa.

Keräilijöiden sukua

Yksi Lorenzin ja Oliverin yhteisistä kiinnostuksenkohteista on ruoka. Nytkin veljekset tutkivat päät yhdessä edessään olevien perunaleivosten anatomiaa. ”Näissähän on feikattu, pullanmurut on laitettu tänne sisään” ja ”eihän nämä edes paina niin paljon kuin pitäisi”.
Oliverilla on ruuanlaittoon alan koulutuskin. Hän valmistui ravintolakokiksi, vaikka tiesi jo opiskellessaan, ettei liukuhihnamaisessa pihvin paistamisessa riitä hänelle haastetta.

– Soitan aina Oliverilta konsultointiapua, kun ryhdyn paistamaan lihaa. Olen syönyt sitä vasta viimeiset kuusi vuotta, sitä ennen olin pitkään kasvissyöjä.

Toinen yhdistävä asia on antiikin keräily. Oliver opiskelee viimeistä vuotta muotoilua Taideteollisessa korkeakoulussa ja käy töissä antiikkiin ja taiteeseen keskittyneessä huutokauppa Apollossa.

Lorenz taas laajentaa tietämystään lukemalla antiikista kertovia kirjoja. Nytkin vessalukemistona on paksu antiikin Roomasta kertova opus.

– Kiinnostus keräilyyn taitaa olla lapsuudenkotimme peruja. Kasvoimme kulttuuriperheessä, jossa harrastettiin taiteita ja kannustettiin telkkarin katsomisen sijaan luovuuteen. Koulustakaan ei tarvinnut kantaa kymppejä, kunhan itse sai jotain irti asioista, Oliver muistelee.

Vaikka lapsuudenperhe asui Helsingin Töölössä, kesät vietettiin Keski-Suomessa. Siellä syttyi myös veljesten rakkaus maaseudun rauhaan ja luontoon.

– Meidät kasvatettiin kunnioittamaan luontoa ja eläinmaailmaa. Ei olisi tullut mieleenkään nyppiä kärpäsiltä siipiä tai tarhata sammakoita. Eläimiä sai katsoa, mutta niihin ei saanut koskea, Lorenz kuvailee.

Nykyään veljekset jatkavat mökkeilyperinnettä Porvoossa, missä heillä on pieni yhteinen mummonmökki. Sitä parivaljakko kunnostelee ehtiessään. Oliver tosin valittaa, ettei Lorenzilla ole koskaan aikaa talkoisiin.

– Se on totta, nykyään tuntuu aina olevan liian kiire. Sitä paitsi meillä on Oliverin kanssa niin samanlainen esteettinen silmä, että annan mielelläni hänelle vapaat kädet remontissa. Oliver on suurten linjojen mies, hän ei takerru yksityiskohtiin kuten minä. Hän osaa laittaa ensin puitteet kuntoon ja pienentää sitten tarkkuutta, minä taas jään jumiin pikkuseikkoihin ennen kuin kokonaiskuvasta on hajuakaan.

Oliver nyökkää. Jos mökkiprojekti olisi Lorenzin vastuulla, se ei valmistuisi koskaan. Lorenz jäisi piipertämään portinpieltä, vaikka koko mökin perustus vaatisi ensin nostamista.
– Olemme molemmat pedantteja, jopa perfektionisteja, mutta Oliver saa yleensä myös jotain aikaiseksi. Minulla taas taidot eivät riitä kaikkeen, mihin haluaisin. Näperrän yhden kohdan hienosti, kunnes tajuan, että aika ja kärsivällisyys loppuvat ennen kuin saan jäljellä olevat noin sata kohtaa yhtä hienoiksi. Luulen, että olemme molemmat silti aikamoisia moniosaajia.

Hyvä esimerkki Lorenzin pikkutarkkuudesta on Oliverin mukaan surrealistinen maalaus, jota veli teki yläasteella. Valtavaan paperiin syntyi lopulta vain yksi ilmassa leijuva puu, loppuosa jäi lyijykynähahmotelmien tasolle.

– Mutta järjettömän hieno puu se kyllä oli. Yhtä mieletön oli veljen suunnitelma serkun alamäkiautosta: siihen oli tulossa käsijarru, pakki, vaihteet ja kaikki. Lopputulos oli silti vain kasa pölleistä sahattuja renkaita, Oliver virnistää.

