Syövästä puhutaan usein taisteluna. ”Sitä se onkin, mutta menehtynyt ei ole häviäjä, eikä selviytyjä sankari”, Kati sanoo.
Syövästä puhutaan usein taisteluna. ”Sitä se onkin, mutta menehtynyt ei ole häviäjä, eikä selviytyjä sankari”, Kati sanoo.

Syöpä sai pienen pojan yksinhuoltajan Katin tuntemaan pohjatonta yksinäisyyttä ja lopulta löytämään uuden tavan elää.

Joskus elämä on yhtä aikaa traagista ja koomista. Kuusi vuotta sitten keväällä Kati oli työharjoittelussa päiväkodissa, kun hän sai kesken päivän lääkäriltään huonoja uutisia.

Kun Kati lopetti puhelun, hän huomasi saaneensa tekstiviestin ystävältään. Siinä luki: Mulla on syöpä. Kati tekstasi vastaukseksi: Niin mullakin.

Silloin ei vielä kauheasti naurattanut. Kati oli 28-vuotias, pienen pojan yksinhuoltaja.

Ottakaa se äkkiä pois

Tieto kohdunkaulan syövästä oli järkytys, vaikka Kati olikin jo jonkin aikaa tiennyt, että jotakin oli vialla. Ei ollut normaalia, että vatsaan sattui jatkuvasti. Krampit olivat välillä niin kivuliaita, että Katin piti mennä kaksin kerroin ja ottaa seinästä tukea.

– En ollut silti osannut pelätä syöpää. Ensimmäisenä iski hätä lapsesta. Mitä, jos en saakaan nähdä hänen kasvavan?

Ennuste oli kuitenkin hyvä, mutta Katilta piti poistaa kohtu. Lääkärin mukaan iso leikkaus riittäisi.

– En surrut kohdun menetystä yhtään. Halusin syövän vain äkkiä pois minusta.

”Ajattelin, että hoidetaan tämä nopeasti pois päiväjärjestyksestä.”

Esikoisensa Kati oli saanut 21-vuotiaana. Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta nyt tuntui, että nuorena äidiksi tulolla oli ollut tarkoituksensa. Leikkauksen jälkeen Kati ei tietenkään enää voisi saada lapsia.

– En miettinyt, että miksi juuri minä tai mitä olisin voinut tehdä toisin, etten olisi sairastunut. Jos olisin käynyt papa-kokeessa useammin, sairaus olisi ehkä huomattu aiemmin, mutta maanläheisenä ihmisenä en jäänyt jossittelemaan. Ajattelin, että hoidetaan tämä nyt vain nopeasti pois päiväjärjestyksestä ja sitten jatkan elämääni sellaisena, kuin olin siihen tottunut.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin.

Totta kai selviän

– Vakava sairaus laittaa koko elämän ja identiteetin uusiksi, Kati sanoo nyt.

Terveen paperit Katilla on ollut jo kahden vuoden ajan, mutta viime aikoina hän on käynyt läpi uudelleen kuuden vuoden takaisia tapahtumia. Hän on mukana valtakunnallisessa Fuck Cancer -kampanjassa, joka nostaa esiin syöpään sairastuneita nuoria aikuisia.

”Kerroin vain lähimmille ystävilleni ja perheelleni. Pelkäsin, että ihmiset alkavat sääliä minua.”

Kun Kati muutama viikko sitten jakoi Facebookissa linkin kampanjan sivuille, osa kavereista hämmästyi. Joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät tienneet koko sairaudesta. Osa jopa loukkaantui, osa halusi pyytää anteeksi, ettei ollut Katin tukena sairauden aikana.

– En osannut odottaa sellaista reaktiota. Kenenkään ei tarvitse pyytää minulta anteeksi. Kerroin sairastumisestani ihan vain lähimmille ystävilleni ja perheelleni. Pelkäsin, että ihmiset muuttavat suhtautumistaan minuun ja alkavat sääliä.

Diagnoosin jälkeen sairaala tarjosi keskusteluapua, mutta Kati ei halunnut sitäkään. Sen sijaan hän varasi itselleen Kreikan-matkan, koska halusi käsitellä asiaa – yksin.

– Yltiöpositiivinen asenteeni tuli luonnostaan: totta kai selviän tästä. Kuolema ei ollut vaihtoehto. Pelkäsin, että jos alan edes ajatella sitä, se voi toteutuakin.

