Napapiirin sankarit saa jatkoa elokuussa kolmososallaan. Siinä Pamelan roolihenkilö kipuilee äitiyden ja   uran yhdistämisen kanssa. ”Tuttu tematiikka ja naisen itsenäinen kamppailu tekivät roolista kivan tehdä. Siinä naisen tehtävä ei ole vain tukea miestään, vaan hänellä on oma tarinansa.” Kuvat: Jouni Harala
Napapiirin sankarit saa jatkoa elokuussa kolmososallaan. Siinä Pamelan roolihenkilö kipuilee äitiyden ja uran yhdistämisen kanssa. ”Tuttu tematiikka ja naisen itsenäinen kamppailu tekivät roolista kivan tehdä. Siinä naisen tehtävä ei ole vain tukea miestään, vaan hänellä on oma tarinansa.” Kuvat: Jouni Harala

Pamela Tola jäi lapsena orvoksi ja päätyi sisarustensa kanssa lastenkotiin. Nyt hän kertoo kokemuksistaan nuorille. – Teen elämästä niin hyvää kuin näillä eväillä voin.

Heinäkuun hiipiessä viimeiselle viikolle myös näyttelijä ­Pamela Tolan, 35, kesäloma on lipunut loppusuoralle. Pamelalle loma on tarkoittanut löysiä aamuja ja rutiineista poikkeamista. Sitä, ettei ­ketään saatella kouluun tai päiväkotiin. Ei tarvitse ­olla tavoitettavissa eikä vastata puhelimeen, ja vaikka vastaisikin, voi hyvällä syyllä kieltäytyä kaikesta.

– Minun on vaikea olla tekemättä mitään. Ajatukseni lähtee helposti laukalle. Lomalla konkreettinen puuhastelu perheen kanssa on paras tapa pitää ajatukset poissa työstä, hän sanoo.

Pamelan ja näyttelijä Lauri Tilkasen perheeseen kuuluvat 3-, 8- ja 10-vuotiaat lapset. Kahden freelancerin huushollissa yhteisten lomien aikataulutus on taitolaji. Seuraavaksi Pamela juhlii Napapiirin sankarit 3 -elokuvan ensi-iltaa ja hyppää uuden tv-sarjan tuotantoon. Puoliso taas on paahtanut laulaja Olavi Virrasta kertovan leffan kuvauksissa. Syksyllä pariskunta näyttelee yhdessä Turun Kaupunginteatterissa, kun Janne Reinikaisen uutuusnäytelmä Kybersielut tulee ensi-iltaan.

Pamela on luopunut vuokraamastaan työhuoneesta ja kärrännyt tietokoneensa takaisin kotiin.

– Haaveilin ehtiväni kirjoittaa työhuoneella, mutta näyttelijäntöitä tuli taas niin, ettei omille projekteille jäänyt aikaa.

Keskeneräisten kirjoitustöiden kansiossa muhii kaunokirjallinen teos, kehitteillä oleva tv-sarja sekä vanhemmista naisista kertova leffaidea. Pamela haaveilee myös ohjaavansa osan niistä.

Lastenkodista perhekotiin

Pamelan varhaisin säilynyt ohjaus on vhs-nauhalle ­kuvattu 45-minuuttinen talk show. Se tehtiin jouluaaton alla vuonna 1990. Yhdeksänvuotias Pamela vaihtaa ­innoissaan roolista toiseen ja esittää välillä joulupukkia. Nauhalla kuuluu, miten mukaan pakotettu veli mutisee, ettei halua tulla kuvatuksi. Isosiskon energisyyttä on kuitenkin mahdotonta vastustaa.

Esiintyjät juoksevat kuvaan ja siitä pois. Kameraa ei voi siirtää, koska se on pultattu kiinni lastenkodin ­kokoushuoneen seinään. Pamela haluaisi kuvata elo­kuvia, mutta joutuu myöntymään sille, ettei kameraa voi liikuttaa. Siksi sen edessä leikitään talk show’ta, uutisia ja mainoksia.

”Meidän lasten onni oli, että saimme pysyä yhdessä.”

Pamela sisaruksineen on muutettu lastenkotiin sen jälkeen, kun heidän isänsä kuoli. Nuoren perheen tilanne kävi liian haasteelliseksi sairaalle äidille.

