Syövästä puhutaan usein taisteluna. ”Sitä se onkin, mutta menehtynyt ei ole häviäjä, eikä selviytyjä sankari”, Kati sanoo.
Syövästä puhutaan usein taisteluna. ”Sitä se onkin, mutta menehtynyt ei ole häviäjä, eikä selviytyjä sankari”, Kati sanoo.

Syöpä sai pienen pojan yksinhuoltajan Katin tuntemaan pohjatonta yksinäisyyttä ja lopulta löytämään uuden tavan elää.

Joskus elämä on yhtä aikaa traagista ja koomista. Kuusi vuotta sitten keväällä Kati oli työharjoittelussa päiväkodissa, kun hän sai kesken päivän lääkäriltään huonoja uutisia.

Kun Kati lopetti puhelun, hän huomasi saaneensa tekstiviestin ystävältään. Siinä luki: Mulla on syöpä. Kati tekstasi vastaukseksi: Niin mullakin.

Silloin ei vielä kauheasti naurattanut. Kati oli 28-vuotias, pienen pojan yksinhuoltaja.

Ottakaa se äkkiä pois

Tieto kohdunkaulan syövästä oli järkytys, vaikka Kati olikin jo jonkin aikaa tiennyt, että jotakin oli vialla. Ei ollut normaalia, että vatsaan sattui jatkuvasti. Krampit olivat välillä niin kivuliaita, että Katin piti mennä kaksin kerroin ja ottaa seinästä tukea.

– En ollut silti osannut pelätä syöpää. Ensimmäisenä iski hätä lapsesta. Mitä, jos en saakaan nähdä hänen kasvavan?

Ennuste oli kuitenkin hyvä, mutta Katilta piti poistaa kohtu. Lääkärin mukaan iso leikkaus riittäisi.

– En surrut kohdun menetystä yhtään. Halusin syövän vain äkkiä pois minusta.

”Ajattelin, että hoidetaan tämä nopeasti pois päiväjärjestyksestä.”

Esikoisensa Kati oli saanut 21-vuotiaana. Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta nyt tuntui, että nuorena äidiksi tulolla oli ollut tarkoituksensa. Leikkauksen jälkeen Kati ei tietenkään enää voisi saada lapsia.

– En miettinyt, että miksi juuri minä tai mitä olisin voinut tehdä toisin, etten olisi sairastunut. Jos olisin käynyt papa-kokeessa useammin, sairaus olisi ehkä huomattu aiemmin, mutta maanläheisenä ihmisenä en jäänyt jossittelemaan. Ajattelin, että hoidetaan tämä nyt vain nopeasti pois päiväjärjestyksestä ja sitten jatkan elämääni sellaisena, kuin olin siihen tottunut.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin.

Totta kai selviän

– Vakava sairaus laittaa koko elämän ja identiteetin uusiksi, Kati sanoo nyt.

Terveen paperit Katilla on ollut jo kahden vuoden ajan, mutta viime aikoina hän on käynyt läpi uudelleen kuuden vuoden takaisia tapahtumia. Hän on mukana valtakunnallisessa Fuck Cancer -kampanjassa, joka nostaa esiin syöpään sairastuneita nuoria aikuisia.

”Kerroin vain lähimmille ystävilleni ja perheelleni. Pelkäsin, että ihmiset alkavat sääliä minua.”

Kun Kati muutama viikko sitten jakoi Facebookissa linkin kampanjan sivuille, osa kavereista hämmästyi. Joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät tienneet koko sairaudesta. Osa jopa loukkaantui, osa halusi pyytää anteeksi, ettei ollut Katin tukena sairauden aikana.

– En osannut odottaa sellaista reaktiota. Kenenkään ei tarvitse pyytää minulta anteeksi. Kerroin sairastumisestani ihan vain lähimmille ystävilleni ja perheelleni. Pelkäsin, että ihmiset muuttavat suhtautumistaan minuun ja alkavat sääliä.

Diagnoosin jälkeen sairaala tarjosi keskusteluapua, mutta Kati ei halunnut sitäkään. Sen sijaan hän varasi itselleen Kreikan-matkan, koska halusi käsitellä asiaa – yksin.

– Yltiöpositiivinen asenteeni tuli luonnostaan: totta kai selviän tästä. Kuolema ei ollut vaihtoehto. Pelkäsin, että jos alan edes ajatella sitä, se voi toteutuakin.

