Johanna (vas.) sai melanoomadiagnoosin viime heinäkuussa. ”Olen seurannut pitkiä syöpätaisteluja, mutta Johannan sairaudella tuntui olevan alku ja loppu”, ystäväänsä tukenut Susan sanoo.
Johanna (vas.) sai melanoomadiagnoosin viime heinäkuussa. ”Olen seurannut pitkiä syöpätaisteluja, mutta Johannan sairaudella tuntui olevan alku ja loppu”, ystäväänsä tukenut Susan sanoo.

Uupuminen, talousvaikeudet, astma ja syöpä. Kuunkuiskaajista tuttujen Johanna Hytin ja Susan Ahon ystävyys on testattu
pahoissa paikoissa. – Olemme kokeneet niin pelottavia ja vaikeita asioita, että niiden jälkeen on pakko olla toiselle auki koko ajan.

Mehän olemme kuin kaksi mummoa, kun tapaamme ja alamme käydä läpi vaivojamme. Sussulla on astma, minulla on allergia, Kuunkuiskaajat-duosta tuttu Johanna Hytti, 39, nauraa.

On varhainen arkiaamu, ja Munkkiniemen rantakahvilan vitriinit on vasta täytetty tuoreilla sämpylöillä ja leivonnaisilla, mutta Johanna ja duon toinen jäsen Susan Aho, 42, eivät meinaa löytää sopivaa syötävää. Terveellisiin elämäntapoihin hurahtaneet ystävykset noudattavat gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota sekä välttävät sokeria ja punaista lihaa.

– Meillä on varmaan liiankin tiivis symbioosi. Jos viettää liikaa aikaa yhdessä, kuukautiskiertokin synkronoituu, ja meillä on kaikki samat vaivat, Susan jatkaa.

Kaksikon iloisesta pulputuksesta tajuaa, että mummojutuista ei taida olla totta edes toinen puoli.

Toisaalta kukaan ei heti uskoisi, mitä kaikkea parhaat ystävät ovat muutaman viime vuoden aikana joutuneet käymään läpi.

Kuin paha etiäinen

Olen itkenyt onnesta/ Nauttinut rakkauden tuskasta/ Huutanut hiljaisuuden pois/ Kuin tämä viimeinen laulu ois/ Olen pelännyt kuolemaa/ Elänyt rakkauden tulella/ sielun paljaan polttanut/ ihoni alle sut haudannut.

Johanna kirjoitti ensi kuussa ilmestyvälle Kuunkuiskaajien levylle jo viisi vuotta sitten kappaleen, joka tuntui ennustavan tulevaa.

”Syöpä tarkoitti minulle samaa kuin kuolema.”

Lokakuussa 2014 Johannan mies huomasi ensimmäisen kerran, että pieni luomi Johannan korvan takana oli muuttunut tummaksi ja suurentunut. Myöhemmin tutkimuksissa selvisi, että luomessa oli melanooma eli ihosyöpä.

Diagnoosi viime heinäkuussa oli järkytys. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

– Kun kuulin, että kyseessä on syöpä, se tarkoitti minulle samaa kuin kuolema. Mietin, ketkä laulavat hautajaisissani ja mitä minulla on arkussa päälläni. Meidät on opetettu siihen, että syöpä merkitsee varmaa kuolemaa, vaikka syöpiä on monenlaisia, Johanna kertoo.

Lääkärit kehottivat Johannaa varautumaan siihen, että koko korva joudutaan poistamaan. Pahimmassa tapauksessa syöpä olisi levinnyt aivoihin.

Parin seuraavan kuukauden aikana tapahtui paljon: melanooma leikattiin ja pian sen jälkeen Johannan kaulasta poistettiin imusolmukkeita. Niihin syöpä oli levinnyt, mutta ei onneksi muualle.

Susan yritti tukea ystäväänsä kuuntelemalla.

– Säikähdin varsinkin, kun kuulin, että Johannan syöpä oli levinnyt imusolmukkeisiin. Onneksi kaikki tapahtui nopeasti. Lopulta jouduimme perumaan vain pari Euroopan-keikkaa, ja Johanna oli taas jaloillaan. Suvussani olen seurannut pitkiä syöpätaisteluja, mutta Johannan sairaudella tuntui olevan alku ja loppu, Susan kertoo.

