”Uutta levyä tehdessä tulee aina ajankohtaiseksi kelailla, millainen olen nyt. Elämänkokemus saa kuulua musiikissani”, Laura sanoo ensi vuonna ilmestyvästä albumistaan. Kuvat: Liisa Valonen
”Uutta levyä tehdessä tulee aina ajankohtaiseksi kelailla, millainen olen nyt. Elämänkokemus saa kuulua musiikissani”, Laura sanoo ensi vuonna ilmestyvästä albumistaan. Kuvat: Liisa Valonen

Avioeronsa jälkeen Laura Voutilainen on päättänyt oppia menneisyytensä virheistä. – Uusi elämänvaihe on ollut kivulias, mutta ajattelen, että se on ollut minulle oikein.

Ei yllätä, että laulaja Laura Voutilainen, 41, harrastaa triathlonia. Estraditaiteilija on tunnettu oman elämänsä supernaisena, jonka pitää ehtiä, jaksaa ja venyä. Monipuolinen itsensä piiskaaminen kuulostaa juuri Lauran lajilta.

Mutta ei, Laura ei hurahtanut triathloniin repiäkseen itseään äärirajoille. Hänelle suurinta antia on ollut myöntää jaksamisensa ja osaamisensa rajat.

– On kasvattavaa myöntää olevansa surkea jossain, Laura sanoo.

– Lähdin mukaan, koska minulla ei ollut kokemusta ryhmäharjoittelusta. Sinnittelen mukana keskikastissa, ja se on ihan ookoo.

Uinti ja pyöräily sujuvat, mutta juoksu on Lauran heikko lenkki. Takareisiä pitäisi treenata ja ryhtiä parantaa.

– Mutta mikäs kiire tässä on. Kehityn kyllä, kunhan annan itselleni aikaa.

Kiireettömyys on Lauralle uutta. Sitä hän opettelee nyt soveltamaan muuhunkin elämäänsä.

Elämä välitilassa

Nykyään puhutaan paljon hetkeen keskittymisestä. Pitäisi elää tässä ja nyt eikä koko ajan haikailla muuta. Minun luonteellani se on vaikeaa, mutta olen opetellut sitä. En siksi, että se on muodikasta, vaan koska on ollut pakko.

Avioeroani seuranneen vuoden olen elänyt keskeneräisessä välitilassa: en pääse suunnittelemaan uutta elämää ennen kuin perheemme kotitalo Heinolassa saadaan myytyä. Siihen saakka me vanhemmat vuorottelemme aikuisina talossa, joka yhä on koti nuorimmalle pojallemme. Esikoinen viettää jo itsenäistä elämää.

Tällainen epävarmuus on minulle täysin uutta. En tiedä, mihin päin seuraavaksi elämässäni aion. Olen ollut kontrollifriikki, ja minulla on aina ollut jokin projekti meneillään; milloin on rakennettu perhettä, milloin taloa. Nyt elämäni on pakotettu odottavaan tilaan.

Vielä vuosi sitten olin kovassa kiireessä siirtymään seuraavaan vaiheeseen, lyömään asiat pakettiin. Sittemmin olen oppinut sietämään keskeneräisyyttä. Uusi elämänvaihe on ollut kivulias, mutta ajattelen, että se on ollut minulle oikein. Se on kasvattanut ja opettanut. Näin onkin ihan hyvä.

”Parisuhdeoppaista olen voinut lukea, miten rakkaus toimii: että toista ei saa kahlita.”

Tunnepuolen muutokset tapahtuvat hitaasti. Kun olen pakannut entistä elämääni ja hyvästellyt kotitalon nurkkia, olen kerrannut muistoja, tunteita ja koonnut palasia, joista kuluneet 20 vuottani rakentuivat.

Minulle on ainakin osaksi valjennut, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Parisuhdeoppaista olen voinut lukea, miten rakkaus toimii: että toista ei saa kahlita. Sen noudattaminen arjessa on toinen juttu. Menettämisen pelossani olenkin yrittänyt omistaa ja hallita.

Elettyjen vuosien läpikäyminen on ollut tärkeä vaihe – vain niin olen voinut kääntää virheet opikseni. Pyrin anteeksiantoon ja olemaan armollinen enkä vain syyttele itseäni siitä, että epäonnistuin.