– Meidän lasten onni oli, että saimme pysyä yhdessä. Ei ollut itsestään selvää löytää pieneltä paikkakunnalta ­kotia, johon iso sisarusporukka pääsisi yhdessä, Pohjois-Karjalan Pyhäselällä kasvanut Pamela kertoo.

Lapset menettävät äitinsä neljä vuotta myöhemmin. Pamela on äitinsä kuollessa 13-vuotias. Sisarusporukka on jo edennyt lastenkodista perhekotiin. Siellä uudet isä ja äiti ovat vanhempia ammatikseen ja kasvattavat Tolan lapsia omiensa rinnalla.

– Lastenkoti oli, noh, laitosympäristö, vaikka meistä pidettiinkin siellä huolta. Perhekotiin muuttaessa ympäristö vaihtui taas kodinomaisiin oloihin. Uusien vanhempien mukana saimme joukon uusia sisaruksia, Pamela kuvailee.

– Olen lapsesta lähtien viihtynyt porukassa ja haluan tehdä yhdessä. Vuorovaikutus on minulle tärkeää.

Epätoivo ei kestä loppuelämää

Viime vuosina Tolan sisarusten talk show’ta on näytetty valikoiduille yleisöille: nuorille niissä kouluissa, joissa Pamela on käynyt Dreams-luentoineen. Jossain kuulijoita on viisisataa, toisaalla koulun kaikki kaksikymmentä oppilasta. Suomen lasten ja nuorten säätiön hanke tukee nuorten uskoa itseensä, tulevaisuuteen ja unelmiinsa.

Pamelan viesti on selvä: vaikka oma tilanne näyttää epätoivoiselta, sen ei tarvitse olla iäti kestävä suunta.

” Vanhempien kuolema on henkilökohtainen ja intiimi kokemus, joka ei kuulu muille, enkä halua kenenkään ­retostelevan sillä.”

– Kerron nuorille oman stoorini. Millainen haaste vanhempien menetys oli, ja miten lähtökohtani lapsuudessa eivät olleet ne tasapainoisimmat ja onnellisimmat. Se, ­että kotona oli vaikeuksia, ei tarkoittanut, etteikö minustakin voinut tulla jotain, Pamela sanoo.

– Vanhempien kuolema on henkilökohtainen ja intiimi kokemus, joka ei kuulu muille, enkä halua kenenkään ­retostelevan sillä. Päätin kuitenkin kertoa siitä nuorille, jos voin sillä tavalla auttaa heistä yhtäkin. Halusin puhujana antaa jotain henkilökohtaista ollakseni nuorten luottamuksen arvoinen.

Avautuminen on palkittu luennoilla kunnioittavalla suhtautumisella ja hipihiljaa kuunnellen. Sellaisten, joita aihe liippaa lähimmin, on joskus vaikeinta kuunnella.

Pamelasta aikui sillakin pitää olla unelmia. ”Esi merkiksi äitiys on äärimmäisen tärkeä tehtävä, mutta sen nimissä ei pidä dumpata muita haaveitaan. Omani vaihtelevat ammatillisen kentän laajenta misesta rentoon mökkilomaan ja terveenä pysymiseen.”
Pamelasta aikui sillakin pitää olla unelmia. ”Esi merkiksi äitiys on äärimmäisen tärkeä tehtävä, mutta sen nimissä ei pidä dumpata muita haaveitaan. Omani vaihtelevat ammatillisen kentän laajenta misesta rentoon mökkilomaan ja terveenä pysymiseen.”

– Toisinaan joku nuorista tulee kysymään neuvoa tai kertomaan samankaltaisista kokemuksistaan. Koskettavat kohtaamiset jäävät tiukasti mieleen, hän sanoo.

– Olisipa omassa nuoruudessani ollut samanlaisia ­tilaisuuksia. Ne olisivat kannustaneet eteenpäin.

Lapsuus toinen jalka haudassa

Pamela löysi näyttelemisen jo lastenkodissa yhdeksänvuotiaana. Ei hän ajatellut sitä ammattina, vaan harrastuksesta tuli henkireikä.

