Milla ja Aki Ollikainen. Kuva Panu Pälviä
Milla ja Aki Ollikainen. Kuva Panu Pälviä

Aki ja Milla Ollikainen haaveilivat vuosikausia kirjailijaelämästä. Kun haave toteutui, se olikin tuhota pariskunnan avioliiton. – Ironista, mutta unelmastamme tuli painajainen.

Viime heinäkuussa Milla Ollikainen, 39, istui kotonaan Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon vanhassa, suuressa talossa. Tuvan pöydällä oli laatikollinen painotuoreita dekkareita, joiden kannessa komeili Millan nimi. Millan esikoisteos, Veripailakat.

Milla oli haaveillut tästä hetkestä, mutta yhtäkkiä se ei enää tuntunutkaan oikein miltään. Vuotta aiemmin Ollikaisten nelihenkinen perhe oli hyväksytty asumaan Joenpellon kirjailijataloon, ja he olivat muuttaneet Kolarista Sammattiin. Elämä oli tuntunut hyvältä, uudelta ja jännittävältä. Sellaiselta, mistä he olivat yhdessä haaveilleet vuosia. Millan puolison Aki Ollikaisen, 40, esikoisromaani Nälkävuosi oli julkaistu keväällä 2012 ja saanut kaikkialla kiittävät arviot. Milla oli ottanut opintovapaata työstään Luoteis-Lappi-lehden päätoimittajana, ja nyt hänelläkin oli ollut viimein aikaa kirjoittaa jotain omaa.

Mutta sitten kaikki oli alkanut mennä päin helvettiä. Kulunut vuosi olikin ollut vaikeinta ja omituisinta aikaa pariskunnan viisitoistavuotisessa suhteessa.
– Lapset olivat mummolassa, ja Aki ties missä lie. Ironista, mutta unelmastamme oli tullut painajaista, Milla sanoo.

Vuosi Neptunuksessa

Kun on haaveillut jostakin oikein pitkään, voi olla vaikeaa kestää, kun sen viimein saavuttaa. Niin kävi Akillekin. Esikoisteoksesta seurannut menestys sekoitti miehen pään.

– Vaikka menestyneenkin esikoiskirjailijan julkisuusarvo on lopulta aika mitätön, omassa maailmassani huomio tuntui ylitsevuotavalta. Luulin hetken, että koko maailma pyöri minun napani ympärillä, Aki kertoo.

– Aki oli pahimmillaan jossain Neptunuksessa, mutta minun piti jaksaa keittää lapsille spagettia, vaimo Milla kuvailee.

Aki oli haaveillut kirjan kirjoittamisesta teini-ikäisestä lähtien. Vuosien varrella pöytälaatikkoon oli syntynyt paksu pino erilaisia käsikirjoituksia, joita hän oli lähetellyt ahkerasti kustantamoille. Joistakin oli jopa varovaisesti innostuttu, mutta kustannussopimusta ei ollut vain syntynyt.

– Kirjasta oli tullut minulle melkein pakkomielle. Halusin esineen, kirjan, jonka kannessa lukisi nimeni, Aki sanoo.

Kun Akin romaani sitten viimein julkaistiin, hän osasi odottaa paria juttua maakuntalehtiin. Hän toivoi, että Helsingin Sanomat tekisi kritiikin. Edes pienen.

– En haaveillut julkisuudesta. Toivoin, että edes joku tykkäisi kirjastani ja sanoisi siitä jotain myönteistä.

Mutta arvioita alkoikin tulla enemmän, kaikki ylistäviä, ja netin kirjabloggaritkin olivat innoissaan. Aki voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle esikoisteokselle. Samana päivänä kun Aki pokkasi Hesarin palkinnon, julkistettiin myös Finlandia-ehdokkaat. Aki oli heidän joukossaan. Se oli esikoiskirjailijalle kova juttu.

Posiolta Berliiniin

Menestys toi mukanaan myös velvollisuuksia. Puolentoista vuoden aikana Aki kävi kertomassa kirjastaan niin Posiolla kuin Berliinissäkin. Tuli kirjastovierailuja ja puhumiskeikkoja. Introvertti ja ujo mies jännitti tilaisuuksia usein niin, ettei muistanut niistä jälkikäteen yhtään mitään. Tuli myös kirjallisia kekkereitä ja muita kissanristiäisiä. Onneksi niissä eteen kannettiin useimmiten viinatarjotin. Se helpotti jännitystä.

