Kansallisteatterin näyttelijä Kristiina Halttu oli nuorena ahdistunut siilitukka. – Löysin vasta nelikymppisenä tapani elää ja olla minä.

Kuva Panu Pälviä

Kärsimätön. Perfektionisti. Hyvästä ruuasta ja viinistä pitävät nautiskelija mutta toisaalta hieman masokisti. Ääripäiden ihminen. Sellaisilla sanoilla Kristiina Halttu, 48, kuvailee itseään. Listaan voisi lisätä myös ilmaisun klassisen kaunis.

Kristiina huokuu naisellista tyylikkyyttä: on kiilakorkoiset nilkkurit, pitkänä laineileva tukka ja korvakorujen kivissä samaa sinistä kuin neuleessa.

Ei uskoisi, että Kristiina pääsi sinuiksi naiseutensa kanssa vasta nelikymppisenä.

Kristiina kasvoi pohjoispohjanmaalaisen maatalon tyttärenä, eikä kolmen pojan isosiskosta todellakaan pitänyt tulla näyttelijää. Lukion jälkeen hän haki Rovaniemelle opiskelemaan luokanopettajaksi, vaikka ala ei tuntunutkaan omalta. Kyläyhteisössä kasvaneen 19-vuotiaan hevostytön ympärille ilmaantui yhtäkkiä kiinnostuneita poikia. Se hämmensi.

– Olin saanut elää Peppi Pitkätossuna pellossa, eikä kukaan ollut kiinnittänyt minuun huomiota. Säikähdin, kun minua sanottiin kauniiksi.

Kristiina halusi todistaa, ettei hän ollut mikään prinsessa, eikä taatusti yksi niistä kaikista herttaisista opettajaopiskelijatytöistä. Hän kapinoi vetämällä tukkansa siiliksi, verhoutumalla huppareihin ja saksimalla hihat irti paidoista.

– Tein kaikkeni, etten olisi näyttänyt viehättävältä. Kiroilin, vedin röökiä, syljeskelin kadulle ja kuljin asenteella, että haistakaa jätkät.

Nykyisin Kristiina katsoo kadehtien nuoria näyttelijöitä, jotka osaavat nauttia naisellisuudestaan. Itse hän hyväksyi vasta nelikymppisenä sen, että pitää pukeutumisesta ja sisustamisesta.

–  Miksen pukeutunut naisellisesti silloin, kun olin nätti? Olin pitkään ihan solmussa. Minun oli vaikea löytää omaa tapaani olla nainen.

Neuroottista juoksemista

Opiskeltuaan muutaman vuoden Kristiina palautti kasvatustieteen gradunsa ja samoihin aikoihin hän soitti Teatterikorkeakouluun sydän hakaten. Puhelu oli ratkaiseva: hän oli päässyt toisella yrittämällä sisään.

Teatteri oli imaissut Kristiinan mukaansa Rovaniemellä luokanopettajaopintojen ohessa, kun kaveri oli saanut houkuteltua hänet ylioppilasteatterin pääsykokeisiin. Ensimmäisten harjoitusten jälkeen silmät loistivat ja posket hehkuivat.

Kun Kristiina sitten 30-vuotiaana valmistui Teatterikorkeakoulusta, elettiin pahinta lamaa. Vähistä töistä kilpailtiin, mutta silti olisi pitänyt nirsoilla. Kun hän lähti kameratyöskentelyä oppiakseen Samppanjaa ja vaahtokarkkeja -saippuasarjaan, eräs kollega kysyi, miksi hän oli suostunut moiseen kaupalliseen paskaan.

Ja kun Kristiina teki taiteellisesti uskottavia teatterirooleja, hän itse kyseenalaisti osaamisensa. Oliko hänellä oikeutta mennä lavalle? Ihmisethän olivat sentään maksaneet lipusta.

– Nyt ahdistus ihmetyttää. Miten kaikki olikin niin vaikeaa? Yritin pitkään selvittää, millainen olen, mitä haluan elämältä ja kenen kanssa.

Kristiina löysi keinonsa purkaa epävarmuutta ja ahdistusta.