– Näyttelemisestä tuli pelastukseni. Helpotti, kun pystyin välillä olemaan joku muu. Ei tarvinnut ajatella surullisia ja ahdistavia asioita, joita lapsena en voinut osata ­käsitellä.

Lähellä olleet aikuiset ymmärsivät, miten tärkeä pakoreitti elokuvaleikit olivat Pamelalle. Lastenkodista tyttöä kuskattiin teatterikerhoon 20 kilo­metrin päähän Joensuuhun, ja perhekodissa sisarusten käyttöön annettiin filmikamera. Näytelmiinsä Pamela ­teki oikein käsikirjoituksen, mutta elokuvat syntyivät hetkessä keksien.

– Lapsuuden elokuvat olivat omaa huumoriamme, ja niitä tehdessä yleensä nauroimme pissat housussa. Ne ovat ehkä hauskimpia muistoja elämästäni.

Yksi leffa esitettiin Pamelan koulussakin ala-asteella. Siinä lottovoiton saanut tyttö joutuu kaapatuksi.

– Tosin useimmat olivat sellaista huumoria, ettei niitä kehdannut muille esittää. Pari kertaa yritimme tosissamme tehdä draamallisempia elokuvia, joissa kuitenkin aina epäonnistuimme. Emmehän me oikeasti osanneet, Pamela tiivistää.

– Meille ei ollut aihetta, josta emme olisi voineet tehdä vitsiä. Jutuissamme oli paljon kuolemista ja mustaa huumoria.

Pamela miettii, että kuoleman läheisyys lapsuudessa on ehkä tehnyt siitä hänelle tavallista ja läheistäkin. Teema toistuu edelleen hänen töissään. Vanhempiensa lisäksi hän on menettänyt myös kolme isovanhempaansa.

– Lapsen mielessäni elämä oli pitkään pelkkää kuolemista, aina vähän toinen jalka haudassa. Kesti aikansa ­oivaltaa, että kaikki eivät kuole huomenna, vaan tässä ­ollaankin menossa kohti elämää, Pamela muistaa.

– Aikuistuessa tein paljon töitä päästäkseni pois synkkyyden kokemuksesta. Enää en ajattele, ­että elämäni olisi tuhoon tuomittu, koska minulle oli ­tapahtunut tuollaista.

”Meillä kotona tunnetaan paljon, kuuluvasti ja näkyvästi.”

Pamela sanoo, ettei hänellä nykyään ole pysyvää asennetta tai ajatusta kuolemasta.

– Haluaisin vain olla sinut sen kanssa. Minusta olisi ­ahdistava ajatus pelätä kuolemaa tai vältellä siitä puhumista. Ylipäätään pyrin siihen, että kaikkea pitää voida käsitellä ja että kaikki tunteet kuuluvat elämään. Meillä kotona tunnetaan paljon, kuuluvasti ja näkyvästi.

Nauru, mikä ihana pelastusrengas

Pamelalle kävi lopulta niin, että hän saavutti lapsuuden unelmansa näyttelijän ammatista. 23-vuotiaana hän oli jo näytellyt pääosan kolmessa elokuvassa ja valmisteli lopputyötään Teatterikorkeakoulussa.

– Olin unelmatyössäni, mutta se ei tehnytkään minusta onnellista ihmistä. En voinut hyvin ja minulla oli hirveitä ahdistustiloja. En pystynyt enää pitämään ratkaisemattomia ongelmia poissa vain olemalla joku muu.

Pamela otti paineita, millainen hänen kuului olla ja ­miten häntä arvosteltiin.

– Mietin, halusinko tehdä työtä, jossa voin niin huonosti. Asetin itselleni kohtuuttomia vaatimuksia enkä koskaan tuntenut olevani riittävän hyvä. Se oli loputon kehä.

Pamela teippasi jääkaappinsa oveen lapulle kirjoittamansa kysymyksen ”Miksi näyttelen?”. Siitä tuli hänen lopputyönsä aihe Teatterikorkeassa, dokumentti ja kirjakin. Pamela piti taukoa näyttelemisestä, alkoi valokuvata, kirjoittaa ja perusti perheen 25-vuotiaana.

