Kristiina Elstelä valittiin vuonna 2006 Vuoden mimmiksi. Me Naiset haastatteli näyttelijää pari kuukautta sen jälkeen, kun hänen Kasimir-poikansa oli menehtynyt junaonnettomuudessa.
Kristiina Elstelä valittiin vuonna 2006 Vuoden mimmiksi. Me Naiset haastatteli näyttelijää pari kuukautta sen jälkeen, kun hänen Kasimir-poikansa oli menehtynyt junaonnettomuudessa.

”Työ, ystävät ja Kasimirin muisto ovat auttaneet jatkamaan elämää”, sanoi Kristiina Elstelä Me Naisten haastattelussa vuonna 2006.

Näen Kristiina Elstelän, 63, sovitussa tapaamispaikassa ennen kuin hän huomaa minut. Aamun aurinkoisessa kaupunkivilinässä tv:stä tuttu voimanainen vaikuttaa hauraalta, pieneltä ja syvälle sisäänsä kääntyneeltä.

Eikä se ole ihme. Ihme on se, että hän yleensä jaksaa lähteä ihmisten ilmoille. Ihme on myös se, että hän pystyi selviytymään suorista lähetyksistä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Ihme, että hän nytkin nousee kymmenen kertaa viikossa Uuden Iloisen Teatterin lavalle yleisöä viihdyttämään. 

On vain kuusi viikkoa siitä, kun hän sai juuri ennen suoraa tv-lähetystä tietää 25-vuotiaan Kasimir-poikansa menehtyneen junaonnettomuudessa. Suru on musertavin, jonka vanhempana voi kohdata, mutta silti Kristiina on halunnut hoitaa kaikki työnsä sovitusti. 

Kristiinasta huokuva voima ei  jäänyt yleisöltä eikä myöskään Me Naiset -lehden lukijoilta huomaamatta. Lehtemme Vuoden Mimmi -äänestyksessä hän sai selvän enemmistön äänistä ennen presidentti Tarja Halosta ja nyrkkeilijä Eva Wahlströmiä. Hän oli myös ainoa ehdokkaistamme, jonka kohdalla lukijat halusivat niin runsaasti, spontaanisti ja vilpittömästi perustella valintaansa:

”Vuoden Mimmi on ehdottomasti Kristiina Elstelä. Mikä rohkeus ja sinnikkyys naisesta huokuu. Suoriutui loistavasti tanssikisasta, vaikka oli kokenut suruista suurimman. Erinomainen, kunnioitusta ansaitseva näyttelijä. Elämään suurella tunteella, mutta jalat maassa suhtautuva tosinainen. Herkkä, mutta vahva tulkitsija. Osoitti tanssikisassa, että vanhempikin ihminen voi pärjätä ”kauniiden ja rohkeiden” joukossa.”

Arkeni on selviytymistä

Kristiina Elstelä on saamastaan huomionosoituksesta iloinen ja hämmentynyt. 

– En oikein voi vieläkään käsittää tätä. Mieleen tulee vain, miten suuri voima on television voima, hän pohtii hiljaa. 

Hän juo vähän kahvia, maistaa pikkuleipää ja toteaa nukkuneensa viimekin yönä vain muutaman tunnin. Hän on muutenkin huono nukkumaan, mutta erityisesti nyt, kun unen tuomaa unohduksen suojaa kaipaisi, sitä ei tule.

”Puhuminen helpottaa.”

– Nousen varhain ja sitten köpöttelen ympäriinsä ja käperryn sohvan nurkkaan.Vointini on aika hatara ja arkeni pelkkää selviytymistä. Tuijotan televisiota sitä näkemättä. En mielelläni liiku vieraiden ihmisten joukossa tai osallistu ensi-iltajuhliin. Tarvitsen ympärilleni tuttuja, turvallisia ihmisiä.

Niitä ovat vaikkapa näyttelijätoveri Ursula Salo, joka pitää huolta Kristiinan syömisistä ja siivouksista, muusikkoystävä Jussi Tuurna tai Puntti Valtonen, joka valvoo, ettei Kristiina unohda vitamiineja.