Kun Kati palasi Suomeen, hän nakkasi laukun kotiin ja lähti suoraan leikkaukseen.

Leikkauksessa kuitenkin selvisi, että syöpä oli levinnyt. Kohdun lisäksi Katilta jouduttiin poistamaan myös munasarjat, ja munanjohtimet siirrettiin eri paikkaan. Etäpesäkkeiden takia pelkkä leikkaus ei enää riittänytkään.

Äiti on väsynyt

– Miksi muiden vanhemmat menevät töihin, mutta sinä sairaalaan, poika kysyi eräänä aamuna Katilta päiväkodin pihalla.

Kati selitti: äiti on sairas ja äiti tarvitsee hoitoa. Mutta äiti paranee.

Oli hän sen selittänyt pojalle moneen kertaan, mutta nyt poika kysyi asiaa itse ensimmäistä kertaa. Muutoin lapsi ei sairautta tuntunut noteeraavan, vaan oli koko ajan oma iloinen itsensä.

Matkan päiväkodilta sairaalaan Kati itki. Ei tämän näin ollut pitänyt mennä. Hänenhän piti olla tosi reipas, ja nyt väsymys oli liikaa. Etäpesäkkeiden takia Kati oli joutunut aloittamaan sekä sytostaatti- että sädehoidon. Hän olisi voinut nukkua vuorokauden ympäri.

Muistikuvat hoitojen ajalta ovat hataria. Arki pyöri jotenkin näin: aamulla Kati vei pojan päiväkotiin ja jatkoi itse sairaalaan hoitoihin. Sitten hän tuli kotiin nukkumaan, laittoi kellon soimaan, jotta heräisi hakemaan pojan päiväkodista. Kati haki hänet kotiin, laittoi ruokaa, sinnitteli hereillä lapsen nukkumaanmenoon asti. Aamulla kuvio alkoi alusta.

Ennen sairastumistaan Kati opiskeli lähihoitajaksi, mutta opinnot oli nyt pantava tauolle. Sinä syksynä Katin poika oppi katselemaan televisiota.

– Olin ollut aiemmin tosi tiukka television katsomisesta, mutta nyt ostin pelikonsolinkin. Sovin, että lapsi saisi olla päiväkodissa niin pitkään, että pääsisi kunnolla ulkoilemaan, koska minusta ei ollut siihen seuraksi.

”Lausahdukset laihtumisesta saavat yhä ihokarvani pystyyn.”

Hoidot tekivät Katin huonovointiseksi, ja hän pystyi syömään vain kylmiä ruokia. Pieni ja hoikka nainen laihtui entisestään. Hiustenlähtöä hän oli jännittänyt eniten, mutta ne pysyivät.

– Kommentit laihtumisesta loukkasivat minua syvästi, vaikka nyt ymmärränkin, etteivät ihmiset ehkä tarkoittaneet pahaa, koska eivät voineet tietää syytä. Mutta se on jättänyt arvet. Lausahdukset laihtumisesta saavat yhä ihokarvani pystyyn.

Lapsen takia ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Katin vanhemmat asuivat kaukana, mutta isosisko auttoi parhaansa mukaan.

Vaikka hoidot olivat rankkoja, ne tehosivat. Kati parani.

 


 

Romahdus tulikin

Että tähänkin aamuun sain vielä herätä!

Ajatus selviytymisestä iskee Katiin usein juuri aamuisin, kun kupissa höyryää tuore kahvi.

– Joinakin aamuina, kun kello herättää seitsemältä ja ulkona sataa räntää, ajatus voi mennä pikemminkin, että no hohhoi, tämäkin aamu piti nähdä, hän naurahtaa.

– Koen kyllä nykyään melkein pakonomaista tarvetta olla kiitollinen pienistäkin asioista.

Vasta kun hoidot olivat jo ohi ja kontrollikäynnitkin harventuneet, Kati alkoi todella tajuta, mitä hänelle oli tapahtunut.

– Siinä vaiheessa tuli eräänlainen romahdus. Se ei varmasti näkynyt ulospäin mitenkään, mutta sisälläni myllersi. Se oli ison henkisen kasvun paikka. Ihan ensiksi arvomaailmani meni uusiksi. Olin pitänyt terveyttä itsestäänselvyytenä. Mutta jos ihmisellä ei ole terveyttä, ei hänellä ole mitään.