– Totta kai voi tulla uusia syöpiä, mutta niin voi kenelle tahansa. Ja kuka tahansa voi jäädä auton alle seuraavan kulman takana, hän jatkaa.

Johannaa auttoi hänen peruselämänasenteensa. Kun hän oli kohdannut pahimmat palkonsa ja tajunnut elämän rajallisuuden, hän ei halunnut paisutella sairastumistaan enää enempää.

– Ratkaisevaa oli tajuta, että tämä ei eroa mitenkään siitä, jos jään auton alle. Nyt vain olisin ehtinyt hyvästellä läheiset. Jos jään auton alle, lähden läheisteni elämästä hetkessä.

– Ajattelin, että fakta on nyt se, että tällä hetkellä voin hyvin.

 


 

Aikuiset ystävät

Kuunkuiskaajat tulivat tutuksi koko kansalle, kun he edustivat Suomea euroviisuissa vuonna 2010.

Toisiinsa Susan ja Johanna tutustuivat vuosituhannen alussa, kun Susan otti juuri Värttinään liittyneen Johannan siipiensä suojaan.

– Muistin, miten pelottavaa minusta oli aikoinaan tulla bändiin. Oli vaikea löytää paikkansa 12 hengen porukasta, jossa roolit olivat jo valmiina. Värttinän kanssa kierrettiin paljon, ja minulle, ujolle ja epävarmalle parikymppiselle, oli tosi kova juttu asua yksin hotellissa jossain päin Eurooppaa. Johannan kautta koin ne tunteet uudestaan, Susan kertoo.

”Huomasimme pitävämme erilaisista miehistä ja puhuvamme samaa kieltä.”

Ystävyyden naiset sinetöivät työmatkan viimeisenä yönä torontolaisen hotellin aulabaarissa kymmenen vuotta sitten.

– Istuimme koko yön ja kävimme läpi historiamme. Huomasimme pitävämme vanhasta iskelmämusiikista, erilaisista miehistä ja puhuvamme samaa kieltä. Hanat aukesivat silloin, Susan muistelee.

– Minä olisin jatkanut tarinaa vielä seuraavana päivänä lentokoneessa, mutta Susan halusi nukkua, Johanna sanoo.

Susan onkin kantapään kautta oppinut, että hotellihuoneessa ei koskaan pidä avata silmiä ennen kuin on todella hereillä. Johannan loputon puhetulva alkaa sillä sekunnilla, kun hän havaitsee huonetoverissa elonmerkkejä.

– Tämä on meidän konkreettinen eromme: olen laskenut, että Sussu tarvitsee unta vuorokaudessa kaksi tuntia enemmän kuin minä, ja minun taas on pakko saada ruokaa säännöllisesti, Johanna kertoo.

– Se on totta. Sinulla ei puhe kulje silloin, ja siksi yritän välillä pitää sinua nälässä, Susan jatkaa.

– Mutta olemme siksi älyttömän hyvä kombinaatio keikkareissuilla. Harvoin käy niin, ettemme ole saaneet ruokaa emmekä unta, joten toinen on toimintakykyinen ja jaksaa, kun toinen on halvaantunut, Johanna päättää.

Ystävä aikuisena

Molemmat tietävät, että on harvinaista saada aikuisena oikea ystävä. Sellainen, jonka kanssa ei tarvitse tapahtua mitään ihmeellistä ja jonka luo voi milloin tahansa mennä.

– Johannaa pystyn näkemään silloinkin, kun olen väsynyt, räjähtänyt tai rikki. Rojahdan raatona hänen sohvalleen, ja koirat tulevat siihen päälleni. Yhtäkkiä keskustelumme ovat taas syvällä elämän kiemuroissa, Susan kuvailee.

”En halua kuulostaa hörhöltä, mutta uskon, että tapaamisemme on kirjoitettu tähtiin.”

– Kun menen Susanin luo, sieltä tulee kupponen lämmintä ja vähän lakritsinjuurta. Ystävä tietää täysin, mistä toinen tykkää, Johanna sanoo.

– Ei ole tarkoitus kuulostaa hörhöltä, mutta uskon, että tapaamisemme on kirjoitettu tähtiin. Uskon myös, että meidän välinen energiamme tulee tuomaan jotain enemmän ja antamaan myös toisille ihmisille, Johanna jatkaa.