–  Apu, jota olen ystäviltäni saanut, on konkreettista. Kun ei ole sanoja, on tekoja, ystäväni sanovat. Välillä kyllä puhutaankin ja muistellaan hauskojakin muistoja. Puhuminen helpottaa, jos kohdalle sattuu oikea hetki ja oikea ihminen. 

Ystäviensä lisäksi Kristiina on saanut tukea tuntemattomilta ihmisiltä, jotka ovat halunneet lähettää hänelle kirjoja, kukkia, lohduttavia sanoja.

Työ tuo unohduksen

Yleisö on ihmetellyt, kuinka Kristiina jaksoi tanssiohjelman suorat lähetykset loppuun asti, mutta hän itse kääntää asian toisinpäin.

– Työn tekeminen on tuntunut oikealta ja helpoimmalta tavalta jatkaa elämää. Työ suo unohduksen, sillä se vaatii kaiken energian ja edellyttää omien yksityisasioiden ja tunteiden siirtämistä syrjään. 

Taustalla on myös vahva näyttelijän moraali, joka on jo lapsuudessa teatteriperheen tyttärenä opittu.

– Äidilläni oli tapana sanoa, että näyttelijän on osattava kertoa omasta kuolemastaankin etukäteen, etteivät näytökset häiriinny. Lapsena ihmettelin, miten sitä ehtisi, jos kuolisi äkillisesti vaikka junan alle, hän hymähtää.

”Minulle tuli välittömästi voimakas tunne siitä, että Kasi oli läsnä ja lähellä.”

Hänen molemmat vanhempansa ovat menehtyneet kesken esityksiensä. Ja nekin näytelmät vietiin loppuun asti. Siksi tilanne oli traagisuudessaan tuttu, kun Kristiina sai kaksi tuntia ennen kolmannen lähetyksen alkamista poikaansa koskevan suruviestin.

– Minulle tuli välittömästi voimakas tunne siitä, että Kasi oli läsnä ja lähellä. Oikein kuulin, kuinka hän sanoi ”Tsemppiä äiti” ja kannusti jatkamaan. Mutta kun hetki koitti, vaikealta esiintyminen tuntui. Tyttäreni Hanna on nauhoittanut kaikki lähetykset – en muista niistä mitään – mutta vielä en ole voinut niitä katsoa enkä arvioida omaa suoritustani. Olin varma, että tipahdan siinä vaiheessa, enkä ajatellut, että harjoitukset ja ohjelmanteko tulisivat jatkumaan niin pitkälle.

Muistot lohduttavat

Kristiina katselee ikkunasta ulos aurinkoiseen, herkän vihreään maisemaan. Alkavaa kukoistusta on vaikea kestää, niin vahvasti Kasimir kuului aurinkoon ja kevääseen.

– Aurinko paistaa ja surettaa, ettei hän ole sitä kokemassa. Kasimir oli aurinkopoika. Hyväntuulinen, oikeamielinen, rauhantekijä. Hän sovitteli ja ymmärsi, eikä varmaan kenelläkään ole hänestä pahaa sanottavaa. Meillä oli poikkeuksellisen läheinen suhde. Minua hän kannusti aina tekemisissäni. Kun näyttelijä jokaista roolia tehdessään aina aloittaa alusta ja käy läpi samat epävarmuuden tunteet, hän lohdutti: hyvin se menee.  

– Jokainen päivä hänen kanssaan oli ilo – jopa pyykinpesu, vaikka olimmekin juuri ostamassa hänelle omaa pesukonetta,  Kristiina kertoo.

”Minua lohduttaa se, että Kasimir on, vaikka häntä ei voi nähdä.”

Vaikeimmankin vastoinkäymisen keskellä ihmisellä on pyrkimys tarttua oljenkorteen, joka auttaa selviytymään. Kristiina sanoo, että hän on jo nyt löytänyt lohtua.

– Minua lohduttaa se, että Kasimir on, vaikka häntä ei voi nähdä. Kasimir jätti energiastaan niin paljon. Pystyn jo ottamaan hänen valokuvansa käteeni, katsomaan hänen tuttua hymyään ja olemaan kiitollinen jokaisesta muistosta. Siitä, että hän on ollut olemassa. Vaistoni sanoo, että jotakin on myös kuoleman jälkeen. Eihän ihmisen sielu mihinkään katoa.