Niin kuin monelle vakavasti sairastuneelle käy, myös Katista tuntui, että hän oli saanut uuden mahdollisuuden. Se piti käyttää hyvin.

– Minulle tuli kova tarve miettiä, mitkä asiat oikeasti tuottavat minulle iloa ja onnea ja alkaa myös tehdä niitä.

Musertava yksinäisyys

– Ei vittu, ei vittu, en jaksa tätä enää uudestaan, Kati hoki mielessään.

Keväällä 2012 Kati joutui kuitenkin sairaalaan kovan kuumeen takia. Päivystävä lääkäri ei voinut uskoa, että Kati oli kävellyt sairaalaan omin jaloin. Tulehdusarvot olivat 280, kun ne normaalisti ovat terveellä ihmisellä alle 10.

Katista otettiin kokeita. Vaikutti siltä, että syöpä oli uusiutunut. Kun Katin itkusta ei meinannut tulla loppua, hoitaja veti vain verhon vuoteen eteen ja totesi:

– Kai sinulla on joku, jolle soittaa.

Kyllä Katilla oli, mutta miksi hän olisi soittanut?

– Oli minulla montakin, mutta kukaan heistä ei olisi voinut auttaa. En ole koskaan tuntenut niin musertavaa yksinäisyyttä. Olin yhdessä Suomen parhaista sairaaloista, eikä sielläkään kukaan voinut auttaa minua. Sairaus oli minun ongelmani, ei kenenkään muun. Se oli pelottava mutta herättävä kokemus: yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään.

Sairaalan pihalta Kati katseli ohiajavia busseja ja ajatteli, että antaisi mitä tahansa, jos saisi istua niistä jonkin kyytiin. Hän matkustaisi päiväkotiin, töihin, jumppaan, ystävää tapaamaan, mihin vain.

Lopullisia tuloksia Kati odotti sairaalassa. Sillä välin hänelle annettiin antibiootteja suoraan suoneen. Samassa huoneessa oli vanhempi rouva, jonka syöpä oli uusinut useamman kerran.

– Katselimme yhdessä tv-sarjoja ja juttelimme. Hänellä oli hirveän valoisa asenne, ja omakin mieli alkoi kääntyä taas positiiviseksi. Aloin uskoa, että kyllä minäkin jaksan ja selviän vielä tästäkin.

Kun Kati meni kuulemaan kokeiden tuloksia, hän oli niin peloissaan, että ymmärsi lääkärin puheesta aluksi vain sanan ”löydös”.

– Ihmettelin, miksi hän puhui siitä hymyillen ja mietin, eikä hänellä ole ollenkaan tilannetajua.

”En ole ikinä kokenut niin suurta onnen ja vapauden tunnetta.”

Mutta sanat ”voit lähteä kotiin” Kati ymmärsi.

Selvisi, että ultrassa näkynyt löydös olikin munanjohtimet, jotka oli siirretty leikkauksessa eri paikkaan, eikä päivystävä lääkäri ollut sitä tiennyt. Kovan kuumeen olikin nostanut tulehdus, joka talttui antibiooteilla.

– Olin luullut monta päivää, että olin jälleen sairas, mutta nyt saatoinkin vain nousta bussiin. En ole ikinä kokenut niin suurta onnen ja vapauden tunnetta.

Isot asiat, korkea kynnys

Nykyään Kati uskaltaa jo ajatella kuolemaakin.

– Itse asiassa ajattelen sitä varmaan viikoittain. En pelkää sitä, mutta tunnen suurta surua siitä, etten saisi olla enää lapseni kanssa. Mutta kai minullekin vielä jokin juttu on, kun olen saanut jäädä tänne kakkoskierrokselle.

Vaikka Kati ei ole koskaan ollut uskonnollinen, sairastuminen toi luottamuksen johonkin korkeampaan voimaan; siihen, että asiat menevät niin kuin niiden on tarkoitettu menevän.

Välillä Kati miettii, onko lapselle jäänyt huoli hänestä. Jos Kati on eri huoneessa, poika saattaa yhä huutaa äitiä ja varmistella, että hän on lähellä.

Kohdunpoiston takia Kati joutuu syömään hormoneja.

– Ilman niitä olisin kuin seitsenkymppinen mummo. En silti tunne olevani yhtään vähemmän nainen kuin ennenkään. Jos kohdalleni vielä joku päivä tulee rakkaus, uskon, että se ihminen on valmis rakastamaan minua sellaisena kuin olen.