Kun Kati palasi Suomeen, hän nakkasi laukun kotiin ja lähti suoraan leikkaukseen.

Leikkauksessa kuitenkin selvisi, että syöpä oli levinnyt. Kohdun lisäksi Katilta jouduttiin poistamaan myös munasarjat, ja munanjohtimet siirrettiin eri paikkaan. Etäpesäkkeiden takia pelkkä leikkaus ei enää riittänytkään.

Äiti on väsynyt

– Miksi muiden vanhemmat menevät töihin, mutta sinä sairaalaan, poika kysyi eräänä aamuna Katilta päiväkodin pihalla.

Kati selitti: äiti on sairas ja äiti tarvitsee hoitoa. Mutta äiti paranee.

Oli hän sen selittänyt pojalle moneen kertaan, mutta nyt poika kysyi asiaa itse ensimmäistä kertaa. Muutoin lapsi ei sairautta tuntunut noteeraavan, vaan oli koko ajan oma iloinen itsensä.

Matkan päiväkodilta sairaalaan Kati itki. Ei tämän näin ollut pitänyt mennä. Hänenhän piti olla tosi reipas, ja nyt väsymys oli liikaa. Etäpesäkkeiden takia Kati oli joutunut aloittamaan sekä sytostaatti- että sädehoidon. Hän olisi voinut nukkua vuorokauden ympäri.

Muistikuvat hoitojen ajalta ovat hataria. Arki pyöri jotenkin näin: aamulla Kati vei pojan päiväkotiin ja jatkoi itse sairaalaan hoitoihin. Sitten hän tuli kotiin nukkumaan, laittoi kellon soimaan, jotta heräisi hakemaan pojan päiväkodista. Kati haki hänet kotiin, laittoi ruokaa, sinnitteli hereillä lapsen nukkumaanmenoon asti. Aamulla kuvio alkoi alusta.

Ennen sairastumistaan Kati opiskeli lähihoitajaksi, mutta opinnot oli nyt pantava tauolle. Sinä syksynä Katin poika oppi katselemaan televisiota.

– Olin ollut aiemmin tosi tiukka television katsomisesta, mutta nyt ostin pelikonsolinkin. Sovin, että lapsi saisi olla päiväkodissa niin pitkään, että pääsisi kunnolla ulkoilemaan, koska minusta ei ollut siihen seuraksi.

”Lausahdukset laihtumisesta saavat yhä ihokarvani pystyyn.”

Hoidot tekivät Katin huonovointiseksi, ja hän pystyi syömään vain kylmiä ruokia. Pieni ja hoikka nainen laihtui entisestään. Hiustenlähtöä hän oli jännittänyt eniten, mutta ne pysyivät.

– Kommentit laihtumisesta loukkasivat minua syvästi, vaikka nyt ymmärränkin, etteivät ihmiset ehkä tarkoittaneet pahaa, koska eivät voineet tietää syytä. Mutta se on jättänyt arvet. Lausahdukset laihtumisesta saavat yhä ihokarvani pystyyn.

Lapsen takia ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Katin vanhemmat asuivat kaukana, mutta isosisko auttoi parhaansa mukaan.

Vaikka hoidot olivat rankkoja, ne tehosivat. Kati parani.

 


 

Romahdus tulikin

Että tähänkin aamuun sain vielä herätä!

Ajatus selviytymisestä iskee Katiin usein juuri aamuisin, kun kupissa höyryää tuore kahvi.

– Joinakin aamuina, kun kello herättää seitsemältä ja ulkona sataa räntää, ajatus voi mennä pikemminkin, että no hohhoi, tämäkin aamu piti nähdä, hän naurahtaa.

– Koen kyllä nykyään melkein pakonomaista tarvetta olla kiitollinen pienistäkin asioista.

Vasta kun hoidot olivat jo ohi ja kontrollikäynnitkin harventuneet, Kati alkoi todella tajuta, mitä hänelle oli tapahtunut.

– Siinä vaiheessa tuli eräänlainen romahdus. Se ei varmasti näkynyt ulospäin mitenkään, mutta sisälläni myllersi. Se oli ison henkisen kasvun paikka. Ihan ensiksi arvomaailmani meni uusiksi. Olin pitänyt terveyttä itsestäänselvyytenä. Mutta jos ihmisellä ei ole terveyttä, ei hänellä ole mitään.