Missä on jaksamisen raja? Sitä Kristiina ei tiedä. 

– Vielä elämässäni ei ole ollut mitään, mikä ei olisi ollut kestettävissä. Kaikki vastoinkäymiset ovat opettaneet arvostamaan elämää. Kai minä sitten olen selviytyjä, hän sanoo urhoollisesti.

Kaksi unelmaa toteutui

Suruviesti katkaisi poikkeuksellisen mielenkiintoisen, työteliään ja onnellisen jakson Kristiinan elämässä. Keväällä toteutui kaksi hänen unelmaansa, joista hän oli haaveillut pitkään.

– Nuorena ihailin Fred Astairea ja haaveilin loistavasta tanssipartnerista rinnallani. Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa sain toteuttaa tätä puolta itsessäni. Tanssiparistani Marko Keräsestä löysin ikäerosta huolimatta sukulaissielun, jonka kanssa ystävyys ja yhteistyökin jatkuu.

Ohjelman myötä Kristiina sai ihailijoita laidasta laitaan. Pienimmät kyselevät: koska se mummo taas tanssii? Kuusivuotias Joonas lähetti lisäksi kiiltokuvin koristellun kortin: Palkitsen sinut kukilla! Olet maailman paras tanssija!     

Ja Kristiina alkaakin huolehtia, että pojalle pitää muistaa vastata.

Kevään toinen mieluisa asia oli kutsu UIT:n näyttämölle

– Olin odottanut sitä kutsua pitkään. Isäni Ossi Elstelä perusti aikoinaan Iloisen teatterin, josta tuli myöhemmin Punainen Mylly. Olen aina toivonut, että saisin esiintyä nykyaikaisessa revyyteatterissa. Kokemus on ollut  positiivinen, vaikka tässä elämäntilanteessa joudunkin miettimään, miten minä vaikutan työyhteisöön, tuonko siihen jonkin surun varjon.

Mutta työtoverit niin kuin yleisökin on ottanut Kristiinan lämpimästi ja luontevasti vastaan. Se on tuntunut hyvältä, sillä surevaan ihmiseen ei Kristiinan mielestään pidä suhtautua ainakaan säälivästi.

”Oli aivan selvää, että minusta tulee näyttelijä. Isä opasti minua ammattiin.”

Isän oma teatteri, Punainen Mylly, oli Kristiinan teatterikoulu.

18-vuotiaana hän jätti oppikoulun kesken suivaannuttuaan kahteen neloseen, jotka merkitsivät luokalle jääntiä. Hän hyppäsi samaan bussiin isänsä ja muiden teatterilaisten kanssa ja kiersi sen mukana Suomen joka kolkan. Hän tanssi, lauloi, näytteli ja viihdytti yleisöä ja oppi samalla ammatista sen, mitä tulisi myöhemmin tarvitsemaan.  

Glamour oli kaukana niistä kiertueista. Kerran Sallassa oli niin kova pakkanen, että yleisö oli kerääntynyt kaminan ympärille ja Kristiina sai hädin tuskin kohmeiset jäsenensä  taipumaan tanssiin. Pitkät ajomatkat Kristiina istui ja virkkasi pipoja – yhä rakas harrastus.

– Oli aivan selvää, että minusta tulee näyttelijä. Isä opasti minua ammattiin ja hänellä oli tapana sanoa: täytyy tietää tai kysyä, ei saa luulla. Kiertäessämme opin tuntemaan isäänikin vähän paremmin. Lapsuudessani hän oli koko ajan tien päällä ja kotona lähinnä jouluisin, Kristiina kertoo.

Myös Kristiinan äiti, Irja Elstelä oli näyttelijä. Vanhempiensa jalanjäljillä ovat seuranneet Kristiinan lisäksi hänen sisarensa Riitta ja veljensä Esko, joka on ohjaaja ja kääntäjä.

Teatterin sekatyöläinen

Uransa aikana Kristiina on näytellyt useissa teattereissa ympäri Suomen, muun muassa Kuopiossa,  jossa hän tapasi ex-miehensä, ohjaaja Jotaarkka Pennasen. Pari muutti pian Turkuun, jossa Kasimirkin syntyi. Viimeiset 20 vuotta hän on näytellyt Helsingin Kaupunginteatterissa, josta on nyt virkavapaalla.

