Kansallisteatterin näyttelijä Kristiina Halttu oli nuorena ahdistunut siilitukka. – Löysin vasta nelikymppisenä tapani elää ja olla minä.

Kuva Panu Pälviä

Kärsimätön. Perfektionisti. Hyvästä ruuasta ja viinistä pitävät nautiskelija mutta toisaalta hieman masokisti. Ääripäiden ihminen. Sellaisilla sanoilla Kristiina Halttu, 48, kuvailee itseään. Listaan voisi lisätä myös ilmaisun klassisen kaunis.

Kristiina huokuu naisellista tyylikkyyttä: on kiilakorkoiset nilkkurit, pitkänä laineileva tukka ja korvakorujen kivissä samaa sinistä kuin neuleessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei uskoisi, että Kristiina pääsi sinuiksi naiseutensa kanssa vasta nelikymppisenä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kristiina kasvoi pohjoispohjanmaalaisen maatalon tyttärenä, eikä kolmen pojan isosiskosta todellakaan pitänyt tulla näyttelijää. Lukion jälkeen hän haki Rovaniemelle opiskelemaan luokanopettajaksi, vaikka ala ei tuntunutkaan omalta. Kyläyhteisössä kasvaneen 19-vuotiaan hevostytön ympärille ilmaantui yhtäkkiä kiinnostuneita poikia. Se hämmensi.

– Olin saanut elää Peppi Pitkätossuna pellossa, eikä kukaan ollut kiinnittänyt minuun huomiota. Säikähdin, kun minua sanottiin kauniiksi.

Kristiina halusi todistaa, ettei hän ollut mikään prinsessa, eikä taatusti yksi niistä kaikista herttaisista opettajaopiskelijatytöistä. Hän kapinoi vetämällä tukkansa siiliksi, verhoutumalla huppareihin ja saksimalla hihat irti paidoista.

– Tein kaikkeni, etten olisi näyttänyt viehättävältä. Kiroilin, vedin röökiä, syljeskelin kadulle ja kuljin asenteella, että haistakaa jätkät.

Nykyisin Kristiina katsoo kadehtien nuoria näyttelijöitä, jotka osaavat nauttia naisellisuudestaan. Itse hän hyväksyi vasta nelikymppisenä sen, että pitää pukeutumisesta ja sisustamisesta.

–  Miksen pukeutunut naisellisesti silloin, kun olin nätti? Olin pitkään ihan solmussa. Minun oli vaikea löytää omaa tapaani olla nainen.

Neuroottista juoksemista

Opiskeltuaan muutaman vuoden Kristiina palautti kasvatustieteen gradunsa ja samoihin aikoihin hän soitti Teatterikorkeakouluun sydän hakaten. Puhelu oli ratkaiseva: hän oli päässyt toisella yrittämällä sisään.

Teatteri oli imaissut Kristiinan mukaansa Rovaniemellä luokanopettajaopintojen ohessa, kun kaveri oli saanut houkuteltua hänet ylioppilasteatterin pääsykokeisiin. Ensimmäisten harjoitusten jälkeen silmät loistivat ja posket hehkuivat.

Kun Kristiina sitten 30-vuotiaana valmistui Teatterikorkeakoulusta, elettiin pahinta lamaa. Vähistä töistä kilpailtiin, mutta silti olisi pitänyt nirsoilla. Kun hän lähti kameratyöskentelyä oppiakseen Samppanjaa ja vaahtokarkkeja -saippuasarjaan, eräs kollega kysyi, miksi hän oli suostunut moiseen kaupalliseen paskaan.

Ja kun Kristiina teki taiteellisesti uskottavia teatterirooleja, hän itse kyseenalaisti osaamisensa. Oliko hänellä oikeutta mennä lavalle? Ihmisethän olivat sentään maksaneet lipusta.

– Nyt ahdistus ihmetyttää. Miten kaikki olikin niin vaikeaa? Yritin pitkään selvittää, millainen olen, mitä haluan elämältä ja kenen kanssa.

Kristiina löysi keinonsa purkaa epävarmuutta ja ahdistusta.