Niin kuin monelle vakavasti sairastuneelle käy, myös Katista tuntui, että hän oli saanut uuden mahdollisuuden. Se piti käyttää hyvin.

– Minulle tuli kova tarve miettiä, mitkä asiat oikeasti tuottavat minulle iloa ja onnea ja alkaa myös tehdä niitä.

Musertava yksinäisyys

– Ei vittu, ei vittu, en jaksa tätä enää uudestaan, Kati hoki mielessään.

Keväällä 2012 Kati joutui kuitenkin sairaalaan kovan kuumeen takia. Päivystävä lääkäri ei voinut uskoa, että Kati oli kävellyt sairaalaan omin jaloin. Tulehdusarvot olivat 280, kun ne normaalisti ovat terveellä ihmisellä alle 10.

Katista otettiin kokeita. Vaikutti siltä, että syöpä oli uusiutunut. Kun Katin itkusta ei meinannut tulla loppua, hoitaja veti vain verhon vuoteen eteen ja totesi:

– Kai sinulla on joku, jolle soittaa.

Kyllä Katilla oli, mutta miksi hän olisi soittanut?

– Oli minulla montakin, mutta kukaan heistä ei olisi voinut auttaa. En ole koskaan tuntenut niin musertavaa yksinäisyyttä. Olin yhdessä Suomen parhaista sairaaloista, eikä sielläkään kukaan voinut auttaa minua. Sairaus oli minun ongelmani, ei kenenkään muun. Se oli pelottava mutta herättävä kokemus: yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään.

Sairaalan pihalta Kati katseli ohiajavia busseja ja ajatteli, että antaisi mitä tahansa, jos saisi istua niistä jonkin kyytiin. Hän matkustaisi päiväkotiin, töihin, jumppaan, ystävää tapaamaan, mihin vain.

Lopullisia tuloksia Kati odotti sairaalassa. Sillä välin hänelle annettiin antibiootteja suoraan suoneen. Samassa huoneessa oli vanhempi rouva, jonka syöpä oli uusinut useamman kerran.

– Katselimme yhdessä tv-sarjoja ja juttelimme. Hänellä oli hirveän valoisa asenne, ja omakin mieli alkoi kääntyä taas positiiviseksi. Aloin uskoa, että kyllä minäkin jaksan ja selviän vielä tästäkin.

Kun Kati meni kuulemaan kokeiden tuloksia, hän oli niin peloissaan, että ymmärsi lääkärin puheesta aluksi vain sanan ”löydös”.

– Ihmettelin, miksi hän puhui siitä hymyillen ja mietin, eikä hänellä ole ollenkaan tilannetajua.

”En ole ikinä kokenut niin suurta onnen ja vapauden tunnetta.”

Mutta sanat ”voit lähteä kotiin” Kati ymmärsi.

Selvisi, että ultrassa näkynyt löydös olikin munanjohtimet, jotka oli siirretty leikkauksessa eri paikkaan, eikä päivystävä lääkäri ollut sitä tiennyt. Kovan kuumeen olikin nostanut tulehdus, joka talttui antibiooteilla.

– Olin luullut monta päivää, että olin jälleen sairas, mutta nyt saatoinkin vain nousta bussiin. En ole ikinä kokenut niin suurta onnen ja vapauden tunnetta.

Isot asiat, korkea kynnys

Nykyään Kati uskaltaa jo ajatella kuolemaakin.

– Itse asiassa ajattelen sitä varmaan viikoittain. En pelkää sitä, mutta tunnen suurta surua siitä, etten saisi olla enää lapseni kanssa. Mutta kai minullekin vielä jokin juttu on, kun olen saanut jäädä tänne kakkoskierrokselle.

Vaikka Kati ei ole koskaan ollut uskonnollinen, sairastuminen toi luottamuksen johonkin korkeampaan voimaan; siihen, että asiat menevät niin kuin niiden on tarkoitettu menevän.

Välillä Kati miettii, onko lapselle jäänyt huoli hänestä. Jos Kati on eri huoneessa, poika saattaa yhä huutaa äitiä ja varmistella, että hän on lähellä.