Kristiina on esittänyt nuorena vanhojen rooleja, eläkeiän kynnyksellä lasten rooleja, laulanut Edith Piafina, tehnyt elokuvia ja tv-sarjoja. Hänet tunnetaan kabaree- ja musikaalilaulajana ja hän on tehnyt kaikkia mahdollisia tyylilajeja: komedioita, tragedioita, musikaaleja, farsseja. 

Viime syksynä hän sai Ida Aalberg  -näyttelijäpalkinnon elämäntyöstään ja monipuolisuudestaan: ”Hän näyttelee, tanssii ja laulaa. Hän vakuuttaa sekä kuningattarena että kansanämmänä”, perusteluissa sanottiin. 

Tuonkin palkinnon Kristiina Elstelä otti vastaan hämmentyneenä. 

– En olisi ikinä uskonut, että minua noin arvostetaan, kun pidän itseäni tämmöisenä teatterin sekatyöläisenä. Asenteeni ammattiini on aina ollut se, etten erottele töitäni. Viihde, draama, tanssi ja laulu – kaikki on kiinnostavaa, kunhan se tehdään hyvin ja tosissaan. Kaikki mielenkiintoinen on mielekästä ja mielekästä on se, mikä koskettaa ihmisiä.

Kristiinan mielestä hänen tehtävänsä näyttelijänä on kohottaa ihminen tajuamaan oman elämänsä arvo. Tuoda lohdutusta ja iloa. Pitää huolta siitä, etteivät ihmiset tylsisty.

Kristiina ei ole koskaan päästänyt itseään helpolla minkään roolin kanssa.

– Totuus, pienikin, täytyy aina löytyä itsestä. Roolin rakentamista voi kuvailla riippusillaksi. Sen pitää olla ehjä, sillä jos se katkeaa keskeltä, ei ole pohjaa, joka kannattelee ja vie eteenpäin.

Ujolla on aikaa ihmetellä

Kristiina tunnustautuu ujoksi ihmiseksi, niin kuin monet näyttelijät.

– Mutta on hyödyksi olla tarkkailija, tehdä havaintoja. Ujolla ja hiljaisella on aikaa nähdä, kuunnella ja ihmetellä. Näyttämölle meitä ujoja vetää se, että meillä on niin paljon sanottavaa. Koska olemme tarkkailijoita, emme analysoijia, saamme viisaampien ihmisten tekstien kautta ulos jotakin, minkä on kokenut ja ymmärtänyt. 

”Vanheneminen ei pelota, eikä minulla ole mitään tarvetta pitää kiinni nuoruudesta.”

Kristiina pyrkii kaikin tavoin välttämään leipääntymistä ammatissa, jota hän on tehnyt  yli 45 vuotta.

– Oli kyseessä kuinka pieni rooli tahansa, se jokin siitä pitää löytää ja kipinä saada syttymään. 

Kristiina ei myöskään lähde marisemaan vanhenevien naisten roolien vähyydestä. Hänelle töitä onkin riittänyt. Esimerkiksi viime syksynä hän teki Kaupunginteatterissa yhden mielestään haastavimmista rooleistaan näytelmässä Oscar ja Mamma Roosa. Siinä hänellä oli monologimuotoinen  kaksoisrooli sekä Mamma Roosana että pienenä syöpään kuolevana Oscar-poikana.

– Näyttelin ihmisen elinkaaren lapsesta 100-vuotiaaksi. Oli haastavaa löytää nuoruuden viattomuus ja se, kuinka ihminen elämän myötä kuormittuu.

– Vanheneminen ei pelota, eikä minulla ole mitään tarvetta pitää kiinni nuoruudesta – elämästä ja erityisesti elämänhalusta kylläkin, Kristiina sanoo.