Susan sanoo, että heidän suhteensa on pysynyt tiiviinä, koska he ovat paitsi ystäviä myös työkavereita.

– Samalla se on myös haaste, hän huomauttaa.

– Joissain vaiheessa meillä oli ihannekuva siitä, miten ihanaa on tehdä töitä ystävän kanssa. Sitten jouduimme huomaamaan, että ei hitto, toisessa onkin puolia, joista en pidä, Johanna jatkaa.

Välillä Johanna menettää hermonsa Susanin hitaaseen tempoon: kun ystävä viimein tajuaa, mistä Johanna on vauhkonnut jo pitkään, on tämä siirtynyt jo seuraavaan asiaan eikä enää muista, mistä Susan puhuu.

– Kyse on kunnioittamista: pitää hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, Susan sanoo.

Elovenatytöistä naisiksi

Euroviisuissa kaksi vaaleisiin mekkoihin pukeutunutta naista veivasi paljain jaloin Työlki ellää -rallia. Kuunkuiskaajien viisuveto kuusi vuotta sitten jäi niin vahvasti monien mieleen, että roolista on ollut vaikea päästä eroon.

– Kaikki euroviisujen ympärillä oli niin valtavaa, että meni kaksi vuotta siitä toipumiseen, Johanna kertoo.

– Olimme ensimmäinen euroviisu­edustaja, jolla oli oikeat sponsorit. Kun lensimme Osloon, meillä kaikilla oli samanlaiset valkoiset takit päällämme. Puuttui vain sukset, niin olisimme menneet Suomen hiihtomaajoukkueesta, Susan muistelee.

”Oli hirveää lukea kommentteja, joissa meistä puhuttiin kauheina akkoina.”

Vaikka molemmat muusikot kuuluivat myös menestysyhtye Värttinään, euroviisujulkisuus yllätti heidät. Siihen liittyi ristiriitaisia tuntoja, sillä samaan aikaan menestys myös hiveli, ja molemmat halusivat takoa niin kauan kuin rauta oli kuumaa.

– Some oli silloin vielä lapsenkengissä, mutta oli hirveää lukea kommentteja, joissa meistä puhuttiin kauheina akkoina, Johanna kertoo.

Viisuhuuman jälkeen duo painoi hommia täysillä. Molemmat kuuluivat Kuunkuiskaajien lisäksi useampaan bändiin, Susan esiintyi myös Nukketeatteri Sammossa ja kaiken huipuksi kaksikko työskenteli Himos Folkin taiteellisina johtajina euroviisuvuonna.

– Ei ihme, että jossain vaiheessa tajusimme, että nyt emme ole enää pitkään aikaan olleet toisillemme ystäviä, Susan muistelee.

Raskainta oli huomata, että levytys­sopimusta ei syntynyt, vaikka Susan ja Johanna neuvottelivat siitä parin vuoden ajan viiden eri levy-yhtiön kanssa. Välillä duolle näytettiin vihreää valoa, mutta homma peruttiin, kun ei oikein tiedetty mihin lokeroon nämä naiset pitäisi laittaa.

– Meitä pidettiin kahtena keijuna, paljasjalkaisina elovenatyttöinä, ja me mietimme, että tällaisiako me sitten ollaan, Susan muistelee.

Alan julmuus tuli monessa kohtaa ilmi.

– Vanhemmat miehet tuntuivat ajattelevan, että kaksi blondia ei ymmärrä mistään mitään, Johanna jatkaa.

Kroppa pettää

Pari vuotta sitten ystävät olivat uuvuksissa. Yhteisen firman käynnistäminen takkuili, taloudelliset vaikeudet painoivat ja lisäksi Johannan parisuhde oli päättynyt.

Tahti hiljeni vasta, kun Susanin kroppa alkoi oireilla rajusti.

Kun Susan joutui sairaalaan ja hengityskoneeseen astman takia, hän tajusi, ettei voi jatkaa samalla tavalla.

– Istuin sairaalan penkillä, katsoin ikkunasta ulos ja mietin vaihtoehtojani: haluanko istua täällä useammin vai muutanko jotakin elämässäni? Susan muistelee.

– Olin lähdössä Berliiniin, mutta lääkäri sanoi, että jollen halua koneen tekevän pakkolaskua hengitysvaikeuksieni takia, minun pitää jäädä sairaalaan.