Kohdunpoiston takia Kati joutuu syömään hormoneja.

– Ilman niitä olisin kuin seitsenkymppinen mummo. En silti tunne olevani yhtään vähemmän nainen kuin ennenkään. Jos kohdalleni vielä joku päivä tulee rakkaus, uskon, että se ihminen on valmis rakastamaan minua sellaisena kuin olen.

”Elämässä on hyvä pitää mukana myös vaikeampia ihmisiä. He näyttävät minulle, millainen en halua olla.”

Kati myöntää, että kynnys heittäytyä uusiin suhteisiin on korkeampi kuin ennen sairastumista.

– Olen kokenut niin isoja asioita, että minun pitää pystyä luottamaan ihmiseen täysin ennen kuin voin päästää hänet lähelleni. Valitsen nykyään tarkkaan ihmiset elämääni, mutta uskon, että elämässä on hyvä pitää mukana myös vaikeampia ihmisiä. He näyttävät minulle, millainen en halua olla.

Loppu seilaamiselle

Lähihoitajan opintoihinsa Kati ei enää palannut: se ei enää sairastumisen jälkeen tuntunut omalta alalta. Nyt hän pyörittää ystäviensä kanssa bändi- ja fanituotteita myyvää verkkokauppaa Katin Tavaraa.

– Ennen sairastumista elämäni oli ollut vähän sellaista seilaamista. Uskon vahvasti, että minun piti kokea sairastuminen, jotta ymmärtäisin alkaa elää sellaista elämää kuin haluan.

Kati naurahtaa, ettei hänen elämänsä varmaan ulkopuolisten silmiin nyt niin ihmeellisesti eroa entisestä, mitä nyt ehkä tulee matkusteltua hiukan enemmän. Suurin muutos on tapahtunut korvien välissä.

”Yritän pitää elämäni vapaana enkä suunnittele hirveästi asioita eteenpäin.”

Onni syntyy arkisista asioista, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä.

– Olen terve, minulla on lapseni, koti, kiva työ, ystäviä. Minulla on kaikki, Kati sanoo.

– Olin aiemmin hirveän vaativa itseäni kohtaan, mutta nyt osaan olla lempeämpi. Jos minua huvittaa mennä terassille juomaan viiniä, teen sen. Jos minua ei huvita mennä lenkille, minun ei tarvitse tehdä sitä. Yritän pitää elämäni vapaana enkä suunnittele hirveästi asioita eteenpäin, sillä tiedän, että kaikki voi muuttua hetkessä.

Ystävälle, joka myös sairastui kuusi vuotta sitten, Kati voi edelleen laittaa viestejä. Kumpikin kertoo jo tekstariepisodia hyvänä juttuna.

He molemmat selvisivät. 

Kesäheinä

Kohdunkaulan syöpä iski 28-vuotiaana: ”Olin pitänyt terveyttä itsestäänselvyytenä”

Kiitos kauniista selviytymistarinasta. Mainitsit siinä pohjattomasta yksinäisyydestä. Olen itsekin kokenut tuon tunteen astuessani nuorena 2 lapsen äitinä sairaalan ovesta sisään tietäen, että jos tulen siitä vielä ulos, mikään ei tule olemaan ennallaan. Sellaista yksinäisyyttä ei varmaan voi kokea tuon lisäksi kuin kuoleman hetkellä. Tiedän, että tämä taakka on kannettavana vain minulla eikä kukaan ympärilläsi oleva voi sitä puolestani kantaa. Oli tunne, kuin olisin lasikuvussa täysin...
Lue kommentti
Jari Sillanpää. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jarin mukaan ainoa liikunnaksi kutsuttava asia hänen elämässään on esiintymislavalla oleminen ja seksi.

Laulaja Jari Sillanpää, 52, kertoo pudottaneensa viime aikoina 6–7 kiloa painoa.

Miten hän siinä onnistui? Varsin yksinkertaisilla muutoksilla.

– Olen vähentänyt limsan juontia. Nuorena harrastin kilpauintia, mutta nykyään en urheile mitenkään. En ole käynyt uimassa, koska on ollut niin paljon muuta mukavaa. Mun on pakko mennä joku kerta! Jari kertoo.

Jari kertoo saavansa liikuntaa ainoastaan esiintymislavalla – ja kumppanin kanssa.

