Kasmir haaveilee paitsi perheenlisäyksestä, myös maallemuutosta. Kuva: Heli Blåfield
Kasmir haaveilee paitsi perheenlisäyksestä, myös maallemuutosta. Kuva: Heli Blåfield

Laulaja Kasmir haaveilee isyydestä. – Vanhemmuus on se viimeinen suuri tuntematon, jonka haluaisin kokea.

Jopa harmaassa talviaamussa laulaja Kasmirin, 33, olemuksessa on letkeyttä, joka tuo mieleen hänen rennot kesähittinsä.

Hyvä fiilis johtuu ehkä siitä, että mies on viettänyt juuri kymmenen päivää Suomea aurinkoisemmilla leveysasteilla Espanjassa, Castillo di Mondan linnassa. Siellä hän kuvasi Vain elämää -ohjelman uutta kautta yhdessä Dannyn, Arttu Wiskarin, Sanin, Aki Tykin, Mira Luodin ja kuvauksista kohun saattelemana kesken kaiken lähteneen Terhi Kokkosen kanssa.

”Feikkaaminen tai roolien vetäminen ei toimi.”

Kasmir varmaan tietää, mitä kuvauksissa todella tapahtui, muttei kerro. Hän ohittaa aiheen sulavasti ja puhuu mieluummin porukan hyvästä fiiliksestä, lämpimästä ilmapiiristä ja kokemuksen hienoudesta.

– Ajattelin, että menen tuonne omana, aitona itsenäni. Feikkaaminen tai roolien vetäminen ei toimi. Henkisesti valmistauduin syömällä pitsaa ja pelaamalla pleikkaa. Lihoin sopivasti kameroita varten varmaan viisitoista kiloa, Kasmir sanoo ja nauraa.

– Oli jäätävä hetki, kun ensimmäisen kerran piti esiintyä noin taitavan porukan edessä. Päivä päivältä jännitys kuitenkin helpotti, kun muihin tutustui paremmin.

– Liikutuksen tunteita ei voinut välttää. Kolme kertaa repesin pöydässä täyteen itkuun, Kasmir tunnustaa.

Vain elämää -pöhinän lisäksi Kasmirin kevät on täynnä muutakin positiivista työkiirettä. Hänen toinen albuminsa Valmis on juuri ilmestynyt.

Vuosi sitten tällainen menestys olisi tuntunut kaukaiselta haaveelta. Oli vaihe, jolloin radioasemat kieltäytyivät soittamasta Kasmirin hittejä ja tärkeä tv-työ Tanssii tähtien kanssa tyssäsi kuin seinään. Muusikko joutui tahtomattaan ison, kielteisen mediakohun keskelle. Sellaista ei ole ihan helppo jättää taakse.

Liian ruma poppariksi?

”Olen vuosia potenut sitä, miltä näytän. Aloin kaljuuntua jo nuorena, ja kuulin siitä kavereilta armotonta kuittailua. En osannut ohittaa asiaa olankohautuksella. Vaikka ihmiset eivät tarkoittaisi pahaa, herkkään paikkaan osuvat sanat satuttavat. Pilkka myrkytti mieltäni ja aiheutti ujoutta ja epävarmuutta. Itsetuntooni jäi syvä särö.

”Ajattelin, että olen liian ruma jätkä.”

Traumaani pahensi se, ettei minun ja kavereideni ensimmäinen bändi, Collarbone, saanut kunnon nostetta missään vaiheessa. Ei, vaikka meillä oli kaikki mahdollisuudet breikata isosti. Oli hyvä levy-yhtiö taustalla ja kiertueita Euroopassa asti. Aloin miettiä, onko vika minussa. Päättelin, että minussa ei ole sitä jotakin, mitä bändin keulakuvalta vaaditaan. Ajattelin, että olen liian ruma jätkä siihen rooliin.

