Hyppy puoli­taiteilija­elämää viettäneestä toimittaja-juontajasta kunnan virkamieheksi on ollut mielenkiintoinen. "Huomaan, että minulla on ollut ikävä televisioon. Olen sielultani ehkä enemmin esiintyjä kuin virkamies."
Hyppy puoli­taiteilija­elämää viettäneestä toimittaja-juontajasta kunnan virkamieheksi on ollut mielenkiintoinen. "Huomaan, että minulla on ollut ikävä televisioon. Olen sielultani ehkä enemmin esiintyjä kuin virkamies."

Laura Ruohola palasi pikahälytyksellä televisioon ja nautti joka hetkestä. Sinkkunainen on aina voinut tehdä nopeita päätöksiä ja lähteä töihin vaikka toiselle puolelle maata. – Yksin elävä, lapseton nainen on yhä kummajainen. Elämäni nyt on mennyt näin.

"Mmm, hyvää", Laura Ruohola, 43, huokaa hörpättyään kahvistaan Katajanokalla sijaitsevassa Johan & Nyströmissä. Helsinkiläiset trendikahvilat ovat olleet viime aikoina harvinaista herkkua, sillä Laura on asunut reilun vuoden kahdentoistatuhannen asukkaan Kalajoella Pohjois-Pohjanmaalla.

Tosin viimeiset puolitoista viikkoa hän on viettanyt tiiviisti Helsingissä saatuaan pikahälytyksen Ylen Sotši-juontajaksi sairauslomalle jääneen Tapio Suomisen tilalle. Miettimis­aikaa hän sai vain sen verran, että ehti kysyä työnantajaltaan luvan. Seuraavana päivänä hän jo istui studiossa.

– Jos olisin tiennyt yhtään aiemmin, olisin esimerkiksi voinut laihduttaa  25 kiloa, Laura nauraa.

Hän työskentelee nykyään Kala­joen asuntomessujen 2014 projektijohtajana. Ylen urheilutoimituksesta hän jäi pois yli kahdeksan vuotta sitten, mutta silti moni muistaa hänet yhä "legendaarisena Urheiluruutu-kasvona", kuten naisen paluu televisioon uutisoitiin. Lauraa se naurattaa.

– Aivan kuin olisin joku antiikin Kreikan tarustosta kaivettu eeppinen hahmo!

Lauran saama palaute on ollut niin hyvää, että nainen liikuttuu yhä ajatellessaan katselijoilta saamiaan viestejä. Twitterissä joku kommentoi, että "Laura Ruoholan paluu urheilutoimittajaksi on kovempi juttu kuin Starbucksin ja Burger Kingin tulo Suomeen yhteensä".

– Paluu oli itselleni isompi juttu kuin olisin uskonut. Kaikesta päätellen olen aikoinani tehnyt jotakin oikein. Ehkä selitys on, etten ole ikinä näytellyt televisiossa vaan olen aina ollut oma itseni.

Moni asia on urheilutoimituksessa muuttunut, kollegoista lähtien. Silti Laurasta tuntui kuin hän olisi tullut kotiinsa. Valitettavasti yksi asia on ennallaan: Hän ei vieläkään kestä katsoa itseään televisiosta. Ensimmäisen lähetyspäivän iltana Laura uskalsi vilkuilla ohjelmaa vain keittiön ovelta, ilman silmälaseja.

– Jossain vaiheessa siirryin sohvalle, mutta laseja en tohtinut panna päähän. On se kumma, miten sitä ei muutu armollisemmaksi itseään kohtaan edes iän myötä. Minussa on perfektionistin vikaa. Nuorempana kidutin itseäni katsomalla vanhoja lähetyksiä ja soimasin itseäni väärästä silmien liikahduksestakin.

Vaikea ensimmäinen talvi 

Laura muistetaan myös T.i.l.a-sisustusohjelman juontajana. Kun ohjelman tekeminen pari vuotta sitten lopetettiin, hän jäi tyhjän päälle. Buukattuna oli vain etelänmatka, sillä Lauralla on ollut syksyisin tapana pakata laukku täyteen kirjoja ja lentää aurinkoon.

Nyt kone oli myöhässä, ja odotellessaan Laura tarttui jo lukemaansa Hesariin. Silloin silmään osui ilmoitus, jossa Kalajoen Loma-asuntomessuille 2014 etsittiin projektijohtajaa. Työ oli kahden vuoden määräaikainen pesti.

– Jotenkin vain tiesin heti, että tuossa on minun paikkani, Laura kertoo.

Rauman kupeesta kotoisin olevalle Lauralle Pohjois-Pohjanmaa oli vierasta seutua, ja Kalajoellakin hän oli käynyt vain kerran aiemmin. Pitkä rantaviiva ja hiekkasärkät olivat kuitenkin tehneet lähtemättömän vaikutuksen.

– Muistan ajatelleeni, että miten Suomessa voi olla tällainen paratiisi. Ihan kuin jossain ulkomailla!

