Vuonna 2007 Kjell Westö oli juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Lue, mitä kirjailija tuumi elämästään, kun takana oli ehkä hänen uransa paras noste.

Vuoden 1987 jouluaatto oli ratkaiseva päivä kirjailija Kjell Westön, 45, elämässä. Silloin Kjell tuli ensimmäistä kertaa isäksi.

Etukäteen lapsen tulo taisi pelottaa 26-vuotiasta Kjelliä: useampi kuukausi vaimon raskausuutisen jälkeen kului Helsingin kapakoissa baarikärpäsenä heiluessa.

– Kun poika syntyi, olin neljä päivää ihan tikkana, vietin lähes kaiken ajan sairaalassa ja olin onnellinen. Mutta sinä yönä, kun seuraavana päivänä piti hakea vaimo ja lapsi sairaalasta kotiin, oli jostain syystä pakko lähteä taas baariin. Hain heidät myöhässä, parta ajamatta ja pahalle haisten. Vaimo oli pettynyt, ja syystä.

Kun lapsi lopulta oli kotona, Kjell huomasi pärjäävänsä ja pelko hälveni.

– Minulla on taipumusta synkkyyteen, ja ilman Benjaminin syntymää se olisi voinut viedä mukanaan. Lapset ovat olleet siunaus: minulle ne ovat antaneet taistelutahdon, halun yrittää edes jotain tässä elämässä.

Maaginen Munkkivuori

"Olen elänyt aina Helsingissä. Asuin yksivuotiaaksi Etelä-Haagassa, sen jälkeen muutaman vuoden Puotilassa.

Voimakkaimmat lapsuusmuistot liittyvät kuitenkin Munkkivuoreen, jossa asuin 10-vuotiaaksi. Muistan edelleen maagiset myöhäissyksyn illat, jolloin liikuimme kaveriporukalla ympäri Munkkivuorta ja katselimme, kuinka yhä useampaan ikkunaan syttyi valo vanhempien tullessa töistä kotiin. Joistakin ikkunoista hohti sinertävä mustavalko-tv:n kajo, jota ei enää näe.

Molemmat vanhempani olivat käyneet ruotsinkielisen kauppakorkeakoulun, ja isä teki uraa liike-elämässä. Äiti oli pitkään kotiäitinä. Minulla on myös kuusi vuotta nuorempi veli Mårten, joka on nykyään kirjailija.

Vanhemmat erosivat, kun olin vähän päälle parikymppinen. Olin asunut jo vuosia poissa kotoa, mutta silti se sattui. Sittemmin isä meni uusiin naimisiin, ja nyt minulla on kaksi sisarpuolta.

Isän puolelta juureni ovat Kruunupyyssä ja Pietarsaaren maalaiskunnassa, ja äidin puolelta enimmäkseen Alavetelissä. Yksi haara äidin suvusta muutti heti kansalaissodan jälkeen Tampereelle, jonne äitini isoisä perusti tehtaan ja vaurastui.

Porvarillinen taustani tuleekin äidin puolelta, isän sukulaiset olivat enimmäkseen köyhiä, mutta kovia tekemään työtä. Sukulaisvierailuilla eron huomasi: toiset asuivat hienoissa kaupunkiasunnoissa, toiset pienessä mökissä. Ehkä siksi pyrin kirjoissani kattamaan mahdollisimman suuren osan yhteiskunnasta.

Lapsena tunsin, kuinka Pohjanmaalta Helsinkiin muuttaneet vanhempani olivat vähän kuin muukalaisia tässä kaupungissa. Se on ollut yksi syy kirjoissani näkyvään Helsinki-uteliaisuuteeni: kaupunki ei ole ollut minulle itsestäänselvyys.

Suomenruotsalaisia pidetään usein sukukeskeisinä. Mekin pidimme yhteyttä, mutta ehkä pitkät välimatkat aiheuttivat sen, ettemme olleet kovin tiiviisti tekemisissä.

Minussa on muutenkin aina ollut omiin oloihini hakeutujan vikaa. Pienenä olin hirvittävän ujo, vaikka yritin peitellä sitä. Urheilu oli minulle lukemisen ohella kaikki kaikessa. Treenaamisesta huolimatta olin hintelä, ja mikä pahinta, huono tappelemaan. Jos joku kävi kimppuuni, minä vain väistelin.

Perusarvot kunniassa

Lapsena tärkein ihminen elämässäni oli vanhempieni lisäksi äidinäiti, mummo. Aikuisena ymmärsin, että hänessäkin oli mutkikkaita puolia, mutta lapsuudessani mummo edusti minulle ehdotonta turvaa. Hänen perujaan on usko ihmisten samanarvoisuuteen.