Hänellä ei ole aikomustakaan jäädä eläkkeelle. Teossa on Matti Ijäksen koulumaailmaan sijoittuva elokuva, jossa hän näyttelee Sulevi Peltolan kanssa. Syyskuussa saa ensi-iltansa Teatteri Kehä III:ssa neljän hengen musikaali Kaipaus, jonka tekstit on tehnyt Ilpo Tiihonen ja musiikin Jukka Linkola. Syksyllä tv:stä  tulee ihmissuhteista kertova minisarja, jossa hän esittää 60-vuotiasta naista ja Lorenz Backman 30-vuotiasta miestä. Vireillä on muutama muukin hanke, joita Kristiina vielä harkitsee. Yhteisille tanssikeikoille häntä ja Markoa on jo pyydetty.

”Mistäkö unelmoin? Siitä, että jaksaisin ja saisin riemun tekemästäni.”

UIT jatkuu juhannukseen asti.  Sen jälkeen Kristiina suuntaa Kuusankoskelle mökilleen, josta hän on rakentanut oikean huvikummun.

– Löysin paikan kymmenen vuotta sitten ja ihastuin sen viisitasoiseen kalliotonttiin.

Siellä Kristiinalla on monenlaisia projekteja. Viimeksi hän rakensi Pörhö-kissalleen omaa mökkiään jäljittelevän kaksikerroksisen asumuksen.

– Lopputulos oli kuitenkin outo, mutta Pörhö hyväksyi sen ja loikoilee nyt mielellään mökkinsä terassilla.

Vapaa-ajallaan Kristiina hoitaa omenapuitaan ja kukkiaan, nikkaroi jotakin pientä sekä mööbleeraa eli vaihtelee huonekalujen järjestystä, sillä oikean huonekalun pitää olla oikeassa paikassa. Ja sen suhteen mieli muuttuu usein.

Kesällä tulevat perinteiset kesävieraat, esimerkiksi Mikko Roiha, jonka kanssa Kristiina kutoo sukkia.

Työ, ystävät, luonto ja rakas Pörhö- kissa – joka naapurin kanssa jaetun yhteishuoltajuuden jälkeen on nyt Kristiinan adoptoima – ovat niitä asioita, jotka pitävät hänet elämässä kiinni.

– Mistäkö unelmoin? Mielekkäästä työstä ja omasta ajasta sopivassa suhteessa. Siitä, että jaksaisin ja saisin riemun tekemästäni.

Kristiina asettuu kuvattavaksi. Hän poimii korvan taakse koristeomenapuun kukan ja taipuu hymyilemäänkin. Hän tekee sen niin kuin ammattilainen tekee yleisönsä, teidän tähden.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 22/2006.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Kristiina Elstelä

– s. 10.1.1943 Helsingissä.

– Teatteri- ja elokuvanäyttelijä, joka on esiintynyt monissa tv-sarjoissa, kuten Älywapaa palokunta, Kaverille ei jätetä ja Akkaa päälle, Siivotaan, siivotaan. 

– Naimisissa teatteriohjaaja Jotaarkka Pennasen kanssa vuosina 1979–95. Nuoruuden liitostaan hänellä on Hanna-tytär, joka työskentelee teatterin arkistossa.

– Kiinnityksiä muun muassa Raumalla, Porissa, Oulussa, Kuopiossa ja Turussa sekä Helsingin kaupunginteatterissa vuodesta 1985 lähtien.

– Tunnetuimmat roolit: Eliza My fair Ladyssä, Donna Rosita Lorcan näytelmässä Donna Rosita ja kukkien kieli, Kyllikki Jussi Kylätaskun näytelmässä Runar ja Kyllikki. Homsantuu Minna Canthin näytelmässä Työmiehen vaimo. Edith Piafin rooli näytelmässä Piaf – pikku varpunen. 

– Helsingin kaupunginteatterissa hän on ollut mukana musikaaleissa Cats, Oopperan kummitus, Les Miserables, Cabaret ja Tuhkimo.
Puheteatterin puolella mukana muun muassa näytelmissä Berananda Alban talo, Platoniov, Kissaleikki ja nimiroolit näytelmässä Äiti peloton sekä Oscar ja Mamma Roosa.

– Elstelälle myönnettiin Pro Finlandia palkinto vuonna 1998. Thalia-palkinnon hän sai 1982 ja  Ida Aalberg -näyttelijäpalkinnon 2005.

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.