”Elämässä on hyvä pitää mukana myös vaikeampia ihmisiä. He näyttävät minulle, millainen en halua olla.”

Kati myöntää, että kynnys heittäytyä uusiin suhteisiin on korkeampi kuin ennen sairastumista.

– Olen kokenut niin isoja asioita, että minun pitää pystyä luottamaan ihmiseen täysin ennen kuin voin päästää hänet lähelleni. Valitsen nykyään tarkkaan ihmiset elämääni, mutta uskon, että elämässä on hyvä pitää mukana myös vaikeampia ihmisiä. He näyttävät minulle, millainen en halua olla.

Loppu seilaamiselle

Lähihoitajan opintoihinsa Kati ei enää palannut: se ei enää sairastumisen jälkeen tuntunut omalta alalta. Nyt hän pyörittää ystäviensä kanssa bändi- ja fanituotteita myyvää verkkokauppaa Katin Tavaraa.

– Ennen sairastumista elämäni oli ollut vähän sellaista seilaamista. Uskon vahvasti, että minun piti kokea sairastuminen, jotta ymmärtäisin alkaa elää sellaista elämää kuin haluan.

Kati naurahtaa, ettei hänen elämänsä varmaan ulkopuolisten silmiin nyt niin ihmeellisesti eroa entisestä, mitä nyt ehkä tulee matkusteltua hiukan enemmän. Suurin muutos on tapahtunut korvien välissä.

”Yritän pitää elämäni vapaana enkä suunnittele hirveästi asioita eteenpäin.”

Onni syntyy arkisista asioista, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä.

– Olen terve, minulla on lapseni, koti, kiva työ, ystäviä. Minulla on kaikki, Kati sanoo.

– Olin aiemmin hirveän vaativa itseäni kohtaan, mutta nyt osaan olla lempeämpi. Jos minua huvittaa mennä terassille juomaan viiniä, teen sen. Jos minua ei huvita mennä lenkille, minun ei tarvitse tehdä sitä. Yritän pitää elämäni vapaana enkä suunnittele hirveästi asioita eteenpäin, sillä tiedän, että kaikki voi muuttua hetkessä.

Ystävälle, joka myös sairastui kuusi vuotta sitten, Kati voi edelleen laittaa viestejä. Kumpikin kertoo jo tekstariepisodia hyvänä juttuna.

He molemmat selvisivät. 

Kesäheinä

Kohdunkaulan syöpä iski 28-vuotiaana: ”Olin pitänyt terveyttä itsestäänselvyytenä”

Kiitos kauniista selviytymistarinasta. Mainitsit siinä pohjattomasta yksinäisyydestä. Olen itsekin kokenut tuon tunteen astuessani nuorena 2 lapsen äitinä sairaalan ovesta sisään tietäen, että jos tulen siitä vielä ulos, mikään ei tule olemaan ennallaan. Sellaista yksinäisyyttä ei varmaan voi kokea tuon lisäksi kuin kuoleman hetkellä. Tiedän, että tämä taakka on kannettavana vain minulla eikä kukaan ympärilläsi oleva voi sitä puolestani kantaa. Oli tunne, kuin olisin lasikuvussa täysin...
Lue kommentti
Muusikko Amadeus Lundberg ja hänen kuvataitelijana työskentelevä vaimonsa Lara Del Mar Sánches haaveilevat muutosta Espanjaan. Kuva: Sakari Majantie
Muusikko Amadeus Lundberg ja hänen kuvataitelijana työskentelevä vaimonsa Lara Del Mar Sánches haaveilevat muutosta Espanjaan. Kuva: Sakari Majantie

Isyys mullisti tangokuningas Amadeus Lundbergin elämän: ”Se teki inhimillisemmäksi, herkemmäksi ja harkitsevammaksi”

Vuoden 2009 tangokuningas Amadeus Lundberg, 29, iloitsee uudesta, viime viikolla julkaistusta Pyyhi tuuli kyyneleet -levystä. Levyllä kuullaan maailmanmusiikkia, mustalaismusiikkia, Amadeuksen itse säveltämiä ja sanoittamia kappaleita sekä hänen isänsä Taisto Lundbergin yhtyeen Hortto Kaalon esittämien kappaleiden covereita.