Varakkuudestaan huolimatta äidinäidin opetukset olivat nöyryyteen ja melkeinpä askeettisuuteen tähtääviä: pröystäillä ei saa, vaikka elämässä menisi kuinka hyvin.

Mummolta ja äidiltä olen perinyt hyvän muistin ja kielipään. Minun muistiani kehittivät myös lapsuuden muistiharjoitukset: opettelin ulkoa levylistat ja jääkiekon SM-liigan pistepörssin tulokset. Kun todellisuus ahdisti, ulkoa opetteleminen oli kuin mantra, jonka avulla pääsi pakoon. Se oli hyvää harjoitusta kirjailijan työtä ja tietokilpailuja varten.

Vanhan ajan elämänarvot olivat kotonani kunniassa, etenkin rehellisyys ja vaatimattomuus. En tosin tiedä, miten hyvin ne menivät perille, koska nuorena minua sanottiin leuhkaksikin. Se ei kuitenkaan ollut vanhempieni tai isoäitieni vika. Isoisäni kaatuivat sodassa paljon ennen syntymääni.

Lapsilleni Benjaminille, 19, ja Carolukselle, 14, yritän opettaa samoja arvoja: ei saa lusmuilla, valehdella eikä hankkia itselleen etuisuuksia panettelemalla muita.

Keski-iän huvittava puoli on, kun huomaa toistavansa samoja lauseita, joita itse inhosi teininä. Nuorena noudattamatta jääneistä neuvoista on tullut tärkeitä elämänohjeita.

Minua ja Mårtenia ei kuritettu fyysisesti, se ei olisi tullut kuuloonkaan. Muuten kasvatukseni oli kohtuullisen tiukkaa: oli aikaiset kotiintuloajat ja kotiarestiakin tuli välillä.

Itse taidan olla poikien kanssa joskus liiankin lepsu. Uskon, että ihmiselle pitää antaa vapautta ja vastuuta. Toki lapset tarvitsevat myös rajoja.

Haluaisin poikieni muistavan minut reiluna isänä. Kaikkia päätöksiäni ei tarvitse hyväksyä edes aikuisena, mutta silti toivoisin osanneeni olla riittävän oikeudenmukainen. Jos kanssani on vielä voinut puhua avoimesti, sen parempi.

Irtiotto perheestä

Lapsuuteni suurin käännekohta oli muutto Munkkivuoresta Munkkiniemeen 10-vuotiaana. Maantieteellisesti matka oli lyhyt, mutta sosiaalisesti ja henkisesti suuri.

Munkkivuoressa suomen- ja ruotsinkieliset perheet asuivat yhtä ahtaissa kerrostaloasunnoissa. Munkkiniemessä osa perheistä oli ruotsinkielistä porvaristoa, joka osoitti nopeasti, mistä suomenkielisten bättre folk -puheet ovat saaneet alkunsa.

Minä en koskaan sopeutunut siihen maailmaan. Muutto teki minusta henkisesti juurettoman, mikä tietysti on kirjailijalle hyväkin olotila. Vanhempani olivat hyvin koulutettuja ja perheemme suhteellisen varakas. Lukion jälkeen minun olisi ollut helppo seurata luokkatovereitani kauppakorkeakouluun tai oikeustieteelliseen. Ehkä silloin olisin oppinut hyväksymään klassisen suomenruotsalaisuuden arvot.

Valitsin kuitenkin toisin. Jo 17–18-vuotiaana vietin paljon aikaa silloisen tyttöystäväni luona Myllypurossa, ja ylioppilaskirjoitusten jälkeen menin pariksi vuodeksi töihin varastolle ja levyliikkeeseen.

Jonkinlainen yksinäisen ratsastajan perusasenne tuli jälleen esiin, ja pyörin lähinnä suomenkielisten työkavereideni kanssa. Munkkiniemeläiset kaverit saivat jäädä, munkkivuorelaiset olivat jääneet jo aiemmin. Myös lapsuuden perheeseen pidin etäisyyttä monen vuoden ajan.

Jälkeenpäin on harmittanut, etten koskaan nähnyt yhtään jalkapalloa pelanneen veljeni peliä. Leikimme lapsena paljon yhdessä ja olimme toistemme tukena, mutta teini-iässä erkaannuimme, ja lukion jälkeen kuilu kasvoi entisestään.