Lopulta bändi kuopattiin, mutta jatkoin biisien tekoa pöytälaatikkoon, koska rakastin sitä. Päätin, että hyvä on, teen sitten musaa muille.

Esiintymiskärpänen kuitenkin puraisi jälleen, kun kiersin livelaulajana erään dj-porukan rundilla. Päätin yrittää vielä uudelleen, tällä kertaa kevyemmällä, popahtavammalla musiikkityylillä.

Jälleen kompastuin kuitenkin ulkonäkööni. Eräästä levy-yhtiöstä sanottiin suoraan, että eihän tuollainen terroristin näköinen jätkä mitenkään voi vetää poppia. Mietin paljon sitä, millaisiin pop-artisteihin maailma on tottunut. Jos pistän omat kasvoni Robinin, Antti Tuiskun tai Isac Elliotin naamojen viereen, niin myönnettävä se on. En yksinkertaisesti ole samasta pakasta.

Nykyisessä levy-yhtiössäni Universalilla kuitenkin tärppäsi. Keväällä 2014, kun kävelimme sisään levy-yhtiöön, siellä etsittiin biisejä Hangossa kuvatun Kesäkaverit-leffan soundtrackille. Vadelmavene sopi siihen saumaan täydellisesti, ja siitä tulikin jättihitti. Se kokemus lähes pakotti uskomaan kohtaloon ja korkeampiin voimiin.

Nykyään olen helvetin ylpeä siitä, että olen tällä naamalla onnistunut raivaamaan oman paikkani kotimaisen popmusiikin kentälle.”

Pitkät, kuumat kesät

”Läpimurtohitissäni Hanko oli tärkeässä osassa. Niin myös omassa elämässäni. Isäni vanhemmat, famu ja fafa, vuokrasivat 90-luvun alussa Hangosta pysyvän kesä-asunnon. Vietin siellä lapsuuteni huolettomimmat hetket. Famu ja fafa olivat olleet alle 18-vuotiaita, kun isäni syntyi, joten famu oli isoäidiksi nuori. Häntä luultiin usein äidikseni. Hangossa pyöräilimme yhdessä kaikkialle. Aurinkoisina päivinä ostimme evääksi mustikkapullia ja ranskanleipää Brödham-leipomosta ja makoilimme tuntikausia Tullirannalla. Tai famu makoili, minä snorklailin pitkin rantaviivaa tai kiipeilin kallioilla.

”Vietin Hangossa lapsuuteni huolettomimmat hetket.”

Famu ja fafa olivat minulle läheisiä myös siksi, että lapsuudenkotini Espoossa sijaitsi vain kahden sadan metrin päässä heidän kodistaan. Menin usein suoraan koulusta mummolaan ja muistan vieläkin, miten famu kuulusteli minulta läksyjä. Ja sen, miltä välipalaksi syöty rukiinen näkkileipä Voilevin kera maistui. Famu huolehti myös kulttuurikasvatuksestani, vei minua museoihin, taidenäyttelyihin ja teatteriin.

Vilkasta mielikuvitustani ruokki sekin, että vanhempani olivat kantava voima ruotsinkielisessä Fallåker Teater -harrastajateatterissa. Lapselle se oli mieletön paikka puvustamoineen ja rekvisiittavarastoineen. Näytösiltoina olin pohjattoman ylpeä, kun saatoin väliajalla livahtaa katsomosta esiripun taakse vanhempiani moikkaamaan. Muistan sen iloisen hässäkän, kun näyttelijät vaihtoivat vaatteita takahuoneessa ja juoksentelivat eestaas maskeissaan ja peruukeissaan. Viihdyttäminen ja lavalla oleminen alkoivat jo tuolloin kiinnostaa.

Famu kuoli seitsemän vuotta sitten syöpään. Sairauteen, joka on ikävä kyllä suvussani aika yleinen. Omistin hänen muistolleen kappaleeni Valkoinen kohina. En unohda famua milloinkaan.”