– Harrastan seksiä, Jari nauraa.

– En usko, että liikunnalla laihdutetaan. Jos puolen tunnin kävelyllä kuluttaa sata kaloria, sen syö tosta noin vaan, hän pohtii. 

Elämä huumekohun jälkeen

Jari kertoi kuulumisiaan tilaisuudessa, jossa julkistettiin hänen elämästä kertovan Rakkaudella merkitty -musikaalin esiintyjät. Musikaalia esitetään ensi kesänä Suomen kesäteatterissa Valkeakosken Apianniemessä.

Itse Jaria musikaalissa ei nähdä, mutta hän on käsikirjoittaja-ohjaajan apuna tekoprosessissa. Musikaalissa kuullaan kirjo Jarin levyttämiä lauluja.

”Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla.”

– Kaikki voidaan kertoa ja näyttää, mutta sen pitää olla tyylikäs. Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla. Toivonkin, että siitä tulee moninainen, Jari kertoo.

– Minulla ei ole mitään rajoituksia, kaikki aiheet käyvät. Ja tässä viimeaikoina on tullut vielä lisää, Jari sanoo, ja viitannee syyskuussa tapahtuneeseen kohuun, missä Sillanpään uutisoitiin ajaneen huumausaineen vaikutuksen alla.

Lehdistötilaisuudessa Jarilta kysyttiin, miten hän on selviytynyt kohusta.

– Päivä kerrallaan, Jari vastaa.

Heikki Paavilaisen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa musikaalissa eri ikäisiä Jareja esittävät näyttelijät Martti Manninen ja Jari Ahola. Muina esiintyjinä nähdään muiden muassa Ushma Karnani sekä muusikko Olli Herman, joka esittää musikaalissa Jarin rakkauden kohdetta.

Jatkuvaa ideointia

Jari on parhaillaan konserttikiertueella, ja hän julkaisi äskettäin uuden sinkun, Mä elän taas. Uuden levyn julkaisua ei ole päätetty, mutta pari uutta biisiä on valmiina. Jari kertoo, että hänen mielensä pulppuaa jatkuvasti uusia ideoita ja unelmia.

– Haluaisin kirjoittaa sen tyyppisen tarinan kuin The Producers -musikaali on. Tarina ei kertoisi minusta, mutta käyttäisin siinä omia biisejäni. 

– The Producers on onnistunut ja monipuolinen tarina, jossa on ollut hyvä kynä. En pystyisi sitä kokonaan kirjoittamaan, mutta voisin olla takapiruna. Siinä olisi huumoria, tragediaa ja koko elämän kirjo. Olen konserteissakin tunteiden ja sielujen nuohooja musiikin kautta, Jari kertoo.

Vierailija

Hoikistunut Jari Sillanpää kertoo, miten onnistui painonpudotuksessa: ”En urheile mitenkään”

Media on kohdellut kuin silkkihansikkain kovista huumeista kärähtäneitä Nordinia sekä Sillanpäätä, kyseiset artistit ovat suorastaan asetettu uhrien asemaan vaikka kummallakaan on tuskin ollut mistään yksittäisestä kokeilusta kyse kun käry on käynyt. Toista on ollut kyyti Metsäkedon kohdalla, artisti ei ole mihinkään lain tuntemaan rikokseen syyllistynyt mutta olemassaoleva sekä tuleva ura on järjestelmällisesti tuhottu kaikissa mahdollisissa "vastuullisissa" medioissa.
Lue kommentti
Anna Härön liike on Helsingin Vanhassa kauppahallissa. Kuva: Lasse Lecklin

Lihakauppaa pitävä Anna Härö pisti firman pystyyn neljä vuotta sitten. – Kukaan ei tuntunut kaipaavan perinteistä lihamestariäijää.

Anna Härö on 30-vuotias lihakauppias, jolla on viisi osa-aikaista työntekijää ja liike suositussa Helsingin Vanhassa kauppahallissa.

– En edes kehtaa kertoa, kuinka vähän teen töitä nykyään, Anna Härö nauraa.

Aina tilanne ei ole kuitenkaan ollut sama.

– Aluksi tein hirveästi töitä. Nykyään olen hiljaiset päivät kokonaan pois myymälästä. Loppuviikosta halli vilkastuu. Täytän viikkoloppuaamuisin tiskit itse. Parasta on, kun saan laittaa perjantaina tai lauantaina aamulla tiskin täyteen upeita tuotteita ennen kiireistä päivää.