– Siihen asti olin määrittänyt itseni vain näyttelemisen kautta. Nyt suhtautumiseni muuttui. Oli helpottavaa todeta, että voin olla merkityksellinen muullakin tavalla: äitinä, ystävänä, siskona. Yhtäkkiä elämässä oli paljon muutakin, Pamela sanoo.

– Nykyään neuvon nuoria, ettei pelkästään jokin ulkoinen asia tuo ­onnea. Se pitää kaivaa itsestä.

Pamela viihtyy nyt paremmin näyttelijänä, mutta ei se täysin kivutonta ole vieläkään. Esilläolo tuntuu haastavalta. Siksi uppoutuminen omiin kirjoitusprojekteihin on kaivattua vaihtelua. Niitä ideoidessaan Pamela myös tuntee palaavansa innostuksensa alkulähteille.

– Haluan tehdä monipuolisesti draamaa ja komediaa enkä kategorisoi, että toinen olisi jotenkin arvokkaampaa. Ne ovat hienoja tapoja käsitellä erilaisia tunteita. Joskus haluan nähdä koskettavan tarinan, toisinaan ­haluan vain nauraa, Pamela sanoo.

– Huumori ja komedia olivat minulle tärkeä selviytymiskeino lapsena ja nuorena.

Arvaamaton elämä

Orvoksi jääminen nuorena on muokannut Pamelaa ­monella tapaa. Kokonaisuudesta on mahdotonta arvioida, mikä on luonnetta ja mikä kokemusten muovaamaa – ja onko sen määritteleminen tärkeääkään? Menetys ei ole aktiivisesti läsnä arjessa, ja aika on hälventänyt muistoja niin tapahtumista kuin poismenneistä ihmisistä.

– En ymmärrä itsekään, mihin kaikkeen läheisten ­menetys on vaikuttanut, ehkä kaikkeen mahdolliseen. Vanhempana haluan tarjota lapsilleni asioita, joita minulla ei ollut: turvaa ja läsnäoloa, sellaisia arkisia juttuja.

– Olen yrittänyt hyväksyä, että minulle kävi näin, ja tehdä elämästä niin hyvää kuin näillä eväillä voin. Elämässä tapahtuu asioita, joihin en voi vaikuttaa, mutta voin vaikuttaa, miten niihin suhtaudun.

Nuorille Pamela neuvoo, että jos elämä tuntuu kohtelevan epäreilusti, pitää auttaa itseä selviämään siitä. Ottaa itse vastuu tulevaisuudestaan.

– Minä olen tietoisesti pitänyt keskusteluyhteyden ­auki itseeni. Esimerkiksi kaksikymppisenä kirjoitin itselleni kirjeen vanhuuteen asioista, joita toivoisin ja ­joita en toivoisi tapahtuvan, Pamela kertoo.

– Ainakaan en toivo päätyväni katkeraksi ja vihaiseksi. Olen tehnyt töitä sen eteen yrittämällä keskittyä hyvään, jota kulloinkin on.

Ja se hyvä, se voi olla vain pieniä hetkiäkin. Saumaton, kestävä onni on Pamelan mielestä silkkaa illuusiota.

– En tavoittele jatkuvaa onnellisuuden tunnetta, koska en usko, että sellaista tilaa edes on. Onni on oikeasti pieniä hetkiä, hän sanoo.

– Välillä tuntuu vaikealta hyväksyä, että elämä on niin arvaamatonta. Elämän ei tarvitse aina olla ihanaa –toisinaan riittää, kun siitä tekee jotenkin siedettävää.

Pamela Tola

  • Näyttelijä, käsikirjoittaja on kolmen lapsen äiti ja näyttelijä Lauri Tilkasen puoliso. Perheeseen kuuluu Espanjasta tuotu koira Rocky.
  • Nyt esillä elokuvassa Napapiirin sankarit 3. Näyttelee seuraavaksi elokuvissa Kaikki oikein sekä The Guardian Angel, jossa mukana myös tanskalaistähti Pilou Asbaek.
  • Pamela ja Lauri nähdään pitkästä aikaa teatterissa, kun Kybersielut tulee ensi-iltaan Turussa.
  • Opiskellut modernia vyöhyketerapiaa ja tanssi-liiketerapiaa.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.