Irtiotto Munkkiniemestä oli henkisesti tärkeä, sillä se teki minusta sellaisen kuin olen. Työkavereideni kautta pääsin myös lähelle suomenkielistä Suomea, mikä sinetöi kaksikielisyyteni. Viimeistään silloin ymmärsin, kuinka vihoviimeisiä ovat ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa muita parempia luokkataustansa, kielensä tai tulotasonsa perusteella. Joka ryhmään mahtuu sekä hyvyyttä että kavaluutta, älykkyyttä ja tyhmyyttä. Myös onni ja sattuma määräävät paikkaamme maailmassa.

Nuori kapinallinen

Keskikoulun neljänteen, eli nykyiseen kasiluokkaan asti olin oikea hikipinko. Sitten huomasin tyttöjen pyörivän vain niiden kavereiden ympärillä, joilla oli isot hauikset ja huono todistus.

Vuodessa keskiarvoni laski päälle yhdeksästä alle seitsemään. Aloin polttaa tupakkaa ja soittaa kitaraa kellarissa kaiket yöt. Notkuin kahviloissa ja join viinaa viikonloppuisin. Vanhempien ja opettajien kanssa tuli kitkaa. Koin olevani kuin James Dean: herkkä, mutta väärinymmärretty.

Myöhemmin puhuin asiat selviksi vanhempien ja entisten opettajien kanssa, mutta lukio ehti siinä sumussa valitettavasti mennä ohi.

Pojilleni yritän sanoa, ettei samanlainen käytös maksa vaivaa. Toki nuoruuteen kuuluu kapinointi, mutta minua huono maine seurasi vuosia. Jouduin pitkään hoitamaan asiani viimeisen päälle hyvin, ennen kuin ihmiset unohtivat vanhan ylimielisen rettelöitsijän.

Eikä huono koulumenestys edes tuonut tyttöjä! Kadehdin kavereitani, jotka suorastaan puhuivat tytöt kumoon. Itse vain änkytin, eivätkä pottakampaus, finnit ja huono itsetunto varsinaisesti parantaneet mahdollisuuksiani.

Pikkupoikana haaveilin jalkapalloilijan urasta, mutta teini-iässä huomasin olevani ammattiurheilijaksi liian hintelä ja hidas.

Jalkapallon tilalle tuli kitaransoitto. Ruotsin kielessä on sanonta ”hellre än bra” eli tehdä jotain mielellään, mutta ei kovin hyvin. Sellainen olin myös kitaristina, mutta se ei estänyt minua näkemästä itseäni uutena Jimi Hendrixinä tai Jim Morrisonina.

Musiikki on edelleen suuri rakkauteni, ja jos olisin ollut lahjakkaampi, olisin todennäköisesti yrittänyt mukaan musiikkibisnekseen. Ehkä parempi näin, sillä keikkamuusikkona olisin varmasti alkoholisoitunut. Olen liian heikko vastustamaan kiusauksia.

Bailukausi kapakoissa

Aikuistumiseni on edennyt portaittain, viimeisin harppaus tapahtui kymmenen vuotta sitten 35-vuotiaana. Lopetin silloin terävien juomisen ja tupakan polttamisen ja ryhdyin taas
urheilemaan.

Sitä edeltävät 15 vuotta menivät enimmäkseen kapakoissa istuessa.

Varsinaista bailukautta kesti ensimmäisen pojan syntymään asti, mutta vielä senkin jälkeen Kultainen Härkä, Elite ja muut klassiset helsinkiläiskapakat vetivät puoleensa.

1990-luvun alkuun mennessä olin julkaissut kolme runokirjaa ja kaksi novellikokoelmaa ja menestynyt kohtuullisesti. Yritin aloittaa ensimmäistä pitkää romaaniani, mutta epäonnistuin täysin. Putosin kuoppaan. Yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa olin heittäytynyt toimittajan työstä vapaaksi kirjailijaksi, kotona oli kaksi pientä lasta eikä kirjoittamisesta tahtonut tulla mitään. Samaan saumaan sattui lama, ja olin liemessä. Elimme pitkälti vaimoni palkalla.

Join ja poltin. Tuijottelin ulos työhuoneen ikkunasta; pelotti eikä ollut voimia nousta pelon yläpuolelle. Onneksi sain kohtuullisen pitkän taiteilija-apurahan, jonka tiesin olevan tilaisuuteni: jos en saisi mitään aikaan, muita apurahoja ei tippuisi. Kirjoitin epätoivon vimmassa, ja kun esikoisromaanini Leijat Helsingin yllä menestyi ja pääsin ylös kuopasta, olin valmis muutokseen.

Jälkeenpäin ajatellen boheemielämä ei sopinut minulle, olen aina ollut enemmän urheilijatyyppiä. Viskiäkin join vain ollakseni uskottavampi kirjailija, vaikken edes pitänyt sen mausta.