Tuntui suurelta pettymykseltä, ettei happily ever after, elämänkestävä rakkaustarina, toteutunutkaan kohdallani. Se ei kuulunutkaan minun tarinaani. Pettymyksen käsitteleminen oli vaikeaa, mutta se vaihe meni minulla ohi jo kauan sitten. Nyt alan löytää tilalle oivalluksia hyvästä ja tunteen, että päätös oli oikea.

Jospa olisikin joutilas

Minulla on aina ollut kiire. Parikymppisenä piti olla jo kaikki saavutettuna ja itse tehtynä. Oli suorastaan kaikkivaltias olo.

Muistan 27-vuotiaana antaneeni haastattelun, jossa sanoin: ’Enää ei ole kiire mihinkään’. Olin juuri saanut toisen lapseni ja hetkellisesti löytänyt seesteisen olon. Kun levy-yhtiön vastaava tuottajani Pekka Ruuska näki jutun, hän repesi nauruun. Hän osui oikeaan: vuosi myöhemmin seesteisyydestäni ei ollut tietoakaan.

”Jos tulee vähänkin huono fiilis, sitä on hirveän helppo tilkitä vimmaisella tekemisellä.”

Ystäväni vitsailevat, että minulla on adhd. Itse ajattelen, että minun on ollut vaikea käsitellä tunteitani. Jos tulee vähänkin huono fiilis, sitä on hirveän helppo tilkitä vimmaisella tekemisellä. Niin minä käsitän kiireisyyteni syyn.

Ihailen vanhempia ihmisiä, joista huokuu vakaus ja rauha. Nyt haluaisin oppia nauttimaan elämän menemisestä omalla painollaan. Arjessa pyrin siihen, että edes kerran viikossa olen aamupäivän joutilaana enkä saa mitään aikaiseksi.

Tunnen, että muutoksen tarve tulee sisältäpäin. Nelikymppisyys on minulle yhtä selvä kasvun paikka kuin vaikkapa murrosikä. Yksi elämänvaihe on sulkeutumassa.

”Olen varmasti koukussa itseni haastamiseen”, Laura sanoo.
”Olen varmasti koukussa itseni haastamiseen”, Laura sanoo.

Parasta, kun pelottaa

En kykene elämään jämähtäneissä tilanteissa. Tarvitsen jatkuvasti innostumisen kokemuksia. Vain silloin tunnen eläväni.

Urallani se on aiheuttanut hämmennystä, ja levy-yhtiöni mielestä en saisi olla näin hallitsematon. Minua ärsyttää kaikenlainen lokerointi ja määrittely, että minun kuuluisi edustaa jotain tiettyä genreä. Nyt kun teen uutta levyä, haluan rauhassa hahmotella, millainen olen nykyään. Elämänkokemuksen pitää saada kuulua musiikissani.

Tykkään riipiä itsestäni esille aina jotain uutta, josta ensiksi ajattelen, etten varmasti osaa. Siksi lähdin Jarkko Tammisen pariksi imitaatioshow’hun ja Maria Sidin kutsusta näyttelijäksi Espoon Kaupunginteatterin draamamusikaaliin. Äidin maa -näytelmä tulee ensi-iltaan keväällä, ja jännitän sitä valtavasti. Koen kuitenkin, että tällaiset sivujuonteet vain inspiroivat keikkailevan levylaulajan työtä.

”Nyt kun teen uutta levyä, haluan rauhassa hahmotella, millainen olen nykyään.”

Uudet haasteet tuntuvat parhaimmillaan pelottavilta. Kun oikein hirvittää, tiedän olevani oikealla asialla. Hurahdan innolla, joka lähentelee mielenhäiriötä, mutta ehkä juuri siksi moni juttu on onnistunut. On tyydyttävää, kun onnistun yllättämään itseni sekä yleisön, joka ihmettelee ’Mitä ihmettä, tuohan on Laura Voutilainen!’

Olen varmasti koukussa itseni haastamiseen, ja joskus taas on vain vaikea sanoa ei. On pitänyt elättää perhe, ja on ollut imartelevaa, kun on kysytty mukaan monenlaiseen. Sitten on ollut aikoja, kun ei ole kysytty mihinkään. Ne vasta ovatkin tärkeitä ja kasvattavia hetkiä.

Uran suvantovaiheissa väijyy identiteettikriisi. Olen joskus miettinyt, onko minulla mitään arvoa, jos ei ole töitä, tai kuka olen, jos en enää saa olla esiintyjä. Ne ovat luonnollisia ajatuksia, kun on kasvanut perheessä, jossa työ on ollut korkeassa arvossa: jos teet työsi hyvin, olet hyvä ihminen.