- Kaikki on oikein hyvin. Olen lomaillut kuukauden ja laulanut vain silloin, kun olen tehnyt ruokaa. Syksyllä lähden taas isoille konserttikiertueille, Amadeus Lundberg kertoo Seinäjoen Tangomarkkinoilla.

Viime vuonna Amadeus teki sata konserttia, mutta uralla on ollut hiljaisempiakin vuosia.

”Joku lehti kirjoitti, että lihomiseni johtui alkoholista, mutta se ei pidä paikkaansa.”

- Vuodet 2012 ja 2013 olivat vaikeampia. Olin silloin kokematon, eikä yhteistyö silloisen ohjelmatoimiston kanssa toiminut kunnolla.

- Musiikkialalla kaikki on epävarmaa, eikä mitään tiedä kuin vuoden päähän. Koko ajan pitää kehittää itseään ja luoda uutta. Uskon kuitenkin oman tekemiseen, enkä aio stressata asiasta sen enempää.

Amadeus kertoo nauttivansa esiintymisestä, mutta välillä lehtiotsikot harmittavat häntä. Viimeksi häntä harmitti uutisointi painon nousemisesta.

- Joku lehti kirjoitti, että lihomiseni johtui alkoholista, mutta se ei pidä paikkaansa. Se johtui muista syistä, mutta en halua kertoa, mistä. Pudotin 12 kiloa painoa ja olen nyt hyvässä kunnossa.

Isyys mullisti elämän

Musiikin tekemisen lisäksi Amadeus Lundberg nauttii perhe-elämästä vaimonsa, kuvataiteilija ja tatuoititaiteilija Lara Del Mar Sánchesin, 40, kanssa. Pariskunta asuu omakotitalossa Järvenpäässä kolme ja puolivuotiaan poikansa Rion ja Laran kahden lapsen kanssa.

- Isäksi tulo mullisti minua mielettömästi. Se teki inhimillisemmäksi, herkemmäksi ja harkitsevammaksi, Amadeus kertoo.

”Veikkaan, että lapsikiintiö on täynnä.”

- Pojan kanssa on kiva nukkua yhdessä päiväunia, potkia jalkapalloa, pyöräillä ja käydä keinumassa. Hän laulaa koko ajan Hämä-hämähäkki -biisiä ja aakkoslaulua. Mikäli hän haluaa joskus musiikkiuralle, aion kannustaa häntä siihen.

Amadeus ja Lara eivät haaveile isommasta perheestä.

- Veikkaan, että lapsikiintiö on täynnä, koska Lara on minua vanhempi ja hänellä on ennestään kaksi lasta.

Haaveissa muutto Espanjaan

Amadeus ja Lara kertovat, että heidän parisuhteessaan on ollut useita kriisejä liittyen uraan, sitoutumiseen, uusperhearkeen ja pariskunnan 11 vuoden ikäeroon.

- Avioero ei ole ollut kaukana. On ollut vaikeita kausia, jolloin olen joutunut pitämään Larasta kiinni kovasti, Amadeus kertoo.

- Vaikeudet johtuivat omasta kokemattomuudesta, hölmöydestä, ikäerosta ja virheistä. Nyt olen vähän kasvanut ja kuronut kokemusta kiinni.

”Normaalissa parisuhteessa on jo paljon haasteita, mutta meillä ne ovat olleet potenssiin viisi.”

Kaikki tekevät virheitä, mutta niistä oppii. En halua päästää irti sellaisesta kuningattaresta kuin Lara on.

Myös Lara myöntää parisuhteen olleen toisinaan haasteellinen.

- Meillä on ollut ylä- ja alamäkiä. Välillä Amppu on dumppaamassa minua ja välillä minä häntä, Lara vitsailee.

- Normaalissa parisuhteessa on jo paljon haasteita, mutta meillä ne ovat olleet potenssiin viisi. Mutta niistä on vahvistuttu ja opittu.

”Fuengirola olisi kiva paikka, koska siellä voi käydä vaikkapa Suomi-baarissa puhumassa suomea.”

Pariskunta on päässyt ongelmista yli.

- Haaveilemme muutosta Espanjaan. Fuengirola olisi kiva paikka, koska siellä voi käydä vaikkapa Suomi-baarissa puhumassa suomea. Lara taas haluaisi Malagaan, Amadeus kertoo.