Osasyynä elämänmuutokseen oli kuolemanpelko. Tajusin olevani lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä, ja tupakkaakin olin polttanut päivittäin yli kaksikymmentä vuotta. Vatsataudissa ja keuhkoputkentulehduksessakin oli pitänyt istua liesituulettimen alla vetämässä poskareita.

Yllättävä uravalinta

Elämä on tähän asti mennyt paremmin kuin kuvittelin. En ollut kovin positiivinen nuorena, ja naissuhteenikin olivat niin poukkoilevia, etten olisi parikymppisenä uskonut olevani kymmenen vuoden päästä kahden lapsen isä.

Suurin yllätys on silti ollut kirjailijan ammatti. Meidän suvussamme ei taidealojen ihmisiä juuri ole, ja minäkin ajauduin toimittajan opintoihin lähes sattumalta. Vasta toimittajan työssä tajusin, että kirjoittaminen on minun juttuni.

Myös vanhempani yllättyivät valinnastani, mutta moitteen sanaa ei ole kuulunut. Vaikeampi asia heille taisi olla siviilipalvelukseen menoni.

Omille pojilleni olen sanonut, että kunnioitan ratkaisuanne, on se mikä tahansa.On hauska nähdä pojissa itseään, mutta onneksi heissä on myös vaimoani ja omaa erityislaatuisuutta. Olisi kauheaa nähdä lapsissa vain omat luonnevikansa.

Benjamin on pelannut jalkapalloa tosissaan 10-vuotiaasta ja oppinut siinä luontevaan kanssakäymiseen muiden kanssa. Viime syksyn hän oli töissä päiväkodissa. Minusta ei olisi ollut samaan 18-vuotiaana. Carolus taas osaa ottaa asiat rennosti, toisin kuin minä, joka olin aina armoton jännittäjä. Temperamentti molemmilla on ikävä kyllä yhtä kiivas kuin minulla.

Luulen, että jyrkkyys johtuu pohjalaisuudestamme. Kun olen surullinen tai vihainen, kaikki mustenee silmissä. Toisaalta tunnen myös ilon vahvana. Siksi suomenruotsalaista kaupunkikulttuuria usein leimaava hillittyys on aina ahdistanut minua.

Ennen vanhaan mieskunnia oli tärkeä: isä ei koskaan saanut joutua naurunalaiseksi jälkikasvunsa silmissä. Minusta on vain hyvä, että pojat irvailevat minulle hyväntahtoisesti. Olen mielelläni perheen ”man without a fashion sense”, mies ilman tyylitajua, ja otan vastaan jalkapalloilijan kykyihini liittyvät epäilyt. Ne ovat minulle merkki siitä, että välit poikiin ovat kunnossa.

Myös suhteeni eläkkeellä oleviin vanhempiini ja neljääkymmentä lähestyvään veljeeni on nykyään läheinen. Asiat, jotka ehkä joskus olivat vaikeita, on selvitetty aikaa sitten.

Liian nopea elämä

Luin jostain, että työntekoon satsaavien ihmisten elämä kuluu nopeimmin. He eivät koskaan ehdi pysähtyä vain istumaan puutarhassa, olemaan olemassa ja kuuntelemaan linnunlaulua. Ajatus pelottaa, koska siten olen elänyt viimeiset vuodet.

Olin aikoinani kova urheilukalastaja, mutta nyt kun menen vesille, huomaan herkkyyden kadonneen. En osaa enää lukea vettä, enkä tiedä, missä kalat ovat tietyllä tuulella.

Moni ystävä on sanonut, että elän liian nopeasti, en pysy missään eikä läsnäolooni ja tukeeni voi luottaa. Huomaan, kuinka työnteon intensiivisyys on kirja kirjalta kasvanut: yhä useammin ymmärrän itsekin laiminlyöväni läheisiäni.

Ihminen on kuitenkin siitä kaistapäinen eläin, ettei se tajua omaa tilaansa ennen kuin muut ovat jo jättäneet. Nyt yritän vetää tempoa alas ja pitää hieman lomaa ensi kesänä. Tiedän, että minulla on käynyt uskomaton säkä: takana on työurani ehkä paras noste.

Nyt on tärkeintä pitää jalat maassa. Menestys ja julkisuus tulevat ja menevät, vain perheellä ja ystävillä on lopulta merkitystä.

Kuusi vuotta sitten tunsin olevani elämäni kunnossa. Pelasin jostain syystä yhden kaikkien aikojen parhaista jalkapallokausistani, ja sanoinkin, että jos vanheneminen on tätä, niin tänne vaan.

Seuraavana vuonna täytin neljäkymmentä, takareisi paukahti ja selkä kipeytyi: sain maksaa leuhkimisestani."


”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.