Isän tyttö

Synnyin perheeseen, jonka arjessa oli paljon musiikkia, vapaamuotoista olemista sekä aatteellisuutta. Kuulin jo lapsena marxismista, kommunismista ja vihreistä arvoista.

Porukat eivät koskaan olleet poissa töistään. Äitimme työskenteli kanslistina koulussa, jossa isä opetti. Isä oli sydämeltään taiteilija, joka kuitenkin valitsi vakiviran ja säännölliset tulot voidakseen huolehtia perheestä.

”Äitinä minulla on taipumus ankaruuteen. Yritän pysyä tarkkana, että olisin kannustava saarnaamisen sijaan.”

Isä halusi antaa minulle sen, mistä oli jäänyt itse paitsi: mahdollisuuden saada musiikista ammatin. Minut ohjattiin jo varhain opiskelemaan musiikkia päämäärätietoisesti. Olin teini-ikäinen, kun sain ensimmäiset pienet keikkapalkkioni konservatorion orkesterissa sellonsoittajana. 17-vuotiaana olinkin jo levyttämässä, ja musiikkiura lähti vauhtiin.

Huomaan tuoneeni paljon lapsuudenkodin arvoja oman perheeni arkeen. Liikunnallisuus ja itsestä huolehtiminen ovat tärkeitä. Meillä on viisi kierrätysastiaa ja koti luonnon keskellä. Välillä kuulen paasaavani pojille kesätöiden tärkeydestä äitini äänellä. ’Minä lähdin työelämään nuorena, kyllä teidänkin pitää!’

Äitinä minulla on taipumus ankaruuteen. Yritän pysyä tarkkana, että olisin kannustava saarnaamisen sijaan. On ihan hyvä, että välillä saan pojilta takaisin, varsinkin esikoiseltani, joka on tähtimerkiltään härkä, kuten minäkin. Kun alan painaa päälle, hän puskee takaisin.

Arvona sitoutuminen

Lapsuudenkodissa omaksuin myös sitoutumisen arvon. Vanhempieni avioliitto oli kuin oppikirjaesimerkki siitä. Vaikka vaikeuksia oli, yhdessä pysyttiin.

Olen aina pitänyt selvänä, että sen eteen kuuluu tehdä paljon työtä. Meidän suvussamme kukaan ei ollut eronnut ennen minua.

Isäni kuoli neljä vuotta sitten. Se oli minulle elämäni kovin paikka ja erittäin merkittävä vaihe. Olin ollut isän tyttö ja halunnut kulkea hänen jäljissään. Isän kuolema korosti omaa uusiutumisen tarvettani ja osaltaan käynnisti elämänmuutoksen, joka nyt näkyy muun muassa eronani.

”Isäni kuoli neljä vuotta sitten. Se oli minulle elämäni kovin paikka.”

Isän kuolema vaikutti niin, että minusta tuli äitiä kohtaan huolehtivampi. Alan helposti tarjota neuvoja. Omien isojen elämänmuutosten keskellä kuitenkin tajusin, ettei minulla ole henkisiä voimavaroja ottaa suurempaa roolia äidin elämässä. Hänellä on oma elämänsä, eikä minun kuulu säätää siinä.

Äitiä katsellessani tunnen kiitollisuutta geeneistäni. Kun käymme yhdessä kuntosalilla tai joogassa, ällistyn hänen notkeuttaan. Kerran tulin kysyneeksi, osaako hän lankuttaa, ja kokeilimme sitä 30 sekunnin ajan. Seuraavalla treenikerralla äiti lankutti kaksi minuuttia putkeen eikä meinannut lopettaa ollenkaan. Kun hän hiljattain joogamatolla venyi alas katsova koira -asentoon ketterästi, olin, että hei, sä olet 68-vuotias, mikä sua vaivaa!

Avautumista ja uusia rooleja

Lapsuudenkodissamme tunteet osoitettiin kaunistelematta. Rauhallinen keskustelu ei ollut perheemme juttu. Minä olen joutunut opettelemaan ilmaisemaan itseäni niin, etten loukkaisi muita.

Urani alussa olin aivan liian nuori kantamaan vastuun, joka asemaani kuului. Kun kasasin ensimmäistä showspektaakkelia, sain lapsellisia raivokohtauksia ja hoidin hommat huutamalla: ’Ei saakeli! Ettekö te tajua!’ Tietenkään muut eivät tajunneet, koska en osannut selittää, mitä halusin.