Intuitio oli oikeassa: Laura sai paikan. Päätös oli helppo, sillä Helsingissä ei ollut ihmissuhdettakaan pidättelemässä. Työt alkoivat melkein saman tien, eikä Laura oikein ehtinyt tajuta, mihin oli heittäytymässä. Todellisuus iski vasta Kalajoella. Oli loppusyksy, kylmää ja pimeää. Kun Helsingissä kotiin oli kuulunut raitiovaunujen kilkatus, nyt ympärillä oli vain hiljaisuutta.

– Ensimmäinen talvi oli vaikea. Mietin, mitä ihmettä teen täällä, kun voisin olla ystävieni kanssa syömässä sushia ja parantamassa maailmaa viinilasin ääressä. Ystäväni olivat huolissaan, koska en jaksanut edes soitella heille. Tuntui helpommalta olla pitämättä yhteyttä, ettei ikävä olisi kasvanut liian suureksi.

Keväällä alkoi helpottaa. Valo lisääntyi ja Laura teki pitkiä kävelyjä rannalla. Kalajoki alkoi taas näyttää siltä paikalta, johon hän oli ensivisiitillään ihastunut.

Syviä suhteita

Työn kautta alkoi myös löytyä ystäviä, vaikka Laura sanoo olevansa vähän hidas lämpenemään uusille ihmisille.

– Minulla on aina kestänyt päästää ihmisiä lähelleni, ja ehkä julkisuuskin muutti minua varautuneemmaksi. Muutto vieraalle paikkakunnalle pakotti tietoisesti avaamaan itseäni. Päätin, että nyt päästän lähelleni helpommalla.

Muutamasta Kalajoen-ystävästä on tullutkin jo niin läheisiä, että Lauralla oli huono omatunto, kun ei ehtinyt juuri ilmoitella itsestään mitään kahden hektisen olympiaviikon aikana.

–  Ajatella, että vielä yli nelikymppisenäkin voi solmia tällaisia ystävyyssuhteita! Mutta ehkä ystävyyssuhteista pienellä paikkakunnalla tulee automaattisesti syvempiä, kun ei ole elokuvateattereita, taidenäyttelyitä tai ravintoloita, joissa tavata. Kalajoella mennään ystävien luo kylään ja jutellaan. Tai sitten mennään rannalle kävelylle – ja jutellaan.

Kalajoella lomaosakkeessa asuva Laura piti koko ajan asuntonsa Helsingissä. Hän ajatteli tulevansa pääkaupunkiin viikonloppuisin mutta huomasi nopeasti, että välimatka oli liian pitkä. Pisimmillään hän on viettänyt Kalajoella putkeen kuudesta seitsemään viikkoa.

– Helsinki ei ole ollut ikinä mikään kovin tärkeä paikka, mutta olen oppinut arvostamaan sen hyviä puolia eri tavalla. Liikenteessä ihastelen ruuhkaa ja Stockalla ajattelen että vau, täällä on ihmisiä! Yhtään ei harmita jonottaa.

Laura nauraa, että elämä ilman Stockmannia ei ole ihan helppoa. Kalajoelta vaatekaupoille lähdetään Ouluun tai Raaheen, ja kun suosikkiripsari loppui, sitä piti lähteä hakemaan Ylivieskasta asti. 

Yhdessä lehtijutussa Laura harmitteli, ettei Kalajoelta saa sushia. Asioidessaan lähikaupassa kauppias juoksi perään kertomaan, että Pietarsaaresta saa ja heiltäkin ehkä jouluna.

– Jokaisen helsinkiläisen elämän oppimäärään tulisi kuulua asua hetki kehäkolmosen ulkopuolella. Elämä on oikeasti aika erilaista muualla Suomessa. Kun Kalajoelle tulee vaikkapa uusi baari, siitä ollaan yhdessä innoissaan. Se on sympaattista.

Lauralla oli ollut käsitys pohjalaisista kovina henkseleiden paukuttelijoina, mutta hän sai huomata pohjoispohjanmaalaisten olevan toista rotua. Kalajokiset mieluummin vähättelevät kuin pitävät meteliä itsestään.

– Kalajoella on Suomen upeimmat rannat, mutta paikalliset kainostelevat – "eihän nämä nyt paljon mitään ole, mutta kai tänne jotkut messut saa..."  Ulkopaikkakuntalaisena minun on ollut helpompi hehkuttaa ja tsempata.

Pelko kehäraakkiudesta

Kun Laura kahdeksan vuotta sitten irtisanoutui vakituisesta työpaikastaan Yleltä, hän oli 34-vuotias. Siinä vaiheessa Laura oli työskennellyt talon urheilutoimituksessa jo kymmenen vuotta ja kokenut jo viidet olympialaiset. Alun perin hän oli hakenut urheilutoimitukseen kesätöihin, mutta pestistä sukeutuikin vakiduuni ja opinnot Tampereen yliopiston aluetieteen laitoksella jäivät. 