Muusikolle oli kova paikka miettiä, miten astma vaikuttaa hänen hengitykseensä ja sitä kautta laulamiseen.

– Se oli terveellinen itsetutkiskelun paikka: mikä olen, jos en ole enää laulaja? Oli pakko miettiä, onko työ sitten kuitenkaan kaikki kaikessa, kuten oli nuoresta saakka ajatellut. Silloin olin esimerkiksi varma, ettei kukaan mies ikinä menisi työn edelle.

Susan oli tiedostanut tekevänsä liikaa asioita. Rauhoittumaan hän pystyi vasta, kun oli pakko.

– Olin huomannut, etten ollut enää pitkään aikaan ollut oma itseni. Olin koko ajan äkäinen. Jos kuka tahansa pyysi minulta jotakin, koin sen vaatimuksena – jopa kutsun kahville ystävän kanssa, Susan kuvailee.

”Oli vaatinut uskoa ja luottamista, että jumalauta, me selviämme.”

Johannan syöpädiagnoosi kaiken tämän jälkeen tuntuikin olevan liikaa.

– Se oli meille kova pala, koska kannattelemista oli ollut niin paljon jo entuudestaan. Koko ajanjakso oli vaatinut hirveästi uskoa ja luottamista, että jumalauta, me selviydytään sekä henkilökohtaisessa elämässä että Kuunkuiskaajina, Johanna kertoo.

– Mutta onneksi kriisimme ovat menneet limittäin. Vaikka raskasta sekin on ollut, koska juuri, kun toinen on päässyt ylös, on ollut toisen vuoro pudota.

Syövän ja uupumisen jälkeen myös Johanna on oppinut kuuntelemaan paremmin itseään. Molemmat tietävät, että jos hän lähettää viestejä jatkuvalla syötöllä hektisen päivän jälkeen, ollaan pettävällä jäällä.

– Nykyään huomaan, milloin käyn ylikierroksilla. Silloin pysähdyn tekemään hengitysharjoituksia tai lähden kävelylle. Aiemmin luulin, että se on luonteenpiirteeni enkä ole tajunnut, että se on kehoni hälytysmerkki. Olenkin ollut vuosia stressaantunut, Johanna sanoo.

Villasukkapäiviä

Tänä keväänä elämä tuntuukin hymyilevän.

Käsissä on tuleva levy Revitty rakkaus, joka saatiin lopulta tehtyä joukkorahoituksen avulla. Kaikki levyn biisit Johanna ja Susan ovat tehneet itse.

– Myimme levyä etukäteen joukkorahoituskampanjan avulla 18 000 eurolla. Oli hienoa huomata, että olimme olleet mielessä. Vaikka euroviisuhässäkästä oli jo muutama vuosi, fanit halusivat tukea meitä. Suuri kiitos heille kaikille, sillä ilman heitä levyä ei olisi.

Johannan sairaudesta muistuttaa enää arpi, ”taistelun jälki”, kaulassa sekä korvanlehti, jossa kasvaa hentoa karvaa.

– Johanna on meidän hobittikorva. Kallon ihoa venytettiin, jotta siitä saatiin rakennettua uusi korva, ja siksi siinä kasvaa hiuksia.

Arvomaailma on muuttunut paljon: terveyttään ystävät eivät enää halua uhrata yrittäjyyden tai kunnianhimon takia.

– Olen aina ollut ylisosiaalinen, mutta nykyään osaan myös olla yksin. Herään ennen muuta perhettä, jotta saan joka päivä omaa aikaa: juon rauhassa teen, hengittelen ja teen omanlaisiani venytys- ja joogaliikkeitä, Johanna kertoo.

”Olemme kokeneet niin pelottavia ja vaikeita asioita, että toiselle on pakko olla auki koko ajan.”

Susan puolestaan vannoo villasukkapäivien nimiin. Silloin ollaan aamusta iltaan asti pyjamassa kotona, makoillaan, tehdään ehkä kotihommia ja saatetaan käydä koiran kanssa metsässä. Joka vuosi Susan myös matkustaa Thaimaahan, jossa hän viettää kuukauden ilman velvoitteita tai aikatauluja.

Varmaa on, että tämä ystävyys säilyy.