Olen pyytänyt monilta ihmisiltä anteeksi käytöstäni. Käyttäydyin kakaramaisesti, koska olin kakara.

Haluan edelleen muuttaa asioita käytöksessäni. Avaudun muille enemmän, luen tarkemmin toisten tarpeita ja osaan neuvotella. Olen edennyt minäkeskeisestä tyypistä vastavuoroiseen aikuisuuteen. Uskon, että vastavuoroisuus on tärkeimpiä oppeja niin ystävyys- kuin parisuhteissakin.

Olen luonteeltani analyyttinen ja tykkään puida asioita. Olen aina kirjoittanut päiväkirjaa ja käyttänyt varmaan kaikkia yleisesti tunnettuja terapiamuotoja. En tunne monta ihmistä, joka ei olisi käynyt terapiassa – avoimuus on meidän sukupolvemme juttu.

”Nykyisessä elämäntilanteessani olen joutunut nojautumaan ystäviini enemmän kuin koskaan.”

Elämän kriisitilanteissa puhuminen on tärkeintä. Ajattelen, että avoimuus johtaa kasvuun ja vaikeneminen vie vastakkaiseen suuntaan.

Nykyisessä elämäntilanteessani olen joutunut nojautumaan ystäviini enemmän kuin koskaan. Avun pyytäminen ei ole minulle helppoa, mutta en ole keksinyt muutakaan kuin kertoa, että minulla menee nyt huonosti. Tuntuu hyvältä saada tukea ja huomata, etten kiireessä ole kadottanut ystäviäni kokonaan. Heitä on erilaisiin tarpeisiin: jollekin vuodatan surujani, toisen luo menen yöksi, kolmannelta voin kysyä, miten sinä teit, kun olit samassa tilanteessa. Yksi neuvoo saamaan talouteni kuntoon.

Olen aina osannut käyttää poraa ja vasaraa, mutta nyt opettelen liikenaisen taitoja. Firmani taloudenpitoa on missioni numero yksi. Taiteilijapuoltani rauhoittaa kummasti, kun joudun myöntämään, että on tiukkaa. Ennen minä suunnittelin show’t, muut murehtivat budjetista.

Avioliiton aikana jotkut elämän osa-alueet olivat minulla kokonaan sumussa, kun totuin, että toinen hoitaa ne. Tuntuu voimauttavalta ottaa uusia juttuja haltuun ja huomata, että pärjään. Minulla ei olekaan mitään hätää.”

Laura Voutilainen

Heinolassa asuva laulaja, näyttelijä ja viihdetaiteilija syntyi Jyväskylässä 17.5.1975.

Kaksi poikaa, Veeti, 15, ja Leevi, 19, avioliitosta tuottaja Juha Heikkilän kanssa.

Valmistelee 12:tta albumiaan, joka ilmestyy ensi vuonna. Miks ei -sinkun striimaus on jo ylittänyt Spotifyssa kultalevyrajan.

Lauran ja Jarkko Tammisen imitaatioshow Stars Show huipentuu Hartwall-areenaan 25.11.

Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin lapset olivat pieniä juuri silloin, kun ura Yhdysvalloissa olisi saattanut aueta. 

Riku Rantala ja Tuomas ”Tunna” Milonoff viettävät perinteisesti tammikuun matkaillen, mutta nyt he ovat poikkeuksellisesti Suomessa Mad Cook Show'nsa toisen tuotantokauden kuvauksissa.

– Olen viidestätoista tammikuusta viettänyt vain yhden Suomessa, koska silloin kolmas lapseni syntyi, Riku kertoo.

Mad Cook Show'n lisäksi Riku ja Tunna ovat tehneet yhdessä esimerkiksi  palkittua Madventures-matkailuohjelmaa ja Ylen Docventures-dokumenttisarjaa. He omistavat myös Gimme Ya Wallet -tuotantoyhtiön.

”Olemme molemmat familymaneja¨.”

Miehet kertovat, että Madventures-ohjelman menestys poiki aikanaan isojakin työtarjouksia.

– Emme lähteneet kansainväliselle tielle, koska saimme juuri silloin skidejä. Amerikan tuotannot ovat niin paljon kovempia ja järjettömän työläitä. Sinne olisi pitänyt jalkautua, eikä se ollut siinä vaiheessa mahdollista. Katsotaan sitten, kun lapset kasvavat. Me ei haluta olla niitä faijoja, jotka laittoivat uran lasten edelle. Olemme molemmat familymaneja, Tunna sanoo.