Yksi syy jättäytyä freeksi olikin saada opinnot loppuun.

– Pelkäsin muuttuvani kehäraakiksi. Ajattelin, että on aika tehdä ammatillisia siirtoja ennen kuin olen puoliseniili taakka, jota siirrellään paikasta toiseen.

Laura luopui vakituisen työpaikan tuomasta turvasta mutta sai tilalle rohkeuden tehdä yllättäviäkin ratkaisuja.

– Irtisanoutuminen on ollut parhaita päätöksiäni. Vaikka välillä olen ollut tyhjän päällä enkä ole tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi, niin vakituisessa työssä on aina jämähtämisen vaara. Nyt elämä on tuonut yllättäviä mahdollisuuksia, joihin en olisi muuten tarttunut.

Esimerkiksi T.i.l.a.a tehdessään Laura innostui itsekin sisustamisesta. Yliopisto-opinnot Laura sai suoritettua loppuun, mutta nyt kesken on koulutus sisustussuunnittelijaksi.

Pesti Kalajoella päättyy ensi syksynä, kun Loma-asuntomessut ovat ohi. Näillä näkymin hän on palaamassa Helsinkiin. Syksystä eteenpäin töitä ei ole tiedossa, mutta suunnitelmia Lauralla on aina vaatekaupan pitämisestä venäjän opiskeluun. Hän on jo pitänyt parina kesänä Laura R. -nimistä pop up -vaatekauppaa Raumalla, Porissa ja Kuopiossa.

– Venäjän taitoani ajattelin verestää kuukauden intensiivikurssilla ihan paikan päällä. Haaveilen, että pääsisin asumaan johonkin venäläiseen perheeseen.

Kalajokea Laura ei aio silti unohtaa. Hän on miettinyt mökin hommaamista paikkakunnalta, koska jokin side olisi kiva säilyttää. Sen Laura kuitenkin tietää, että uudet ystävyyssuhteet tulevat pysymään matkassa loppuelämän.

– Toiset ottavat breikin ja lähtevät etelään, toiset Kalajoelle. Tämä on ollut oma irtiottoni ja Kalajoki minun Toscanani.

Toiveissa ihana kumppani

43-vuotiaana Laura on yhä sinkku eikä hän ole ollut koskaan naimisissa. Takana on kyllä pari pitkää seurustelusuhdetta, jossa on asuttu yhdessä ja on ollut yhteiset asuntolainat. Viimeisimmästä erosta on jo muutama vuosi. 

Laura tunnustaa haaveilleensa perheestä. 

– Valehtelisin jos väittäisin, etten ole yhtään kipuillut lapsettomuuttani, kun ystävät ovat yksi toisensa jälkeen perheellistyneet. Yksin elävä, lapseton nainen on yhä monella tapaa vähän kummajainen. Mutta elämäni on nyt mennyt näin. Keskityn mieluummin siihen, mitä minulla on kuin siihen, mistä olen jäänyt paitsi.

Laura sanoo, että sinkkuus on myös mahdollistanut hänelle monia asioita. Perheellisenä tai edes parisuhteessa hän ei olisi voinut tuosta noin vain lähteä Kalajoelle töihin. Tai sitten pariksi viikoksi Kanadaan seuraamaan NHL-kiekkoa, niin kuin hän viime talvena teki.

–  Olen saanut olla oman elämäni vapaaherratar. Ja eihän peli välttämättä vielä ole menetetty! Saihan Minna Terva­mäkikin juuri esikoisensa 45-vuotiaana, Laura virnistää.

Hänen pikkuveljensä sai hiljattain lapsen, eikä Laura malta olla kaivamatta esille puhelintaan, jossa on kuvia vauvasta. Kuvissa hymyilevä viisikuinen Noora on saanut tätinsä täysin pauloihinsa.

– Eikö ole suloinen? Ja selvästi minun näköiseni! En olisi uskonut, että minusta tulee ihminen, joka esittelee vieraille ihmisille veljensä vauvan kuvia, mutta niin on päässyt käymään. Haluan olla paljon läsnä Nooran elämässä.

Kun Laura lähti Kalajoelle, ystävät vitsailivat, että sille tielle hän jää. Että kuitenkin tulee joku maatalon isäntä, joka nappaa Lauran omakseen. Maatalon isäntää ei ole näkynyt, mutta viime viikkoina Lauran puhelin on tykittänyt palauteviestien ohella lemmekkäitäkin tarjouksia.

– En ole sen tyyppinen, että osaisin tarttua ehdotukseen, kun joku tekstaa että "vaikutat hyvältä tyypiltä, lähdetkö kahville?" Mutta kyllähän ne kivalta tuntuvat ja kohottavat itsetuntoa.

Nuori Laura olisi luetellut liudan unelmakumppanin ulkonäkökriteereitä, mutta nyt riittäisi, että tyyppi olisi ihan vain "ihana". Yksi asia on kuitenkin varmaa: hänen pitää olla kiinnostunut urheilusta.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.