Esikoiskirjakilpailun 15 000 euron arvoisen palkinnon oli tarkoitus mahdollistaa täysipäiväinen kirjoittaminen, mutta Nälkävuoden suosio asetti paineita uuden tekstin tuottamiselle. Aki tunsi menettäneensä kokonaan nautinnon kirjoittamisesta. Hän oli alkanut miettiä vain mahdollisia lukijoita. Tuotanko heille pettymyksen?

– Olin lukossa ja ahdistunut. Mitä jos en pystykään enää koskaan kirjoittamaan mitään yhtä hyvää? Päätin sitten lykätä kirjoittamista ja vain nautiskella suosiosta, Aki kertoo.

Milla oli katsellut aluksi miehensä kohkaamista suopeasti ja ajatellut, että antaa tämän nyt nauttia, olihan tätä odotettu. Jossain vaiheessa pinna alkoi kuitenkin kiristyä. Akilla ja Millalla on 6- ja 9-vuotiaat lapset. Sillä välin kun mies eli boheemia kirjailijaelämää, jonkun piti huolehtia lapset aamuisin kouluun ja hoitaa heille iltapäivällä ruokaa pöytään.

Juhlien ja kirjailijavierailujen takia Aki oli paljon poissa kotoa. Juhlien jälkeen oli helppo unohtua viimeisestä Sammatin-bussista.

– Kun pääsin pois kotoa, olin hybriksessä kuin varusmies iltalomilla. Kotona taas haahuilin jossakin sfääreissä enkä tiennyt, miten kotielämää olisi pitänyt elää.

Yhdet kekkerit päättyivät putkareissuun.

Kuka tuo on?

Kesän lopulla se sitten lopulta tapahtui: Akin ja Millan avioliitto ajautui umpikujaan, josta ei tuntunut olevan enää pääsyä ulos.

– Huomasin, etten enää tuntenut Akia. Mietin, kuka tuo ihminen on, Milla sanoo.

Akin nautiskellessa menestyksestään Milla sai kuitenkin oman esikoisensa Veripailakat valmiiksi. Käsikirjoitus voitti Suomen dekkariseuran ja Liken järjestämän Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun.

– Jos jostakin olen katkera, niin siitä, että en ehtinyt nauttia omasta kirjastani yhtään kaiken muun keskellä, Milla sanoo.

Marraskuussa Helsingin Sanomat valitsi uuden vuoden esikoiskirjailijan, ja Aki kirjoitti omasta vuodestaan kolumnin, joka oli otsikoitu Hämärän rajamailla. ”Vuosi prinsessana on osaltani ohi. On aika tarttua itseään niskasta kiinni ja opetella taas nauttimaan kirjoittamisesta.”

Pelko perheen hajoamisesta sai lopulta Akin silmät avautumaan.

– Perhe on ollut minulle aina tosi tärkeä, mutta pahimmassa vaiheessa sekin unohtui, Aki sanoo.

Milla ja Aki ovat purkaneet kriisiään lähinnä puhumalla – ja puhuttavaa riittää yhä.

Ennen Nälkävuoden julkaisua Aki oli ajatellut, että onpa hyvä, että hän on jo neljänkymmenen – enää huomio ei mene päähän niin kuin parikymppiselle saattaisi käydä.

– Mutta ehkä se juuri siksi menikin, koska suosio osui yksiin orastavan neljänkympin kriisin kanssa. Tuli hirveä kiire ottaa takaisin kadotettua nuoruutta.

Ollikaiset työstävät kuluneen vuoden tapahtumia edelleen, mutta ovat kuitenkin yhdessä ja aikovat olla vastaisuudessakin.

– Muistan Andy McCoyn joskus sanoneen: ”Beibi, sun pitää varoa mitä sä haluut, koska sä saat sen", Milla naurahtaa.

Miten Ollikaiset löysivät halun jatkaa yhdessä? Entä miten pari aikoinaan tapasi? Lue koko juttu Me Naisten numerosta 1/2014.

Milla Ollikainen

  • Vuonna 1974 syntynyt toimittaja ja esikoiskirjailija.
  • Työskennellyt kymmenen vuotta kolarissa Luoteis-Lappi-lehdessä, viimeiset vuodet päätoimittajana.
  • Esikoiskirja Veripailakat (Like) voitti Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun 2012, ja se julkaistiin tänä syksynä.
  • Asuu miehensä ja 6- ja 9-vuotiaiden lastensa kanssa Eeva Joenpellon kirjailijatalossa Sammatissa.

Aki Ollikainen

  • Vuonna 1973 syntynyt kirjailija, toimittaja ja valokuvaaja.
  • Esikoisteos Nälkävuosi voitti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon 2012.
  • Teos oli ehdolla myös Finlandia-palkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Bloggarit palkitsivat teoksen Blogistipalkinnolla.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.