– Olemme kokeneet yhdessä niin paljon jänniä, ihania, pelottavia, vaikeita ja surullisia asioita, että niiden jälkeen toiselle on pakko olla auki koko ajan. Se tekee suhteestamme erityisen.

 

Susan Aho

Syntyi 5.3.1974 Espoossa.

Opiskellut kansanmusiikkia Sibelius-Akatemiassa.

Värttinä-yhtyeen jäsen vuodesta 1997. Jäsenenä suomalais-balttialaisessa Vaeltajat-musiikkiryhmässä vuodesta 1998.

Työskennellyt myös nukketeatteri Sammossa Helsingissä.

 

Johanna Hytti

Syntyi 16.6.1976 Kuusamossa.

Opiskellut musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiassa.

Laulunopettaja, opiskellut myös synnytyslauluvalmentajaksi.

Värttinä-yhtyeen jäsen vuosina 2001–2012.

Isäksi tuleminen ja omista tunteista vaikeneminen ajoivat Pete Parkkosen etsimään itseään. – Kävin terapiassa läpi parisuhteet,
erot ja asiat, joista olin siihen asti vaiennut.

Pete Parkkosella, 27, on tilanne päällä. Artistikollega on sairastunut, ja keikkamyyjä kyselee Peteä paikkaamaan illan laivakeikkaa.

Pete näppäilee silmälasiensa takaa kännykällä mietteliään näköisenä kohteliasta kieltäytymistä. Laivan lähtöön olisi aikaa viisi tuntia, mutta talvirenkaiden vaihto on varattu alkuillalle. Lähtö keikoille on seuraavana päivänä, ja poikaakin olisi hyvä nähdä ennen sitä.

Vielä muutama vuosi sitten Pete olisi sen enempää miettimättä lupautunut. Mutta kaksi vuotta sitten hänestä tuli pienen pojan isä, ja sen jälkeen hän on oppinut itsestään paljon. Kuten sen, että kieltäytyminen on vaikeaa, mutta joskus se on vain tehtävä. Pete jättäisi mieluummin epämiellyttävät asiat sanomatta ja antaisi niiden kasvaa sisällään purkausta odottavaksi tulivuoreksi.

Kaksi vuotta sitten, kuusi kuukautta pojan syntymän jälkeen, näin lopulta tapahtui.

– Siinä oli monta asiaa yhtä aikaa käsiteltävänä. En halunnut kohdata ongelmia ja menin lopulta jumiin. Vierestä tilannetta seurannut kaverini iski käteeni terapeuttinsa numeron.

Siitä alkoi matka, jonka aikana Pete oppi tuntemaan itsensä paremmin ja tasapainottelemaan elämän eri osa-alueilla: artistina, isänä, ystävänä, kumppanina ja seksisymbolina.

Vaikenemisen kulttuuri

Yhdeksän vuotta sitten 18-vuotiaasta Petestä tuli koko kansan tuttu, kun hän sijoittui Idols-ohjelmassa kolmanneksi. Pete muutti menestyksen myötä lapsuudenkodistaan Pihtiputaalta Helsinkiin. Kun ohjelma loppui, katosi myös viikoittainen miljoonayleisö.

– Hain artistina pitkään paikkaani ja tavallaan haen varmaan vieläkin. Vuosien aikana olen saanut tehdä töitä itseni kanssa ja opetella kärsivällisyyttä, kun kaikki ei tapahdu heti.

”Olen monella tapaa kuin isäni, joka ei juuri puhu tunteistaan, jos ei kysy.”

Vuonna 2015 alkoi viimein tapahtua. Peten sooloura lähti nousuun, ja hän kiersi omien keikkojensa lisäksi feataamassa JVG:n festarikeikoilla, eli kiertue-elämää, jollaisesta oli teini-ikäisestä asti haaveillut.

Samana kesänä Peten elämä mullistui, kun hänestä tuli yllättäen isä.

– Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, millaista isyys käytännössä on. Kaikki vastasyntyneen kanssa oli uutta. Pelkäsin aluksi, toiminko oikein ja mietin, mitä tälle käärölle pitää nyt tehdä.

Pete teki parhaansa lapsen kanssa. Samaan aikaan artisti Pete Parkkosella meni lujaa ja keikkoja oli paljon.

– Olin vielä silloin ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään. Asiat kuitenkin kasaantuivat, ja parisuhteessa ja ystävyyssuhteissa tuli ongelmia.

