Nuorena Susanna Alakoski ei pitänyt taustaansa rikkautena. ”Muistan kuinka odotin pienenä, että joku kysyisi, mistä suku­nimeni tulee. Tai että joku olisi vaikka pyytänyt koulussa laskemaan suomeksi kymmeneen. Sellaista ei koskaan tapahtunut.” Kuva Panu Pälviä
Nuorena Susanna Alakoski ei pitänyt taustaansa rikkautena. ”Muistan kuinka odotin pienenä, että joku kysyisi, mistä suku­nimeni tulee. Tai että joku olisi vaikka pyytänyt koulussa laskemaan suomeksi kymmeneen. Sellaista ei koskaan tapahtunut.” Kuva Panu Pälviä

Sikalat-kirjasta tunnettu Susanna Alakoski, 51, luki uutta kirjaansa varten satoja raportteja perheestään, äidin itsemurhayrityksistä ja isän alkoholismista. – En tiennyt, että jouduin näkemään lapsena niin paljon väkivaltaa.

Kukkaistutuksia, vastaniitettyjä nurmikoita, tuliterä kirjasto ja kaunis kivikirkko puiden katveessa. Gustavsbergin taajama Tukholman kupeessa tunnetaan lähinnä sen posliinitehtaasta, jossa astiastojen lisäksi valmistetaan vessanpönttöjä. Siitä tulee paikkakunnan liikanimikin, Pottboda, Pönttölä.

– Tämä oli ennen köyhien suomalaisten tehdastyöntekijöiden aluetta, ruotsin­suomalainen kirjailija Susanna Alakoski kertoo ja viittilöi ympärilleen.

– Nyt täällä asuu lähinnä rikkaita ihmisiä, ja asunnot ovat kalliita.

Susanna on asunut Gustavsbergissä runoilija-aviomiehensä Mats Söderlundin sekä perheen kolmen lapsen kanssa jo monta vuotta.

Nykyiset kotikulmat eivät voisi olla kauempana kirjailijan lapsuudenmaisemasta, Ystadin Fridhemistä, jonka hän ikuisti August-palkittuun romaaniinsa Sikalat.

Kirja kuvasi suomalaisen maahanmuuttajaperheen vaikeuksia sopeutua uuteen kotimaahansa, kodin alkoholismia ja väkivaltaa. Perheen tytär Leena on ankeista olosuhteista huolimatta reipas tyttö,  ja kirjassa on myös toiveikkaan selviytymistarinan sävyjä. Moni on pitänyt kirjaa tarkkana kuvauksena Susannan omasta lapsuudesta, mutta tosiasiassa hänen perheessään valoisat hetket olivat harvassa. Tämä ilmenee ensi kuussa suomeksi ilmestyvästä teoksesta Köyhän lokakuu – päiväkirja.

Kirja on tiukka poliittinen puheenvuoro köyhyydestä, mutta myös raastava oma­elämäkerta, jota varten Susanna kävi läpi satoja sosiaalitoimiston, sairaalan ja poliisin lapsuudenperheestään kirjaamia dokumentteja. Teos näyttää myös, kuinka pitkä on ollut köyhän maahanmuuttajatytön luokkaretki Tukholman keskiluokkaiseen kulttuurieliittiin, Sikaloista Pönttölään.

– Ymmärsin täysin vasta tämän kirjan myötä, mikä tie on ollut päästä sieltä pois. Ja mikä tie se on vieläkin, sillä eihän lapsuus mihinkään katoa, Susanna sanoo.

Syvään juurtunut häpeä

”Harjaa hampaat suolalla, se kelpaa”, äiti neuvoo pientä Susannaa. Alakosken perhe muutti Vaasasta Ystadiin 60-luvun puolivälissä. Kumpikin vanhemmista kävi töissä, joskus pimeästikin, mutta raha ei silti riittänyt mihinkään, ei lenkkareihin tai polkupyörään, ei edes hammastahnaan. Susannalla ei ollut koskaan syntymäpäiväjuhlia eikä mitään kerrottavaa kesä­lomasta syyslukukauden alussa. Perhe nukkui Lions-klubin lahjottamissa lakanoissa­ ja haali huonekalut jätehuoneista.

Kun Susanna löysi kadulta ison kalan, perhe söi siitä tehtyä keittoa kaksi päivää. Usein vatsassa kurni nälkä.

– Kun olin pieni, köyhyys oli niin normaalia, etten ajatellut sitä. Vasta myöhemmin tajusin, että ei ole normaalia, ettei ole varaa osallistua luokkaretkelle.

Sosiaalityöntekijöiden Fridshemin taloille­ antama nimitys, Sikalat, kertoi alueesta kaiken. Sen lapset olivat kaikki tottuneet  köyhyyteen ja alkoholismiin.

Kasvaessaan Susanna kuitenkin pääsi vähitellen­ näkemään myös toisenlaisia perheitä. Ensimmäisen poikaystävänkin kotona oli kiiltävän puhdasta, jääkaapissa aina ruokaa ja alkoholia otettiin kohtuullisesti.

– Kun näin muita tapoja elää, aloin hävetä enemmän ja enemmän: ei meillä ole noin hienoa sohvaa, en voi kutsua ketään meille vuorostani kylään. Häpeä köyhyydestä juurtui syvälle. Se tuntui ansaitulta, omalta syyltä.

Elämä sossun papereissa

Pari vuotta sitten Susanna huomasi palaavansa ajatuksissaan koko ajan lapsuutensa niukkuuteen. Hän tajusi alleviivaavansa kirjoista köyhyyttä käsittelevät kohdat ja miettivänsä kodittomien oloja kuunnellessaan sääennustuksia.

– Köyhyys alkoi pyöriä päässäni kuin pesukoneessa. Halusin tutkia tätä aikaa ja pohtia myös, miksi omassa lapsuudessani kaikki meni niin päin helvettiä.

Teema askarrutti niin, että puhuessaan kustantajansa kanssa aivan toisesta projektistaan, Susanna huomasi yhtäkkiä valehtelevansa, että hänellä oli työn alla myös toinen, köyhyyttä käsittelevä teos. Kumman kustantaja haluaisi?

– Hän valitsi Köyhän lokakuun, ja minun­ piti alkaa töihin, Susanna nauraa.

Hän päätti kirjata ajatuksiaan päivä­kirjamuotoon yhden lokakuun ajan.

– Kyllähän köyhyyttä ja kodittomia kestää nähdä kesällä, mutta lokakuussa, ilman viiletessä, siitä tulee vaikeampaa.

Kirjaa varten Susannan oli rohkaistuttava tarttumaan kirjahyllyssä odottaviin paperipinoihin. Hän oli vuosien aikana haalinut eri lähteistä potilaskertomuksia, sosiaalihuollon raportteja, poliisin asiakirjoja ja naapureiden lausuntoja perheensä elämästä. Papereita on 500–600, Susanna ei ole laskenut.

– Pyysin terapeuttiani lukemaan ne ensin, sillä en halunnut yllättyä mistään. Mutta halusin tietää, ovatko muisti­kuvani totta vai onko siellä vielä muutakin.

Papereihin on kirjattu koruttomasti Alakoskien arkea: äiti kävi kertomassa sossussa, ettei heillä ole rahaa ruokaan, Susanna pyytämässä 50 kruunua, että pääsisi luokkaretkelle. Kun perhe ei pystynyt maksamaan kotinsa sälekaihtimia, kruununvouti haki television, odotti sitten joulun yli ja vei pölynimurinkin.

Lausunnoissa ja lähetteissä näkyivät myös kodin alkoholismi ja väkivalta. Sosiaalihuollon asiakirjassa vuodelta 1972 todetaan ykskantaan, että Alakosken perheen isä on lyönyt vaimonsa melkein tajuttomaksi. Vuotta myöhemmin raportoidaan kymmenvuotiaan Susannan tulleen poliisilaitokselle, koska äiti istuu tuolilla verta valuen eikä vastaa puhutteluun.

Susanna muisti kyllä vanhempiensa väkivaltaiset riidat, äidin nielemässä pillereitä ja puutteen aamu­palapöydässä. Silti papereiden lukeminen oli järkytys. 

– En ollut ymmärtänyt, kuinka paljon väkivaltaa jouduin pienenä näkemään. Oli myös yllätys, kuinka helvetin köyhiä me olimme, Susanna sanoo.

Pakoon kaikesta

Sosiaalitoimiston papereissa kerrottiin siitäkin, kuinka Susanna tuli 14-vuotiaana poikaystävälleen raskaaksi ja järjesti itse ajan keskeytykseen. Hän pyysi päästä sijaisperheeseen, jossa viihtyi vuoden, asui sitten siellä täällä, lopulta yksin pienessä kellariyksiössä.

– Lohdutin itseäni usein sillä, että jollakin menee vielä huonommin. Minulla oli kuitenkin koti, kaksi vanhempaa, ja sain jollain tavalla aina apua.

Teini-ikäisenä päässä oli kuitenkin vain yksi ajatus: on päästävä pois.

– Oma asunto oli ensimmäinen askel pois kaikesta, ei vain kotoa vaan myös koko maailmasta, hän sanoo nyt.

Köyhyys oli tehnyt tehtävänsä, eikä Susanna osannut edes haaveilla. Hän osasi sanoa vain, mitä ei halunnut.

– En halunnut tehdä työtä tehtaassa enkä nakkikioskissa, en halunnut olla kuin äitini tai isäni, en niin kuin kaverit tai heidän vanhempansa. En halunnut olla kännissä enkä halunnut miestä, joka lyö.

Susannan äiti luki paljon ja kehotti tytärtäänkin lukemaan ja hankkimaan ammatin.

– Äiti tiesi, ettei hänen elämänsä ollut hyvää. Hän halusi tyttärelleen jotain muuta ja onnistui istuttamaan ajatuksen  minuun.­ Mutta ei hän osannut sanoa,­ kuinka teen elämästäni jotain muuta.

Tieto on elintärkeää, ja sitä Susannan mielestä köyhiltä usein puuttuukin. Ei hänkään tiennyt nuorena, että voisi saada opintolainaa ja lähteä sen turvin pois.

– Kotona pitäisi voida keskustella erilaisista ammateista ja elämistä, mutta korkeakoulutus voi tuntua duunari­perheessä mahdottomalta. On myös koulun asia auttaa, mutta moni luokkatovereistani sai vain kuulla, ettei heistä tule koskaan mitään, varsinkaan pojista.

Susannan isoveli Jouko pakeni alkoholiin ja huumeisiin – kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Susannan mukaan hän itse välttyi veljensä kohtalolta vain siksi, että oli kiltti tyttö, jolla oli vähän tuuria.

– Olimme veljeni kanssa hyvin samanlaisia. Hänestä olisi pitänyt tulla muusikko. On sääli, miten paljon lahjakkuuksia työväenluokan lapsissa menetetään. Moni lapsuudenystävistäni on kuollut päihteisiin tai väkivaltaan, mutta heistä kaikista olisi voinut tulla jotain.

Susanna oli hyvä koulussa, mutta lukiossa hänen voimansa loppuivat. Koulu jäi kesken, ja hän meni nakkikioskille töihin. Väkivalta kotona jatkui.

Susanna palasi kouluun vasta monta vuotta myöhemmin. Ulospääsy löytyi sattumalta, kun ystävä viimeisenä hakupäivänä työnsi hänen eteensä ylimääräiset hakupaperinsa Göteborgin sosiaalikorkeakouluun.

Tarpeellinen romahdus

Susanna opiskeli sosionomiksi, teki töitä ja matkusteli. Hän työskenteli kahdeksan vuotta sosiaalisihteerinä, kirjoitti samanlaisia raportteja kuin hänen perheestään oli kirjoitettu ja siirtyi sitten vasemmistopuolueen puheenjohtajan Gudrun Schymanin lehdistösihteeriksi. Samaan aikaan hän perusti perheen. 90-luku tuntuu vain vilahtavan ohi.
Mennyttä hän ei ajatellut, ei ehtinyt.

– Olen vain juossut koko elämäni, vain mennyt eteenpäin. En ajatellut, etten­ ajatellut kokemaani.

Susanna kävi kolmikymppisenä vuosien ajan terapiassa. Hän uskoi, että se riitti menneiden käsittelemiseen.

Romahdus tuli, kun Susannan äiti ja isä kuolivat, ja hän sai nuorimman tyttärensä, joka sairasteli. Susanna laihtui, kärsi unenpuutteesta ja huimauksesta.

– Kun ihminen voi pahoin, hän usein vain yrittää kuten ennenkin. Ajattelin, että minun täytyy voida hyvin, kun elän ihan normaalisti. Mutta ei siinä käynyt niin.

Paniikkihäiriö iski jostain pimeästä, varoittamatta, kun Susanna istui sohvalla miettimässä edesmennyttä äitiään.

– Olin ihan loppu, tuntui kuin koko vartalo olisi ollut vereslihalla. Oli kuin jokin iso pallo olisi mennyt sisälläni rikki. Sen piti päästä ulos. Kaikki tulikin sitten kerralla, ja hyvä että tulikin. Se pakotti pysähtymään ja hakemaan apua. Mutta pelottavaa ja kauheaa se oli.

Sairaalassa Susanna alkoi kirjoittaa lapsuusmuistojaan, välillä silmät ummessa. Kun hän sai surukirjan valmiiksi, hän alkoi itkeä. Ja itki joka päivä puolentoista vuoden ajan.

Toinen mahdollisuus

Susanna ei koskaan saanut puhuttua äitinsä kanssa menneistä.