Samalla kanavalla

Lapsena Lorenz oli lukutoukka, joka jo kymmenvuotiaana oli lukenut kaikki tarzanit ja tolkienit. Oliveria isoveljen vetäytyvyys ärsytti. Hän olisi leikkinyt inkkaria, mutta veli vain makasi kallioilla mökin takana ja otti kirja kädessä aurinkoa.

– Olin ihan järkyttävä auringonpalvoja. Läväytin joka aamu aamiaisen jälkeen Vitalista kroppaan ja kömmin kärventymään pihalle. Ei silloin mistään melanoomista tiedetty. Enkä koskaan edes ruskettunut! Vähiten ruskettuvat varmaan jäävätkin pahiten koukkuun, Lorenz tuumaa.

Oliverista nikkaroiminen oli paljon auringonottoa ja kirjoja jännempää.

– Minulla oli maalla pieni puuverstas, missä höyläsin lankkua ja värkkäsin mitä halusin. Puutyöt taisivat alun perin olla enemmän veljen juttu, mutta kun minä innostuin niistä tosissani, Lorenzin kiinnostus hiipui.

– Niin kai se yleensäkin menee: kun toinen onnistuu jossain, toiselle tulee into kokeilla muuta. Kumpikin haluaa oman juttunsa, Lorenz miettii.

Työrintamalla kilpailua ei onneksi ole syntynyt, sillä molemmat ovat operoineet omilla aloillaan. Lorenz esiintymispuolella teatterissa ja kameran edessä, Oliver taas kokkina, muusikkona ja nykyään myös muotoilijana.
Tällä hetkellä molemmat tosin ovat telkkarissa, ja vieläpä samalla kanavalla. Silti kumpikaan ei myönnä olevansa toiselle kateellinen, oma kenttä on niin hyvässä kunnossa.
– Me ollaan kuitenkin niin läheisiä, toisen kokemukset tuntuvat melkein omilta. Saavutukset ja menetykset ovat yhteisiä. Mieluummin sitä iloitsee toisen puolesta kuin yrittää torpata läheisensä onnea, Oliver arvioi.
Hienoinen yllätys Oliverin siirtyminen telkkariin silti oli – ainakin Lorenzille.

– En ollut osannut odottaa sitä yhtään. Tiesin, että Oliver on samanlainen heittäytyjä kuin minä, mutta en uskonut hänen olevan kiinnostunut televisiotyöstä. Oliver ei koskaan puhu suunnitelmistaan etukäteen, asiat vain tapahtuvat. Minä taas lörpöttelen aikeistani jo vuotta aiemmin ja lopulta mikään ei edes toteudu.

– Televisio oli kyllä itsellenikin yllätys. Kun minua pari vuotta sitten pyydettiin mukaan Ruoka-ohjelmaan, en todellakaan aikonut mennä. Sitten ajattelin, ettei minulla ole mitään hävittävääkään. Ei kukaan muista vuoden päästä, vaikka miten sössisin ruudussa. Ilmeisesti kuitenkin onnistuin, kun sain tämän toisenkin pestin, Oliver toteaa.

Yhteisiä tv-projekteja veljeksillä ei ole suunnitteilla. Siinä erilaiset persoonat ajautuisivat törmäyskurssille ja molempien egot saisivat kovan kolauksen.

– Yhteistyö voisi sujua, jos toinen olisi selvästi työnjohtaja ja toinen työläinen. Muuten ei, ainakaan tällä hetkellä. Kumpikin on vielä liikaa sitä mieltä, että oma visio on aina paras. Vähän vanhemmalla iällä pystymme ehkä paremmin kompromisseihin, väistämään ilman katkeruutta, Lorenz arvelee.

Tiimipelaajia veljekset eivät ole muutenkaan.

– En ole koskaan digannut ryhmätöistä, vaikka teatterissa niitä yleensä harrastetaankin. Olemme molemmat Oliverin kanssa hyvin itsenäisiä ja itsepäisiä, näkemysten yhteen sovittelu on meille hankalaa.

Balettia ja bändejä

Oliveria luullaan toisinaan Lorenzin iso- eikä pikkuveljeksi ja sekös Lorenzia ilahduttaa. Niin paljon hän on kuulemma saanut kuulla pikkuveljeltään hiusrajansa pakenemisesta ja lähestyvästä nelikymppisyydestä.
Myös isoveljen pukeutumistyyli on ajoittain saanut ankaraa palautetta veljeltä. Varsinkin Tampereen näyttelijäntyön laitoksella opiskellessaan Lorenzilla oli tapana pukeutua mitä ihmeellisimpiin rytkyihin. Kuten lenkkareihin ja verkkareihin, joiden lahkeiden päälle oli vedetty valkoiset tennissukat. Niillä pääsi kuulemma jopa baariin, kunhan vain naamioi lenkkarit vetämällä niiden päälle mustat sukat.