– Elämäni oli jossain vaiheessa neuroottista juoksemista ja ruokapäiväkirjan pitämistä. Merkitsin ylös, montako kilometriä juoksin ja mitä söin. Liiat kalorit merkitsin viivan alle punaisella.
Vuosien saatossa painontarkkailu jäi, kun elämään tuli muutakin sisältöä, esimerkiksi eräs rumpali, jonka Kristiina bongasi Kulttuuritalon portailta.

– Ajattelin, että onpa ärsyttävä jätkä, yhtä rock-kliseetä: rumpali, jolla on korvakoru ja mustaksi värjätty tukka. Siinä vaiheessa en tiennyt, että Tero on puoliksi italialainen.

Viimeisin iso elämänmuutos tapahtui, kun Kristiinasta tuli 38-vuotiaana Eelis-pojan äiti.

– Fokus kääntyi itsestä pois, eikä elämä ollut enää epätervettä oman olotilan ja pelkojen vellomista. Oli helpottavaa ajatella, että kroppa on luotu lasten saamiseen.

Nykyisin Kristiina etsii tasapainoa sisäisen nautiskelijansa ja rääkkääjänsä välillä. Toisinaan hän elää iduilla ja käy neljästi viikossa salilla, joskus vetää levykaupalla suklaata.

Tyttö kaupan päälle

Kristiina ja Tero Kling ovat olleet yhdessä nyt 19 vuotta. Pari viettää seesteistä perhe-elämää sunnuntain noutoruokineen ja leffoineen, mutta voimakastahtoiset taiteilijat ottivat alussa railakkaastikin yhteen.

Lisähaasteita toi se, että Teron mukana kuvioihin tuli vuoden ikäinen tyttö, jota piti hoitaa kuin omaa.

– En olisi itse vielä siinä vaiheessa hankkinut lasta, mutta kun rakastuu, on otettava koko paketti.

Kristiina päätti kasvatustieteilijän ja isosiskon taidoillaan luoda Venlalle niin turvallisen ympäristön kuin mahdollista. Hän kuvaa äitipuolen roolia ristiriitaiseksi: on velvollisuuksia mutta ei oikeuksia.

Vähitellen hän löysi paikkansa Venlan kaverina ja yhtenä tämän elämän aikuisista. Venlasta tuli se kaivattu tyttö, jolle sai ostella vaaleanvioletteja vaatteita.

Huh, mitä hommaa

Nyt uusperheen alkuaikojen myrskyt huvittavat Kristiinaa. Enää hän ei jaksaisi riidellä niin kuin nuorempana.

– Olen oppinut hyväksymään sen, että toisen pitää antaa olla sellainen kuin hän on. En myöskään oleta, että toinen tekee elämästäni ihanaa, vaan olen vastuussa siitä itse.

Välillä teatterin ja kodin väliä suhatessaan Kristiina haaveilee elämästä ilman arkista puurtamista. Jos hän tekisikin vain elokuvarooleja, eläisi hotellielämää ja laittautuisi kuvausten päätteeksi juhliin.

Nuo ajatukset juolahtavat mieleen, kun vetää kuukaudesta toiseen esitystä, jossa joutuu odottelemaan vuoroaan teatterin alle rakennetussa bunkkerissa.

– Olen huomannut ajattelevani kuin nuorena, että elämä on toisaalla. Täällä minä istun maan alla sininen epookkimekko päällä, jotta saan kuvitella olevani sota-ajan laulajatar. Huh, mitä hommaa.

Työ on joka tapauksessa rakas. Se on paitsi oksettavaa jännitystä ja aikataulustressiä myös mahdollisuus kuvata elämää niin kauniina ja raadollisena kuin se on.

– Kesti niin kauan löytää tapa elää ja olla minä, että kunpa kaikki vain pysyisi tällaisena. Kaikki on kauhean hyvin juuri nyt.

Kristiina Halttu
Kuivaniemellä 7.6.1963 syntynyt näyttelijä-laulaja Kristiina on työskennellyt Kansallisteatterissa vakituisesti vuodesta 2005. Hän on nyt näytelmissä Mr Vertigo, 13 uponnutta vuotta ja Homo! Kristiina muistetaan myös Kotikadusta sekä elokuvista Sisko tahtoisin jäädä ja Tummien perhosten koti. Kesällä hän esiintyy Kirjurinluodolla näytelmässä Älä pukeudu päivälliselle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla