”Pitääkö elämällä olla jokin tarkoitus? Mielestäni ei. Jos pystyn elämään niin, että ystävät hakeutuvat seuraani, ei se ole huonosti eletty”, Tommi Kinnunen sanoo.
”Pitääkö elämällä olla jokin tarkoitus? Mielestäni ei. Jos pystyn elämään niin, että ystävät hakeutuvat seuraani, ei se ole huonosti eletty”, Tommi Kinnunen sanoo.

Haudattuaan isänsä tammikuussa Tommi Kinnunen hyvästeli lapsuutensa. Isältään hän sai hyvän itsetunnon ja eväät, joilla tulla vaikka menestyskirjailijaksi. – Jos pystyisin olemaan puoliksikaan niin hyvä isä kuin omani oli.

Tammikuussa, isän hautajaisten jälkeen, kirjailija Tommi Kinnunen, 42, käveli Kuusamojärven rantoja ikävöiden isää, lapsuutta, selkeärajaista elämää. Mieleen hiipi halu jättää opettajan arki Turussa ja muuttaa takaisin synnyinseudulle Kuusamon selkosille.

– Kai se oli kaipuuta aikaan, kun koki elämän olevan helppoa ja varmaa. Kaipuuta kuvitteelliseen hetkeen, jolloin aurinko paistoi ja oli ikuinen sunnuntai.

Ehkä se oli surun synnyttämä pakofantasia mutta myös keski-ikäisen kaipuuta juurille ja maisemaan, jonka kautta Kinnunen määrittelee itsensä. Koillismaan hidaskasvuisten metsien, vaarojen ja koskien miehestä hän kertoo mielellään myös ulkomailla, jonne menestys on viime vuosina vienyt kirjailijaa. Nytkin hän on vastikään palannut markkinointikiertueelta Norjasta ja Ruotsista. Hittiromaani Neljäntienristeyksen sukutarinaa jatkanut Lopotti kiilasi heti myyntitilastojen kärkeen.

Uuteen tyyppiin tutustuessaan Kinnunen mainitsee ”viimeistään kolmannessa lauseessa” olevansa kotoisin Kuusamosta. Mitä yli kaksikymmentä vuotta Turussa asunut mies tällä haluaa itsestään kertoa?

– Luulen, että haluan kertoa, että olen vähän tällainen ihminen, Kinnunen nauraa ja nostaa jalkaansa korkealle. Turkulaisen kahvilan pöydän alta vilahtaa lapikas.

– Kai siihen sisältyy jonkinlainen väite äärioloissa elävästä ihmisestä – mikä ei sinänsä pidä paikkaansa, eihän me jumalauta missään laavussa asuttu!

Pohjoisen karaisemista ihmisistä Kinnunen kertoo myös kirjoissaan. Jokaiseen henkilöön hän on kirjoittanut itseään ja joihinkin hiukan sukuaan, uutuusromaaninsa Lopotin Johannekseen laittoi jonkin verran isäänsä, valokuvaaja Juhani Kinnusta. Isä kuoli 76-vuotiaana tammikuun alussa.

Pitkät jäähyväiset

Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten, kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.

Juhani Kinnunen ehti sairastaa Alzheimeria kymmenen vuotta. Ensin katosi tie anoppilaan. Tie, jota isä oli ajanut liki viisikymmentä vuotta. Päiväkirjaa pitämällä hän yritti taistella vääjäämätöntä vastaan: kuvasi kaiken ja kirjoitti valokuviin nimiä muistaakseen. Viimeisinä vuosinaan hän ei enää ymmärtänyt tätä maailmaa, ei ehtinyt olla ylpeä poikansa kirjojen menestyksestä eikä tutustua tämän lapseen.

Laitoshoidossa maannut muistamaton mies ei ollut enää samalla tavalla isä, mutta isä kuitenkin.

– Oli surullista seurata, kuinka oma lapseni oppi taitoja – kävelemään, syömään – samaan tahtiin kuin isä unohti ne. Diagnoosi tarkoitti pitkiä jäähyväisiä, luopumista, mutta konkreettinen kuolema oli silti yllättävän kova paikka.

– Ehkä siksi, että vanhempien kuoleman jälkeen lakkaa olemasta lapsi. Siinä suree sitäkin, että on määriteltävä itsensä uudelleen.

”Isän kuoleman jälkeen tuli olo, että nyt täytyy pärjätä yksin, keksiä itse ne vastaukset.”

Vielä keski-iässäkin solahtaa sujuvasti lapsuudenkodin alkurooleihin, asetelmaan, jossa vanhemmat huolehtivat lastensa pärjäämisestä, vaikka osat ovat alkaneet jo vaihtua.

– Isäni oli sellainen, että häneltä sai hyviä neuvoja, asiat pohdittiin yhdessä. Vaikka isästä ei ollut enää kymmeneen vuoteen neuvomaan, kuoleman jälkeen tuli olo, että nyt täytyy pärjätä yksin, keksiä itse ne vastaukset. Puuttuu se viimeinen backup.

Vielä hetken maailma on kiinnitteenhajuinen ja oranssinpunainen, isä kuuntelee vain häntä ja jokaiseen kysymykseen löytyy vastaus.

Hautajaiset olivat kauniit. Muistotilaisuudessa moni kertoi, kuinka Juhani Kinnunen aina kuunteli. Tommi Kinnunen ajatteli, että maailma menetti hyvän miehen ja he lapset hienon isän. Uuteen romaaniinsa hän kirjoitti suoraan lapsuudestaan muun muassa kohtauksen, jossa isä ja poika vedostavat kuvia perheen valokuvaamon pimiössä.

Muistot nostattavat veden silmiin. Kinnunen kaivaa rintataskustaan raitareunaisen kangasnenäliinan. Se on kulunut käytössä pehmeäksi. Päärmeessä lukee Juhani Kinnunen.

– Isäni käytti aina näitä kangasliinoja, ja me nauroimme, että mikset hyvänen aika käytä paperisia! Isän mukaan nämä olivat niin käteviä, poika nauraa taas kuivatessaan silmiään perintöliinaan.

Isä tykkää

Kuusamon Prisman pihassa Kinnunen jäi hiljattain katsomaan skootterityttöjä: josko olisivat tuttuja luokkakavereita? Jotenkin sitä onnistuu pääsemään keski-ikään tajuamatta vanhenemista.

– Äitini joutui huomauttamaan, että ymmärrätkö yhtään, minkä ikäinen olet.

Vanhempien hautajaisten jälkeen itsen ja kuoleman välissä ei ole enää sukupolvea, mutta se ei Kinnusta kammota.

– Oma kuolema ei minua pelota, sillä jokaisen kohdalle se tulee, onneksi vain kerran. Kuolema on yhtä normaali tapahtuma kuin syntymä, mutta me nykyihmiset olemme ulkoistaneet sen laitoksiin. Onneksi oma isäni sai kuolla niin, että häntä pidettiin kädestä.

Kun isän kunto uudenvuoden jälkeen huononi, äiti laittoi viestiä. Samana päivänä kaikki Kinnusen neljä sisarusta olivat vuoteen luona. Ensimmäinen päivä oli raskain, sen tajuaminen, ettei isä ole enää kauan olemassa. Toisena päivänä kerrottiin jo hassujakin juttuja – isähän oli sellainen, humoristi.

– Tunnelma oli kaunis, ja saimme hyvästeltyä lapsuuden kesät.

Rakkain muisto on ehkä tämä:

– Kun olimme pieniä, isä tuli aina nukkumaan mennessämme silittämään hiuksia ja sanoi: ”Isä tykkää sinusta.”

– Isän kuoleman jälkeen mietin, olenko koskaan sanonut sitä takaisin. Kysyin äidiltäni, joka sanoi: ”Kyllähän se tiesi.”

 


Keski-iässä kotiseutukaipuu on iskenyt Tommi Kinnuseen. ”Jollain perverssillä tavalla tykkäsin siitä, että Kuusamossa minut tunnistettiin aina naamasta Kinnusen Jussin ja Liisan pojaksi. Pankissa ei ikinä tarvinnut henkkareita. Tykkäsin siitä, että tiesin paikkani”, Turussa asuva kirjailija sanoo.

 

Kainalopierumies

Että ei elämä niin mene, että sen läpi selviäisi kokonaan ehjänä.

Kirjojensa perusteella Tommi Kinnusta voi erehtyä pitämään synkkien vesien soutajana. Koska hän on antanut joillekin romaanihenkilöilleen joitakin oikeiden sukulaistensa piirteitä, monet luulevat hänen kirjoittavan omista traumoistaan. Melankolisissa romaaneissa rikkinäisyys siirtyy sukupolvelta toiselle. Homoseksuaalin perheenisän Onnin traaginen kohtalo seuraa hänen lapsiaan Helenaa ja Johannesta sekä tämän poikaa Tuomasta.

– Yksi toimittaja sanoi, että ”sulla on varmasti ollut tosi surullinen lapsuus, kun haluat käsitellä sitä”. Minullako! Muistan lapsuuteni hyvin valoisana ja lämpimänä. Monet olettavat, että pukeudun mustiin ja itkeskelen kotona, mutta minähän olen vitsillä sisään ja pierulla ulos -tyyppiä. Koen oikeasti olevani kainalopieruihminen, ravintola- ja teatterikabareitakin kirjoittanut Kinnunen nauraa.

Työhuoneellaan hän kyllä paitsi nauraa myös itkee vuolaasti, kun kirjoittaessaan menee syvälle romaanihenkilöidensä tunteisiin. Iloluontoinen mies taikoo jostain surumielistä proosaa. Toisin kuin monet lukijat, Kinnunen itse ei ajattele, että hänen henkilöidensä määräävä piirre olisi onnettomuus.

– En missään nimessä, herranjumala! Jokaisen meidän elämässähän on vastoinkäymisiä. Elämä menee niin kuin menee, ja sellaisena se pitää ottaa. Päivät pitää laittaa perätysten: on huonoja päiviä ja on hyviä päiviä.

– Tuntuu, että nykypäivänä elämän pitäisi olla sellaista kuin Facebook-kuvissa. Kaunista, hienoa, sliipattua. Tehdään täydellisiä ruokia, joita haudutetaan viisi tuntia, ja puoliso on käynyt hakemassa keskitäyteläistä viiniä. Kenen elämä on aina sellaista? Ainakin minun elämääni mahtuu sekä vastoinkäymisiä että ihan tavallisia arkipäivän juttuja. Eihän hyvää hetkeä huomaa, jos rinnalla ei ole huonoja.

Onnellisuudesta vouhotetaan Kinnusen mielestä liikaa. Jopa niin, että hän arvelee jatkuvan onnellisuuden vaatimuksen olevan yksi syy nuorten lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin. Kinnuselle itselleen koko o-sana on vieras.

– Miten hitossa sellainen termi edes määritellään? Missä on onnellisuuden mitta? Pikemminkin määrittelen itseni tyytyväiseksi.

Perustyytyväisyyden ja -tyyneyden Kinnunen uskoo saaneensa kodin perintönä. Ehkä hötkyilemättömyys on myös koillismaalainen tapa katsoa maailmaa. Kinnusen perheessä vastoinkäymiset on tavattu kuitata turhia dramatisoimatta: Se nyt on semmosta. Se menee ohi. ”Koha jottai”, sanoi isoäiti, jos jokin asia ei vastannut täysin odotuksia. Vähempikin riittää, ei tarvitse pingottaa.

”Minua on aina tuettu ja kannustettu. Ehkä siksi ajattelen, että kyllä tämä tästä.”

– En ole koskaan kokenut, että minulla olisi erityisen vaikeaa tässä maailmassa. Se ei tarkoita, että kaikki olisi tullut minulle helposti, kyllähän monien asioiden eteen pitää tehdä todella paljon työtä – esimerkiksi parisuhteen, jotta se toinen jatkaisi vierelläni. Mutta mielestäni maailma on pääsääntöisesti helppo ja yksinkertainen. Se on varmasti kodin perintöä. Minua on aina tuettu ja kannustettu, sanottu, että pystyt kyllä ja hienoa. Ehkä siksi itsekin ajattelen elämää sellaisena, että kyllä tämä tästä.

Dallas riittää

Minusta on kuollut kaikki haluaminen pois. Suurin onni on se, ettei tahdo mitään.

Pääpointti voi olla tämä: ihmiset sietävät huonosti epävarmuutta.

– Vaikka elämähän on pelkkää epävarmuutta!

– Jostain on tullut ajatus siitä, että meidän pitää olla varmoja ja tietää elämämme päämäärä ja mitä elämässämme teemme. Siksi täytyy haluta paljon kaikenlaista ja tehdä itselleen tiekarttaa. Nuorempana tiettyjä valintoja täytyy tietysti tehdä, mutta väittäisin, että nelikymppinen, jonka päätoimi on haluta erilaisia asioita ja juosta niiden perässä, elää kyllä aika ruuhkaisen ja surullisen elämän.

Hyvää elämää tavoitellessaan moni näyttää haalivan mahdollisimman paljon kaikkea – tavaraa, kokemuksia, saavutuksia.

– Välillä tuntuu, että me nykyihmiset haluamme aina vain isompaa ja rajumpaa, matkustaa pidemmälle ja elää täydemmin, mikä on surullista. Jos aina vain tavoittelee isompaa, niin sitä peliähän ei koskaan voita. Silloin mikään ei riitä, mihinkään maisemaan ei ole tyytyväinen.

Kinnusen mielestä onnelliseksi, siis tyytyväiseksi, tullaan päinvastaisella tavalla: luopumalla.

– Äidinäitini alkoi vanhemmuuttaan huomata kaiken turhuuden. Hän eli vanhassa talossa yksinänsä pitkään paapan kuoleman jälkeen. Hän oli hirvittävän tyytyväinen, kun laittoi puuhellaan tulta ja teki ruokaa, kutoi villasukkaa tai katsoi Dallasia. Hän ei kaivannut elämäänsä muuta: se mitä oli, oli riittävästi. Ja silloinpa se nainen ilahtui pienistä asioista.

– Minusta se oli hienoa. Olen halunnut omaksua tuon luopumisen ajatuksen.

”Laitan pyykit, rapsutan koiraa, katson, onko muksun peitto hyvin. Silloin voi sanoa olevansa tyytyväinen.”

Suhtaudummeko elämään kuin kouluruokaan? Muistamme valittaa, kuinka kamalaa se on, emmekä ajattele, että miljoonat lapset ovat kuolleet nälkään.

– Valitamme detaljeista, kun jokin asia ei täytä laatuvaatimuksiamme.

– Ilo ja onnihan elävät pienissä hetkissä. Vaikkapa siinä hiljaisessa iltahetkessä, kun perhe on mennyt nukkumaan ja tassuttelen ympäri kotia, laitan pyykit kuivumaan, käyn katsomassa, onko muksulla peitto hyvin, rapsutan koiraa, joka heiluttaa häntäänsä korista. Silloin voi sanoa olevansa tyytyväinen.

Millainen jälki jää?

Isä sanoo aina, että elämä on hyvin eletty, jos yksikin jää kaipaamaan.

Ehkä tärkeintä on lopulta se, millaisen jäljen jättää toisiin. Tommi Kinnuselle isä antoi vahvan itsetunnon, kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen tunteen.

– Hautajaisissa yksi isäni kummilapsista kertoi, kuinka kummisetä hyväksyi hänet vikoineen ja puutteineen. Minulla on samanlainen olo. Sisarusten kanssa puhuimme siitä, kuinka jokainen oli kokenut yhden kohdan lapsuudessa samoin: kaikilla oli samat mahdollisuudet. Siksi kai on aina tuntunut, että maailma on avoin ja jokaisesta ovesta saa kulkea.

Omalle lapselleen Kinnunen yrittää muistaa joka ilta sanoa sen saman, josta itselle tuli lapsena lämmin olo. Isä tykkää.

– On minun vuoroni tarjota toiselle ne lapsuuden kesät. Jos pystyisin olemaan puoliksikaan niin hyvä isä kuin omani oli.

Kinnunen kuvailee surua koiraksi, joka alkaa seurata. Alkuun se vaikuttaa vieraalta, pelottavalta. Ajan mennessä koiraan tottuu ja lopulta kiintyy. Sen läsnäolo muistuttaa ajoista, jotka olivat joskus.

– Vielä isän poismeno on niin lähellä, että sen koiran ulvonta on kovin surullista.

Onneksi rintataskussa on kätevä kangasliina.

Kursivoidut kohdat Lopotti-romaanista.

Tommi Kinnunen

  • Kirjailija syntyi 1973 Kuusamossa.
  • Asuu Turussa puolisonsa, lapsensa ja terrierinsä kanssa.
  • Työskentelee yläkoulun ja lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana.
  • Esikoisromaani Neljäntienristeys (2012) arvostelu- ja myyntimenestys. Juuri ilmestynyt Lopotti jatkaa sukutarinaa. Kinnunen aikoo kirjoittaa sarjaan kolmannen osan, mutta sitä ennen suunnittelee kirjoittavansa romaanin lasinpuhaltajista anoppilansa innoittamana.
Pinkkileidi

Kirjailija Tommi Kinnunen: ”Aikuisuus alkaa vasta, kun ei ole ketään, jonka edessä olla lapsi”

Aikuisuus alkoi 17-vuotiaana, kun muutin kotoa mökkiin, johon ei tullut vettä eikä ollut viemäröintiä. Ei vanhempia kiinnostanut koskaan, mitä minulle kuuluu tai miten voin. Raskas lapsena olo alkoi 5-vuotiaana: kävin leikkikoulua 25 kilometrin päässä kotoa..oma herätyskello, rannekello, itse kokoon raavitut aamiaiset, itse bussiin jne. Pahoja vanhemmat eivät koskaan olleet. Tavallisia työssäkäyviä kunnon kansalaisia. Lapsen tuntoja olen voinut tuntea ihan muiden ihmisten kanssa aikuisuuden...
Lue kommentti