Pete ei tuolloin tiedostanut, että osasyy ongelmiin oli vaikeneminen.

– Olen monella tapaa kuin isäni, joka ei juuri puhu tunteistaan, jos ei kysy. Sen sijaan olemme molemmat kohteliaita, auttavaisia ja super­aktiivisia. Kaikkea pitää kokeilla ja tehdä. Asiat ovat meillä järjestyneet aina ilon kautta. Olin varmaan hämilläni, kun näin ei enää tapahtunutkaan.

Jumissa pään sisällä

Ensimmäisenä muutoksen Petessä huomasivat ystävät. Yleensä positiivisesta kaverista oli veto poissa.

– Olin jumissa pääni sisällä, energiatasoni laski. Samalla sivuutin ikävät asiat, koska en osannut ja jaksanut kohdata niitä, Pete kertoo.

– Tilannetta ehti kestää muutaman kuukauden, kunnes hain ystäväni vinkistä ammattiapua. En halua edes ajatella, miten olisi käynyt, jos tilanne olisi pitkittynyt. En ole koskaan totaalisesti romahtanut, mutta niin olisi ennen pitkää käynyt.

"Olin ennen ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään."
"Olin ennen ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään."

Terapiassa puhuminen tuntui alkuun vaikealta, mutta jokaisen kerran jälkeen Pete löysi lisää uskallusta avata elämäänsä enemmän.

– Kävin siellä lopulta läpi parisuhteet, erot ja asiat, joista olin siihen asti vaiennut. Löysin avaimia lukkoihin, joihin en ollut ikinä koskenut.

Hän ymmärsi myös, että isän ja artistin roolit olivat monella tapaa ristiriidassa.

– Oli uutta ja vanhaa, isoa ja pientä. Tasapainoilin isyyden ja muun yksityiselämän sekä artistiuden välillä. Onneksi lähipiirini piti tiukoissakin paikoissa pääni kasassa ja jalkani maan pinnalla.

Pete vertaa terapeutille puhumista peiliin katsomiseen.

– Ymmärsin paremmin, miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut. Opin tuntemaan itseäni paremmin. En todellakaan väitä, että olisin nyt ihmisenä mitenkään valmis, ja opettelen edelleen puhumisen kulttuuria. Mutta minun elämääni avoimuus on helpottanut. Enää ei tarvitse lukita asioita sisälle.

Isät ja pojat

Toinen tärkeä peili Peten elämässä on hänen poikansa.

Pete ei elä parisuhteessa lapsen äidin kanssa, mutta tapaa 2,5-vuotiasta poikaansa usein.

”On jännää löytää lapsesta samoja piirteitä kuin itsestään.”

– Meille kummallekin oli aina itsestään selvää, että tapaan lasta paljon. Kun miettisin omaa elämääni ilman isääni, se tuntuisi mahdottomalta. En haluaisi sellaista tilannetta omalle lapselleni. Vaikka lapsi ei asu kanssani, en ajattele, että olen tehnyt isänä mitään väärin. Olen toiminut kaikissa tilanteissa parhaaksi näkemälläni tavalla.

Pete arvelee olevansa isänä leikkisä. Hän esimerkiksi ulkoilee, leikkii ja musisoi pojan kanssa.

– On ollut siistiä, että lapsen kanssa kasvaa siinä sivussa itsekin. On myös jännää löytää lapsesta samoja piirteitä kuin itsestään.

Petellä on aina ollut läheiset välit Pihtiputaalla asuviin vanhempiinsa. Hän käy vanhassa lapsuudenkodissaan silloin tällöin, ja eläkkeellä olevat vanhemmat käyvät Helsingissä kerran kuussa katsomassa poikaa ja pojanpoikaa.

Luvatonta koskettelua

Parempi itsetuntemus auttoi Peteä suhtautumaan myös seksisymbolin roolin, joka hänelle lankesi Kohta sataa -videon myötä. Videolla alastomana kiemurtelevan Peten vartalo on sivelty öljyllä. Strategisen paikan peittona on samppanjapullo.

– Tiesin tasan tarkkaa, mihin videota tehdessämme ryhdyin. Olen aina ollut hullu heittäytyjä, ja videon tekeminen oli helppoa. Olen aina pitänyt itseäni hyvännäköisenä ja pitänyt itsestäni huolta urheilemalla. Sinällään seksisymbolin rooli tuntui luonnolliselta.