– Nyt roolit ovat kääntyneet, parjattu isoveli antaa nykyään pukeutumisvinkkejä pienemmälleen. Huuma-ohjelma on selvästi tehnyt Lorenzille hyvää, enää ei tarvitse hävetä häntä. Itseluottamusta on tullut lisää ja vaatteidenkin on nykyään pakko olla tyylikkäät, Oliver nauraa.

Muulla tavalla Lorenzin työn julkisuus ei sitten olekaan vaikuttanut veljesten elämään. Veli on edelleen se, jolle kerrotaan nekin asiat, joista ei muille hiiskuta.

– Olen onnellinen, ettei minun ole tarvinnut seurata toisen elämää lööpeistä. Vaikka Lorenz itse on sitä mieltä, että Huuman ensimmäinen tuotantokausi nousi päähän, minä en sitä huomannut. Samanlainen filosofoiva runopoika se on kuin aina ennenkin.

Nuorempana kolmen vuoden ikäero oli välillä liikaa. Varsinkin teini-iässä veljeksillä oli molemmilla omat kaverinsa. Lorenz omistautui ekaluokkalaisena aloittamalleen baletille, Oliver taas bänditouhuilleen.

– Balettikoulu oli toinen kotini. Menin sinne joka päivä koulun jälkeen ja tulin kotiin vasta yhdeksän pintaan. Tähtäsin ammattitanssijaksi, kunnes polvi 16-vuotiaana sanoi ruks. Urahaaveiden hautaaminen teki kipeää, ja jäin totaalisesti tuuliajoille, Lorenz kertoo.

Edes teatteriporukoihin tutustuminen ei heti auttanut asiaa. Äänekkäiden, verbaalisesti lahjakkaiden esiintyjien joukossa entinen balettipoika pisti silmään.

– Olin tottunut ilmaisemaan itseäni vain fyysisesti ja jäin heti kättelyssä alakynteen. Viimeisetkin itsetunnon rippeet karisivat. Vähitellen näyttelemiskokemus kuitenkin karttui ja huomasin pärjääväni.

Kävelevä katastrofi

Koulu ei silti Lorenzia kiinnostanut, kuten ei Oliveriakaan. He olivat omien sanojensa mukaan positiivisia häiriköitä: kavereiden kanssa keskustelu kiehtoi opetuksen seuraamista enemmän, vaikka koulut lopulta tulivatkin käytyä.

Lorenzin häslääminen jatkui vielä parikymppisenä teatterikoulussa. Hyperaktiivinen poika vaati huomiota, veteli karkkeja nenään pillillä tai nukkui.

– Olin katastrofi ja tajusin sen itsekin, mutten voinut levottomuudelleni mitään. Tuntui että räjähdän, jos en pääse liikkeelle. Koko ajan piti olla miljoona juttua meneillään. Häiriköintiä huonommille teille emme silti koskaan joutuneet, siitä piti huolen kotoa saatu tiukka tapa- ja kulttuurikasvatus. Vieraan ei tarvinnut sanoa paljonkaan, kun olimme jo ruodussa, Lorenz muistelee.

Nykyään levoton ajelehtiminen on vaihtunut arkiseen kiireeseen. Veljekset soittelevat toisilleen viikoittain, ja tapaavat perheittäin varsinkin kesäaikaan.

– Minulla ei oikein ole ollut selkeää päämäärää elämässä. Olen aina ollut vain toteuttaja ja mennyt sen mukaan, mitä on tarjottu. Vasta nyt olen löytämässä suunnan, jota kohti haluan mennä. Siimat ovat vedessä ja saa nähdä, mikä tärppää, Lorenz miettii.

– Sama täällä. Toivon, että olen osoittanut, etten ole vain hähhäilijä ja jeesjees-mies, vaan saan myös asioita aikaan ja olen valmis näkemään vaivaa yhteisen päämäärän eteen. Yleensä asiat onneksi alkavat tapahtua, kunhan vain saa suunsa auki, Oliver täydentää.