Espanjasta kotoisin oleva Lara muutti jo nuorena Suomeen. Hänen isänsä on espanjalainen ja äiti suomalainen.

- Olen asunut Espanjassa pienissä pätkissä myöhemminkin. Olisihan se kiva saada jonain päivänä edes yhteinen kakkoskoti Espanjasta, Lara sanoo.

Laulaja Heidi Kyrö tekee kolmea työtä. –Keikkailu on kärsinyt, koska olen ottanut aikaa myös perheelle.

Laulaja Heidi Kyrö, 40, tekee kolmea työtä päällekkäin. Hän keikkailee laulajana, työskentelee laulunopettajana omassa laulukoulussaan ja juontaa Radio Suomen Hämeenlinnan aamulähetystä.

Heidi aloitti julkisen uransa jo 15-vuotiaana, kun hänet valittiin tangoprinsessaksi vuonna 1993. Tänä vuonna Heidi viettää 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Julkisuudessa häntä on nähty yhä harvemmin.

– Olen painottanut viime vuosina yksityisesiintymisiin, joten yleisöstä voi tuntua kuin olisin lopettanut, Heidi kertoi Seinäjoen Tangomarkkinoilla.

”Haluan elää täyttä elämää naisena, äitinä ja vaimona enkä vain paahtaa koko ajan.”

– Päiväni ovat radiotyön takia täynnä, joten olen tehnyt kesällä vain muutaman yksityiskeikan. Keikkailu on kieltämättä vähän kärsinyt, sillä olen ottanut aikaa myös perheelle ja akkujen lataamiseen. Haluan elää täyttä elämää naisena, äitinä ja vaimona enkä vain paahtaa koko ajan.

Heidi ei kuitenkaan suunnittele lopettavansa esiintymistä. Syksylle on jo sovittuna keikkoja, ja uutta musiikkia on tulossa.

– Laulaminen on minulle enemmän kuin työ, se on elämäntapa. Olen kolmevuotiaasta halunnut laulajaksi ja tehnyt kovasti töitä sen eteen.

Heidillä ja hänen aviomiehellään Kimmo Kopralla on kahdeksanvuotias tytär.

– Lisää lapsia ei ole tulossa. Minä ja miehenikin olemme molemmat ainoita lapsia.

Heidi on kotoisin Kemistä, mutta asunut Hämeenlinnassa jo 21 vuotta. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän halusi asettua etelämmäksi ollakseen lähempänä keikkatöitään.

– Levitin kartan lattialle, laitoin sormen sokkona karttaan ja osuin Hämeenlinnaan. Nyt en voisi kuvitellakaan asuvani muualla.

Raskaus kuuluu

Seinäjoella Heidi nähtiin Tangokuningatar-kilpailun tuomarina. Toiseksi tulleen Virpi Piipon, 51, esityksen jälkeen Heidi kommentoi, että naisen lauluääni voi muuttua paitsi iän mukana, siihen voivat vaikuttaa myös raskaus, synnytys tai vaihdevuodet.

– Se ei tarkoita, että kun ikää tulee lisää, on automaattisesti parempi laulaja. Kotiläksyt pitää silti tehdä, ja ne Virpi on selkeästi tehnyt, Heidi kehui Virpiä esityksen jälkeen.

Heidi halusi nostaa aiheen esiin, koska kokee, että alalla miesten äänenmurroksesta puhutaan enemmän, vaikka naisen ääni on muutoksille herkempi.

– Olemme yksilöitä. Joillakin laulajilla esimerkiksi kuukautiset saattavat vaikuttaa ääneen. Se voi olla pään sisäinen juttu: jos on mieli matalalla, se vaikuttaa ääneen, koska laulaminen on niin henkistä hommaa.

”Täytyi vetää varman päälle ja jättää vaikeimmat laulut ohjelmistosta pois.”

Heidi kävi nuorena läpi äänenmurroksen.

– Ääni muuttui myös raskausaikana, jolloin korkeimmat ja kirkkaimmat äänet eivät olleet aivan yhtä timanttisia. Loppuraskauden aikaan huomasin, että täytyi vetää varman päälle ja jättää vaikeimmat laulut ohjelmistosta pois.

Heidin mukaan ikä ei välttämättä soundia madalla, kunhan äänestä pitää huolta.

– Onhan meillä esimerkiksi kahdeksankymppinen Shirley Bassey, joka vetää Goldfingerin yhtä timanttisesti kuin aina.