Roolissa on ollut myös varjopuolensa. Pete sanoo, että videon jälkeen hänestä tuli seksiobjekti, jota sai lähennellä luvatta.

– Varsinkin keikoilla tai niiden jälkeen, kun on alkoholia mukana kuvioissa, meininki saattaa olla tosi härskiä. Oletusarvo on myös , että keikalla paita lähtee aina pois.

"Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin."
"Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin."

Tänään kuuluisa kiharapilvi on vedetty huomaamattomasti ponnarille, joka uppoaa hupparin uumeniin. Silmälaseissaan ja hiukset kiinni Pete saa kulkea rauhassa. Keikoilla tai baareissa tilanne on toinen. Kun Me too -kampanja alkoi sosiaalisessa mediassa, Peten teki mieli kirjoittaa omista kokemuksistaan.

– Vaikka kuinka olisi seksisymboli, niin luvaton koskettelu on seksuaalista häirintää. Enhän minäkään sano kaupan kassalle, että ottaisitko paidan pois, Pete vertaa.

– Yleensä jos joku koskettelee luvattomasti, sanon tiukasti ja ystävällisesti: älä koske. Paras vaihtoehto on lähteä pois paikalta.

Pete painottaa, että ei ole tehnyt tästä isompaa numeroa, koska on pystynyt käsittelemään asiaa.

– Onneksi tämä tapahtui nyt eikä vaikka urani alussa. Tunnen itseni paremmin ja ymmärrän asioiden suhteellisuuden. Jos ahdistelu menisi vakavammaksi ja alkaisi satuttaa henkisesti, sitten minun pitäisi miettiä sitä uudestaan.

Parisuhdestatus

Tällä hetkellä Pete elää kämppiksinä parhaan ystävänsä kanssa. Järjestely on herättänyt puhetta sen jälkeen, kun Pete kertoi haastattelussa, että voi ihastua yhtä lailla miehiin kuin naisiin.

– En halua pistää itseltäni mitään ovia kiinni enkä ala määritellä 27-vuotiaana, millainen olen ja miten elän viisikymppisenä, hän sanoo.

– Sain sanomisestani todella paljon palautetta. Hyvä jos pystyin olemaan jollekin avuksi, mutta samalla mietin, onko tällainen asia todella uutinen vielä vuonna 2017.

”Kiinnitän huomiota iloisiin ja rempseisiin ihmisiin. Ihastun tyyppeihin, jotka uskovat itseensä.”

Parisuhteessa Pete kertoo eläneensä vain naisten kanssa.

– Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin. Kiinnitän huomiota iloisiin ja rempseisiin ihmisiin. Ihastun tyyppeihin, jotka uskovat itseensä. Tätä tapahtuu varsinkin silloin, kun itse etsii itseään. Toisen itsevarmuus saa ajattelemaan, että minäkin haluan elää noin ja haluan mukaan hänen menoonsa. Positiivisuus on yhdistänyt minua ja kumppaneitani, Pete kertoo.

– Myönnän, että ihastun helposti. Ihastus saattaa kestää vain viikon, kuukauden, joskus pitempäänkin. Ihastuminen ei tarkoita sitä, että ryhtyisin kohteen kanssa parisuhteeseen.

Kämppiksen kanssa asuminen sopii Petelle, sillä hän ei viihdy kovin hyvin yksin.

– En ole keksinyt terapiassakaan siihen kummempaa vastausta, minusta yksinolo vain on perseestä. Jaan ja teen mieluummin asioita yhdessä, hän sanoo.

"Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin."
"Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin."

– Nykyisen kämppiksen kanssa meillä oli törkeen kivaa, joten oli itsestään selvää, että voisimme muuttaa samaan asuntoon. Kämppikseni on yksi siisteimpiä tuntemiani tyyppejä. Vaikka olen itse vielä ihan kakara, niin välillä on kiva tehdä aikuisjuttuja. Yksi ilta juotiin viiniä, syötiin juustoja, katsottiin Frasieria ja kuunneltiin jazzia.

Pete arvostaa vanhempiensa pitkää liittoa, mutta ei usko, että sellainen on häntä varten.