Kun Vanhaa kauppahallia oltiin avaamassa uudestaan ison remontin jälkeen vuonna 2014, hallissa oli yhden lihakaupan ammottava aukko. Anna oli jo aiemmin työskennellyt hallissa, ja kun liiketila vapautui, Anna tarttui mahdollisuuteen.

– Minä vain tein sen. Näin jälkeenpäin ajatellen aika vähän ehdin sitä miettiä. Lainasin pienen summan rahaa kylmälaitteisiin ja soitin lihatilalle, jossa olin ollut harjoittelussa. Pyysin heitä myymään minulle lihaa.

Pian Anna huomasi tarvitsevansa apua liikkeessä. Nyt tiskin takana työskentelee vaihtelevasti osa-aikaisia myyjiä, toiset opiskelijoita, ja toiset eläkeläisiä.

– Palkkasin ensin Annelin. Hän on myynyt hallissa lihaa yli 40 vuotta ja hän kannusti minua aloittamaan oman liikkeen. Anneli on ilmiömäisen hyvä myyjä. Siitä on koko tiimille tarttunut hyvä myymisen meininki.

”Olin tiskin takana sinä päivänä, kun synnytys alkoi.”

Kirjanpitoa Anna inhoaa, mutta onneksi aviomies ja kirjanpitäjä hoitavat sen.

Ennen lapsen syntymää Anna teki töitä minkä pystyi. Seisomatyö on kuitenkin fyysisesti raskasta. Lapsen syntymän jälkeen Anna päätti jäädä maanantaisin kotiin hoitamaan lasta.

– Olin tiskin takana sinä päivänä, kun synnytys alkoi. Olin myymässä jollekin turistille porosalamia, kun äkkäsin, että nämä taitavat olla niitä supistuksia.

Liike on erikoistunut sesonkituotteisiin ja riistaan. Tiskissä on hirveä, peuraa ja riistalintuja. Firman nimeksikin valiutui Annan Villiliha.

– Kun avasin liikkeen, ihmiset olivat aika viehättyneitä tähän. Kukaan ei tuntunut kaipaavan perinteistä lihamestariäijää.

”Ehkäpä sen hypen takia alku oli helppo, ja kaikki meni niin hyvin. Nyt joutuisin varmasti tekemään enemmän töitä tullakseni tunnetuksi.”

Asiakkaat löysivät Villilihan nopeasti. Tietenkin jotkut pettyivät, kun vanha tuttu lihakauppa ei ollutkaan enää siinä, missä Annan uunituore yritys oli. Suurin osa kuitenkin tykästyi uuteen, asiantuntevaan kauppiaaseen. Sana kulki ja vasta avattu kauppahalli oli muutenkin paljon esillä.

– Ehkäpä sen hypen takia alku oli helppo, ja kaikki meni niin hyvin. Nyt joutuisin varmasti tekemään enemmän töitä tullakseni tunnetuksi.

Anna nauttii siitä, kun saa itse päättä ja tehdä asiat omalla tavallaan.

– Tärkeintä yrittäjyydessä on arvostaa omia työntekijöitä. Heidän pitää olla sydämellään mukana. Jos he eivät työskentele sen eteen, että kauppa menestyy, se ei voi menestyä. Pelkkä hyvä tuote ei riitä.

Villiliha täyttää kesällä neljä vuotta.

– Haaveilen myös siitä, että yritys voisi periytyä tyttärellemme. Jotain muutakin tästä kuitenkin varmaan tulee kuin pelkkä tämä yksi lihakauppa.

#metoo

Anna, 30, perusti oman lihakaupan: “En edes kehtaa kertoa, kuinka vähän teen töitä nykyään”

Ulkomaille muuttava kirjoitti: Kukaan ei kaipaa äijiä tai miehiä mihinkään. Suominaiset on niin ylivertaisia että äijät on ihan perseestä. Toisaalta on hyvä että äijät kuitenkin vielä painaa duunia. Heidän panoksensa verotuksen kautta on edelleen merkittävä. Kommentti jonka olisit voinut pitää omanasi, lepakko tai muuten vaan natsi-feministi
Lue kommentti