Laulaja Kristiina Wheeler uskoi, että voisi valloittaa maailman musiikillaan. Sitten hän sairastui masennukseen. – En ole edelleenkään parantunut, mutta osaan jo sinnitellä paremmin.

Jouni Harala

Kristiina Wheeler, 28, on ylpeä nyt julkaistavasta ensimmäisestä suomenkielisestä albumistaan. Siitä, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta levy lopulta saatiin valmiiksi ja kansiin. Ja siitä, että kappaleista syntyi ehjä kokonaisuus ja että se on nostettu viikon albumiksi muun muassa YleX-kanavalla.

Silti päällimmäiset tunteet laulajan mielessä ovat suru ja pettymys.

– Ensimmäistä kertaa tunnen, ettei musiikkia ehkä ollutkaan tarkoitettu urakseni. Ajatus on hirveän surullinen. Maybe it wasn’t meant to be, suomalaisbrittiläinen Kristiina jatkaa toisella äidinkielellään englanniksi.

Pari vuotta sitten hän sairastui masennukseen. Ulkopuolisuuskokemusten ja urapaineiden lisäksi häntä söivät sydänsurut, kun teinivuosista kestänyt parisuhde alkoi rakoilla.

Keväällä 2009 ahdistus kasaantui kestämättömäksi taakaksi, jota Kristiina kutsuu isoksi rysähdykseksi.

Hän itse ei tunnistanut masennuksen ensi merkkejä. Hän vietti kolmekin päivää sängyssä lähtemättä mihinkään, avaamatta verhoja tai sytyttämättä valoja asuntoonsa. Nainen, joka oli aina nukkunut missä vain ja miten paljon tahansa, ei myöskään saanut unta.

– Sitten aloin turruttaa ahdistusta ja unettomuutta juomalla.
Pahat tuntemukset vaimenivat, kun lähti ulos kaveriporukassa. Viinihiprakka teki kaikesta ihanampaa, eikä humalassa tarvinnut kohdata todellisuutta.

Tunteiden vuoristorata

Kristiinan masennuskierre alkoi näkyä kehossa. Hän sairasti flunssan toisensa perään, atooppinen iho oireili ja kasvoihin puhkesi akne. Ulkonäöstä tuli yksi stressinaihe lisää, ja oirekierre vain syveni.

Syksyllä 2009 Kristiina hakeutui lääkäriin flunssakierteen ja sydänkipujen vuoksi. Hän pelkäsi sairastuneensa sydänlihastulehdukseen.

– Lääkärin vastaanotolla aloin yhtäkkiä itkeä. Hän kuunteli selitystäni hetken ja sanoi, ettei minua vaivannut flunssa vaan masennus. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku sanoi ääneen, ettei sulla taida olla kaikki hyvin.

Diagnoosi oli yhtä aikaa järkyttävä ja vapauttava. Tuntui hyvältä avautua murheistaan, mutta samalla puhe mielen sairastumisesta ja sen lääkitsemisestä säikäytti.

– Diagnoosin saaminen oli mullistava fiilis. Vähän kuin buuttaisi tietokoneen ja alkaisi täyttää kovalevyä uudelleen tyhjästä. Istuin siinä vastaanotolla ja tuumin, olenko mä nyt siis hullu, tosiaan näin fucked up? Oli iso sokki kirjautua mielenterveyspotilaaksi.

Vuoden ajan Kristiina on käynyt viikoittaisella vastaanotolla psykiatrisella poliklinikalla. Nyt hoito on enää loppukonsultaatiota vaille.

– En ole edelleenkään parantunut tai selvillä vesillä. Rumasti sanottuna paska ei ole vielä loppu, mutta osaan jo sinnitellä sen keskellä paremmin.

Kristiina ei tiedä, missä kunnossa hän olisi ilman läheisiään.

– Välillä ystävien tuki on ollut ainoa pystyssä pitävä voima.