– Vanhempieni suhteen kaltaisia parisuhteita, joissa ollaan 16-vuotiaasta eläkepäiville, ei varmaan synny tulevaisuudessa enää kauheasti. En ehkä näe sellaista itselläni, mutta arvostan heidän välistään luottamusta ja omistautumista perheelle, Pete pohtii.

– Isältä olen oppinut herrasmiesmäisyyden naisia kohtaan. Olen samanlainen ovien avaaja.

Pete on oppinut itsestään myös ystävyyssuhteissa. Kaveriporukka koostuu pitkälti taiteilijoista. Ystävät ovat hänelle elämän suola.

– Välitän ystävistäni usein enemmän kuin itsestäni. Huolehdin, että kaikilla on aina kaikki hyvin ja autan usein pyytämättä. Siinäkin minun on pitänyt opetella rajojen vetämistä, että jaksaisin itsekin.

Hyvästit tuppisuulle

Tällä hetkellä Pete elää monella tavalla unelmaansa, koska pystyy elättämään itsensä musiikilla. Tekstejä hän tekee parhaiten uudessa ympäristössä, ja joka vuosi hän matkustaa vähintään yhteen uuteen maahan lomailemaan ja tekemään kappaleita.

– Yksi unelmistani on se, että olisin jonain päivänä käynyt maailman jokaisessa maassa. Tällä hetkellä käytyjä maita on 37. Matkustan nykyään aina yksin, sillä reissussa joudun kohtaamaan itseni, ja se tekee hyvää.

Pete on onnellinen, että on itsensä kanssa nykyisessä pisteessä.

– Olen päässyt pois tuppisuun roolista, vaikka tunneasioissa minulla on siihen yhä taipumusta. Olen myös oppinut, että kaikesta selviää puhumalla. Rohkaisen itseäni usein sanomaan asioita, joista olisin aikaisemmin vaiennut.

Tekstittäjänä ja musiikintekijänä Pete uskoo olevansa vielä ihan alussa.

– Haen siinä roolissa itsevarmuutta ja tyyliäni. On ihan kivakin ajatella, että kaikki on vielä edessä.

– Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin.

Pete Parkkonen

27-vuotias laulaja tuli tutuksi neljännen kauden Idolsista, jossa sijoittui kolmanneksi.

Tehnyt kolme albumia, neljäs ilmestyy ensi vuonna. Uusi sinkku julkaistaan loppuvuodesta.

Voitti viime vuonna Tähdet tähdet -musiikkiohjelman ja vuonna 2014 Tanssii tähtien kanssa -ohjelman.
Asuu kämppiksen kanssa Helsingissä, 2-vuotias poika.

Antti Lindtman hehkuttaa vauvaonnea sosiaalisessa mediassa.

SDP:n kansanedustaja Antti Lindtman, 35, ja hänen puolisonsa Kaija Stormbom, 54, ovat saaneet esikoistytön. Antti kertoo asiasta sosiaalisessa mediassa. Instagramissa hän julkaisi kuvan, jossa näkyy hänen oma kätensä ja pikkuinen lapsen käsi.

– Pieni on elämän alku, suuri on vanhempien onni. Tyttö tuli, kaikki hyvin, Antti kirjoittaa.

 

Pieni on elämän alku, suuri on vanhempien onni. Tyttö tuli, kaikki hyvin❤️

A post shared by Antti Lindtman (@anttilindtman) on

Kuvan paikkasijainniksi Antti on lisännyt Helsingin Naistenklinikan.

Myös Facebookissa Antti hehkuttaa pienen vauvan synnyttämää onnea.

– Tyttö tuli, 3440g/50cm. Kaikki hyvin <3 Elämä on tässä ja nyt, Antti kirjoittaa.

Antti ja Kaija ovat kertoneet avoimesti siitä, kuinka vaikeaa lapsen saaminen on heille ollut. Kesällä Antti kirjoitti Facebookissaan, että he ovat toivoneet perheenlisäystä jo kymmenen vuotta.

– Se haave on ollut mielessä joka päivä, viimeisenä illalla ja aamulla ensimmäisenä, yli kymmenen vuoden ajan. Toivon liekki ehti kynttilässä jo välillä lepattaakin, hän kirjoitti.

Samassa päivityksessä hän ilmoitti, että pariskunta odottaa vihdoin lasta.