– Elämäni oli jossain vaiheessa neuroottista juoksemista ja ruokapäiväkirjan pitämistä. Merkitsin ylös, montako kilometriä juoksin ja mitä söin. Liiat kalorit merkitsin viivan alle punaisella.
Vuosien saatossa painontarkkailu jäi, kun elämään tuli muutakin sisältöä, esimerkiksi eräs rumpali, jonka Kristiina bongasi Kulttuuritalon portailta.

– Ajattelin, että onpa ärsyttävä jätkä, yhtä rock-kliseetä: rumpali, jolla on korvakoru ja mustaksi värjätty tukka. Siinä vaiheessa en tiennyt, että Tero on puoliksi italialainen.

Viimeisin iso elämänmuutos tapahtui, kun Kristiinasta tuli 38-vuotiaana Eelis-pojan äiti.

– Fokus kääntyi itsestä pois, eikä elämä ollut enää epätervettä oman olotilan ja pelkojen vellomista. Oli helpottavaa ajatella, että kroppa on luotu lasten saamiseen.

Nykyisin Kristiina etsii tasapainoa sisäisen nautiskelijansa ja rääkkääjänsä välillä. Toisinaan hän elää iduilla ja käy neljästi viikossa salilla, joskus vetää levykaupalla suklaata.

Tyttö kaupan päälle

Kristiina ja Tero Kling ovat olleet yhdessä nyt 19 vuotta. Pari viettää seesteistä perhe-elämää sunnuntain noutoruokineen ja leffoineen, mutta voimakastahtoiset taiteilijat ottivat alussa railakkaastikin yhteen.

Lisähaasteita toi se, että Teron mukana kuvioihin tuli vuoden ikäinen tyttö, jota piti hoitaa kuin omaa.

– En olisi itse vielä siinä vaiheessa hankkinut lasta, mutta kun rakastuu, on otettava koko paketti.

Kristiina päätti kasvatustieteilijän ja isosiskon taidoillaan luoda Venlalle niin turvallisen ympäristön kuin mahdollista. Hän kuvaa äitipuolen roolia ristiriitaiseksi: on velvollisuuksia mutta ei oikeuksia.

Vähitellen hän löysi paikkansa Venlan kaverina ja yhtenä tämän elämän aikuisista. Venlasta tuli se kaivattu tyttö, jolle sai ostella vaaleanvioletteja vaatteita.

Huh, mitä hommaa

Nyt uusperheen alkuaikojen myrskyt huvittavat Kristiinaa. Enää hän ei jaksaisi riidellä niin kuin nuorempana.

– Olen oppinut hyväksymään sen, että toisen pitää antaa olla sellainen kuin hän on. En myöskään oleta, että toinen tekee elämästäni ihanaa, vaan olen vastuussa siitä itse.

Välillä teatterin ja kodin väliä suhatessaan Kristiina haaveilee elämästä ilman arkista puurtamista. Jos hän tekisikin vain elokuvarooleja, eläisi hotellielämää ja laittautuisi kuvausten päätteeksi juhliin.

Nuo ajatukset juolahtavat mieleen, kun vetää kuukaudesta toiseen esitystä, jossa joutuu odottelemaan vuoroaan teatterin alle rakennetussa bunkkerissa.

– Olen huomannut ajattelevani kuin nuorena, että elämä on toisaalla. Täällä minä istun maan alla sininen epookkimekko päällä, jotta saan kuvitella olevani sota-ajan laulajatar. Huh, mitä hommaa.

Työ on joka tapauksessa rakas. Se on paitsi oksettavaa jännitystä ja aikataulustressiä myös mahdollisuus kuvata elämää niin kauniina ja raadollisena kuin se on.

– Kesti niin kauan löytää tapa elää ja olla minä, että kunpa kaikki vain pysyisi tällaisena. Kaikki on kauhean hyvin juuri nyt.

Kristiina Halttu
Kuivaniemellä 7.6.1963 syntynyt näyttelijä-laulaja Kristiina on työskennellyt Kansallisteatterissa vakituisesti vuodesta 2005. Hän on nyt näytelmissä Mr Vertigo, 13 uponnutta vuotta ja Homo! Kristiina muistetaan myös Kotikadusta sekä elokuvista Sisko tahtoisin jäädä ja Tummien perhosten koti. Kesällä hän esiintyy Kirjurinluodolla näytelmässä Älä pukeudu päivälliselle.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.