Duunarijuuret

”Olen puoliksi duunari ja puoliksi taivaanrannanmaalari, tällainen taiteilijahöpö. Sen täytyy johtua taustastani, geenicocktailista, jossa on niin karjalaisuutta, suomenruotsalaisuutta kuin ehtaa stadilaisuuttakin. Lapsuuttani leimasi lämpö ja turvallisuus. Kiinteä perheyhteys oli tärkeä, materia ei niinkään. Meillä ei ollut lukaalia Helsingin keskustassa eikä pitsihuvilaa Hangossa.

Hyviä käytöstapoja korostettiin. Olin suunnilleen seitsemän, kun söin ruotsinlaivalla mahtavan pippuripihvin. Se oli niin hyvää, että marssin siitä paikasta keittiöön kiittämään kokkia. Päätin myös, että kokin ammatti olisi makea. Peruskoulu meni vähän haaveillessa, mutta sen jälkeen kokkikoulussa Espoossa olin todella motivoitunut. Valmistuttuani työskentelin kokkina useammassakin paikassa ympäri pääkaupunkiseutua, viimeksi Siltasessa Hämeentiellä. Pala sydäntäni kuuluu aina ravintola-alalle. Noissa duuneissa kohtaa paljon hurjan näköisiä, tatskattuja yrmyäijiä, jotka loihtivat lautasille silkkaa taidetta.

”Pala sydäntäni kuuluu aina ravintola-alalle.”

Nykyään toteutan kokkailuviettiäni kestitsemällä lähipiiriä. Se menee joskus vähän överiksi. Kerran tarjosin keittoa, ja sitä varten hankin Ikeasta pikkukattilat tarjoiluastioiksi. Jonakin päivänä olisi nasta perustaa oma ravintola, mutta sellaisen projektin aika ei todellakaan ole vielä.

Perhejuhlat ovat suvussamme tosi tärkeitä. Hyvä ruoka kuuluu niihin erottamattomasti. Pääsiäisen olemme yleensä Hangossa koko porukalla. En ole elämässäni viettänyt jouluaattoa kenenkään muun kuin vanhempieni kanssa. Itsepäisyydestäni tässä asiassa on joskus tullut sanomista seurustelukumppaneilta.

Ruuan ja perheeni ohella suuri rakkauteni on Helsinki. Tässä kaupungissa on taikaa. Ehkä se rakkaus tulee verenperintönä äidinisältäni, Paavo-ukilta, joka oli paljasjalkainen stadin kundi, Harjutorin kasvatti. Kun nuorena poikana pääsin muuttamaan Espoosta Helsinkiin, olin niin innoissani, että nukuin ensimmäisen yön patjalla lattialla muuten tyhjässä kämpässä.

Ukkini muistoksi ristin viime elokuussa hankkimani mustan labradorinnoutajan Paavoksi.”

Haave isyydestä

”Vanhempani ovat jo alkaneet vihjailla minulle ja neljä vuotta nuoremmalle siskolleni, että isovanhemmuus olisi kova juttu. Ajatus isyydestä ei ahdista minua pätkääkään. Mitään en enempää tahtoisi kuin olla jonkun faija. Vanhemmuus on se viimeinen suuri tuntematon, jonka haluaisin kokea.

Koiran omistaminen on saanut minut haaveilemaan myös omakotitalosta. Tällä naamalla sovin hyvin kotikaupunginosani Kallion kaduille, mutta ehkä olisi jo aika miettiä muutakin. Olisi huikeaa voida avata ovi ja päästää Paavo suoraan pihalle leikkimään.

”Koiran omistaminen on saanut minut haaveilemaan omakotitalosta.”

Käsistään kätevä isäni on vähän huvittunut haaveestani. Hänen on kuulemma vaikea nähdä minua fiksailemassa nurkkia ja tekemässä lumitöitä. ’Oletko ihan varma että se on sun juttu?’, hän kyselee. No, ei kai siitä voi tietää ennen kuin on talonomistajan saappaissa.

