Aina lapsettomuushoitoja ei seuraa raskaus: ainoastaan uusia hoitoja, väsymystä ja pettymystä. Anna-Kaisa Hakkarainen, 35, tajusi, että joskus on lopetettava.

Anna-Kaisa ja Petri Hakkarainen yrittivät lasta pari vuotta. Ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen hakeutuivat hedelmöityshoitoihin.

Hakkaraiset vaikuttivat helpoilta hoidettavilta: paljon munasoluja, siittiöt kunnossa, yksi raskaus oli jo alkanut. Mutta kevyimmät hoidot eivät tehonneet, ja pian Anna-­Kaisa huomasi etenevänsä kuin kone koeputkihedelmöityksestä toiseen.

– Halusin vain nopeasti eteenpäin. Seuraava hoitohan saattoi jo olla se, joka muuttaisi kaiken, aiheesta kirjan kirjoittanut Anna-Kaisa muistelee.

Hoidot alkoivat pyörittää elämää. Välillä alkuperäinen toive lapsista ja perheestä uhkasi hämärtyä ja hoidoista tulla itsetarkoitus.

Anna-Kaisa kärsi hormonien takia pahoinvoinnista ja painajaisista. Hän rukkasi ruokavaliotaan raskausystävälliseksi – paljon fooli­happoja ja greippimehua, vain vähän kahvia, ei alkoholia.

– Varmaan useimmat tarttuvat poppakonsteihin, ja ainakin kaikki niistä tietävät. Ihmisten hyvää tarkoittaviin ”ootko kokeillu fooli­happoja” -neuvoihin teki mieli sanoa, että no arvaapa.

Lapsettomuuden syyn selvittäminen tuntui pitkään tärkeältä. Anna-Kaisa ajatteli aluksi, ettei asiaa tutkittu riittävästi. Mutta kun kaikki tutkimukset oli tehty ja kaiken todettiin olevan kunnossa, selitykseksi jäi selittämätön lapsettomuus.

– Ja se oli sietämätöntä. Vasta vuosien päästä se on muuttunut vähän vähemmän sietämättömäksi.

Anna-Kaisasta kehittyi taitava huomaamaan muiden raskauksia. Ulkopuolisuuden tunne kasvoi sitä mukaa kuin lähipiiriin tuli
lisää lapsiperheitä. Anna-Kaisasta tuntui, että hän jää paitsi jostain ratkaisevasta.

Parin vuoden jälkeen hedelmöityshoidot johtivat raskauteen, mutta uusi pettymys odotti muutaman viikon päässä. Raskaus osoittautui kohdunulkoiseksi, ja sikiö piti leikata pois munajohtimesta.

Epäonnisen raskauden jälkeen Anna-Kaisa tippui kuiluun. Ulkopuolisuuden tunne paheni, uusi käynti lapsettomuushoito­klinikalla aiheutti itkukohtauksen ja lopulta Anna-Kaisa hakeutui terapiaan. Kesän aikana hän onnistui rauhoittamaan elämänsä ja pääsemään pahimman yli.

Vielä yhden tuloksettoman alkionsiirron jälkeen Anna-Kaisa alkoi kypsyä ajatukselle hoitojen lopettamisesta. Iän ja fysiikan puolesta hoitoja voisi vielä jatkaa, mutta mielenterveys ei kestäisi loputtomiin. Johonkin oli pakko panna piste.

Petri alkoi selvittää adoptio­mahdollisuuksia, ja Anna-Kaisa lämpeni ajatukselle vähitellen. Odotuksesta saattaa tulla pitkä, mutta toivon mukaan Hakkaraisten perhe kasvaa jonain päivänä sisaruksilla Kolumbiasta.