Perhelomailua

Mad Cook Show'n kuvausten jälkeen molemmilla miehillä on reissusuunnitelmia yhdessä perheen kanssa. Tunna lähtee  yhdistetylle työ- ja lomareissulle Intiaan Goaan perheensä kanssa.

– Talvehdin siellä. Menin suoraan lukiosta vuonna 1994 ensimmäistä kertaa puoleksi vuodeksi Intiaan. Seuraavana vuonna menin taas puoleksi vuodeksi – ja olen edelleen samalla tiellä. Goasta tuli kuin toinen koti, ja siellä myös Madventures-ohjelma sai alkunsa, Tunna kertoo.

Tunnan perhe vuokraa Goalta talon normaalisti kahdeksi kuukaudeksi kerran vuodessa.

– Parhaat ideat syntyvät yleensä Goalla riippumatossa. Ideoita tulee myös silloin, kun on suihkussa, juuri nukahtamassa tai muuten rentoutunut. Sen takia meille on ehdoton edellytys, että olemme joka vuosi reissaamassa, Tunna kertoo.

– Teemme siellä asioita, joita ei täällä kiireisessä elämässä ehdi tehdä: luemme, kirjoitamme uusia ideoita ylös, syömme hyvää ruokaa, uimme ja keskitymme läsnäoloon.

”Parhaat ideat syntyvät yleensä Goalla riippumatossa.”

Riku lähtee kuvausten jälkeen perheensä kanssa Meksikoon Puerto Vallartaan.

– Eniten kiinnostaa meksikolainen sapuska. Duunimielessä haluaisin päästä käymään pohjoisessa, koska emme ole pyörineet siellä niin paljoa.

Telkkarista tutut

Riku ja Tunna tunnistetaan toisinaan myös maailmalla, sillä Madventuresista tehtiin yksi kansainvälinen tuotantokausi, joka myytiin National Geographicille. Ohjelma pyöri yli 200:ssa maassa, ja ohjelman dvd:tä myytiin yli 200 000:ta kappaletta.

– Ohjelma pyöri Naurusaarista lähtien kaikkialla. Olin kerran jossain mitättömän pienessä pikkukylässä, jossa yhtäkkiä baarin telkkarista alkoi pyöriä Madventures. Reissureiden keskuudessa ohjelmalla on kulttimaine, ja dvd:t saattavat pyöriä guesthouseissa, Tunna kertoo.

Silti kumpikaan ei koe olevansa maailmalla iso julkkis.

–On huvittavaa, että bangkokilaisessa ostoskeskuksessa jengi tuli ottamaan selfieitä. Sri Lankassa pienessä maalaiskaupungissa yksi riksakuskeista osoitti minua, ja jengi ryntäsi luokseni juttelemaan ja ottamaan selfieitä. Totta kai tuntuu mahtavalta, että oma työ menestyy, Riku sanoo.

Terveellinen startti vuodelle

Tv-ohjelmien tekemisen vastapainoksi Riku ja Tunna elävät kiireistä lapsiperheen arkea. Rikulla on kolme poikaa puolisonsa Saija Rantalan
kanssa ja Tunnalla kaksi lasta vaimonsa Jenni Milonoffin kanssa.

”Olen dokannut vähemmän ja syönyt terveellisemmin.”

Riku kertoo, että hän on myös alkanut syödä terveellisemmin ja liikkua enemmän.

– Olin aika väsynyt ja housut alkoivat kiristää vyötäröstä. Nyt kilot ovat karisseet. Olen dokannut vähemmän ja syönyt terveellisemmin ja monipuolisemmin aiempaa pienempiä annoskokoja. Olen myös lisännyt liikuntaa. Harrastan joogaa, jumppailen ja fillaroin. Talvikeleillä luistelen lasten kanssa, ja toivottavasti pääsen hiihtämään, Riku kertoo.

Ulkonäköä tärkeämpää on hyvä fiilis.

– On huvittavaa, että olen kirjoittanut kirjoja ja tehnyt televisio-ohjelmia näistä asioista, mutta vasta nyt aloin lukea omia kirjojamme ja kuunnella, mitä Mad Cook Show'ssamme puhutaan. Tavoittelen hyvää fiilistä ja välttelen kakkostyypin diabetesta.
 

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.