Yksi unelmani olisi saada jonkinlainen jalansija Jenkeistä, Kaliforniasta. Olen käynyt Losissa viitisen kertaa, ja aina vain se paikka inspiroi minua. Se on popmusiikin kirjoittamisen pääkaupunki, jossa tulee fiilis, että täällä mikä vain on mahdollista, jos vain tekee tarpeeksi duunia. Kaikki ne musiikintekijät, joita itse diggailen, elävät juuri siellä.

Olin herkässä teini-iässä, kun Yhdysvalloissa tapahtui WTC-isku. Kuvat tulipalloiksi leimahtavista lentokoneista piirtyivät niin vahvasti tajuntaani, että aloin potea sairaalloista lentopelkoa. Se rajoitti reissaamistani vuosiksi. Pääsin siitä eroon lentämällä pelosta huolimatta. Asiaa auttoi entisen tyttöystäväni insinööri-isä, joka tokaisi koruttomasti: ’Ne koneet kyllä kestää, mutta kestääkö sun pää?’. Noita sanoja toistelen mielessäni aina kun joudun lennolla turbulenssiin.”

Kasmirin elämässä moni haave on toteutunut, mutta monia on yhä jäljellä. Kuva: Heli Blåfield
Kasmirin elämässä moni haave on toteutunut, mutta monia on yhä jäljellä. Kuva: Heli Blåfield

Läpi julkisuusmyrskyn

”Julkisuus tuli Vadelmaveneen menestyksen myötä elämääni äkkiä ja aika yllättäen. Alussa se teki minusta vainoharhaisen. Aloin kuvitella, että kaikki tuijottavat minua, kaikki puhuvat minusta. Mietin, voinko hakea maitopurkin kaupasta tai kulkea käsi kädessä avovaimoni kanssa ilman että joku ottaa meistä kuvan.

Piinasin itseäni lukemalla somesta ihmisten kommentteja minusta. Kuka tämä kimittävä läski on? joku kyseli siellä. Lopulta menin terapiaan puhumaan siitä, kuinka olin muuttunut kokkipojasta julkisuuden henkilöksi. Ehkä se vähän auttoi, kartutti työkalupakkia asioiden kohtaamiseen.

”Eristäydyin joksikin aikaa kotiini.”

Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua siihen julkisuusmyllyyn, johon vuosi sitten jouduin vanhan bändikaverini Axl Smithin seksivideokohun ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin myötä. Minut tuomittiin mediassa ja somessa, vaikka olin koko kuviossa vain pienessä sivuroolissa. Uhrina ja todistajana, en osasyyllisenä. Jouduin jättämään kesken Tanssii tähtien kanssa -ohjelman ja radioasemat lopettivat hetkeksi biisieni soittamisen. Tuo kaikki tuntui niin hirveältä, että eristäydyin joksikin aikaa kotiini.

Onneksi totuus tuli lopulta julki. Ja onneksi rakas perheeni ja avovaimoni jaksoivat tukea minua tuon kaiken läpi. Kunnioitan heitä valtavasti sen takia. Tietyllä tavalla kokemus jopa lähensi minua ja avovaimoani. Tajusin entistä kirkkaammin, että läheiset ovat elämäni suurin voimavara. Ilman heitä en olisi tässä.

Mylläkästä selviytyminen asetti entiset epävarmuudet mittasuhteisiinsa. Nahka tämän rasvakerroksen ympärillä on paksuuntunut titaaniksi.

Olen lopultakin hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Pyöreähkönä miehenä, jolla parta kasvaa mutta tukka ei. Kun kohtaan kaupungilla muita kaljuja partasuita, tervehdimme toisiamme arvokkaalla, hyväksyvällä nyökkäyksellä. Hyvin menee juuri näin.”