– Yritin kyllä, mutta se oli vaikeaa. Yritin saada Sikalatkin valmiiksi ennen kuin äiti ja isä kuolivat, mutta en onnistunut. Tiedän silti, että he olisivat olleet minusta ylpeitä.

Kaikesta huolimatta hän tuntee olleensa­ rakastettu lapsi. Käytyään läpi lapsuutensa paperit, hän huomasi, kuinka paljon pahaa hän oli unohtanut. Sen sijaan mieleen on jäänyt perheen harvinainen yhteinen metsäretki.

– Perheellämme oli paljon hyviäkin hetkiä, kun alkoholia ei käytetty. Olimme köyhiä, mutta vanhempani olivat hyviä ihmisiä. Mutta kun on kurjaa, juomisella saa elämäänsä hetkeksi jotain kivaa.

Susanna ei ole katkera eikä sääli itseään, se ei kuulemma olisi suomalaista. Mennyt on mitä on, ja kaikki on nyt hyvin.

– Mutta ajattelen, että nyt saisi riittää. Haluan vain elää elämääni, se on aika­ kivaa.­ Toivon, ettei lapsille tapahdu mitään­ pahaa eli olen ihan normaali neuroottinen äiti, hän nauraa.

Oma perhe on merkinnyt paljon Susannalle, mutta myös hänen miehelleen Matsille, jonka vanhemmat erosivat tämän ollessa pieni. Susanna uskoo, että he ovat pystyneet tarjoamaan lapsilleen, nyt 22-vuotiaalle pojalleen sekä 20- ja 15-vuotiaille tyttärilleen hyvän elämän.

– Saimme Matsin kanssa kumpikin mahdollisuuden aloittaa alusta ja tehdä kaiken oikealla tavalla.

Hän ei halua tuputtaa lapsilleen menneisyyttään. He saavat lukea äitinsä kirjat sitten, kun ovat siihen valmiita.

– Ollaan me jo paljon puhuttukin. Kun veljeni muutama vuosi sitten raitistui ja sain ainoan lapsuuden perheen perheenjäseneni ihmeellisesti­ takaisin,­ lapset kyselivät,­ miksi veli oli niin kauan poissa.

Häpeäminen sai riittää

Kirjojensa myötä Susanna on saanut kitkettyä itsessään tiukasti istuneen häpeän. Uudesta teoksestaankin hän tuntee ylpeyttä.

– En enää häpeä taustaani yhtään. Tiedän nyt, ettei tuntemani yksinäisyys ole totta. Se näkyy kirjeissä, joita saan päivittäin ja joissa ihmiset kertovat kokemastaan­ väkivallasta, köyhyydestä ja alkoholismista. En ollut ainoa.

– Ja kun luin Ystadin kunnan papereista, kuinka vähän meillä tuolloin oli, aloin ymmärtää perhettänikin paremmin.

Köyhän lokakuu -kirjaa luetaan Ruotsin kouluissa ja sosiaalikorkeakouluissa, ja Susannan kalenteri on ensi kesään asti­ buukattu täyteen puhujakeikkoja.

Hänestä ainoa tapa, jolla sosiaalipolitiikka saadaan uudistettua, on puhua jatkuvasti köyhyydestä. Kuten siitä, kuinka nopeasti nyky-Ruotsissa matalapalkkainen tai osa-aikainen työntekijä voi pudota­ köyhyysloukkuun yllättävien menojen tai vastoinkäymisten takia.
Susanna muistelee työtään sosiaalityöntekijänä 20 vuotta sitten. Silloin Ruotsissa ei juuri ollut kodittomuutta.

– Ja kun olin pieni, köyhilläkin ihmisillä oli hampaat, toisin kuin nykyisin. Eivätkä­ lapsiperheet olleet kodittomia. Olen varma, että jos olisin nuori tänä päivänä, perheemme olisi asunut kadulla.

Susanna vilkaisee tummalle taivaalle ja mainitsee, että Gustavsbergissä on tänään­ syksyn ensimmäinen sateinen päivä. Kohta on taas lokakuu.

Lue arvio Susannan uusimmasta kirjasta Me Naisten numerosta 42/2013, joka ilmestyi 18.10.

Susanna Alakoski

■ Kirjailija on syntynyt 16.5.1962 Vaasassa.

■ Muutti perheensä mukana Ruotsiin Skåneen noin kolmevuotiaana, asuu
nykyisin Gustavsbergissä.

■ Naimisissa runoilija Mats Söderlundin kanssa, parilla on kolme lasta.

■ Esikoisromaani Sikalat (Schildts, 2007) palkittiin Ruotsin merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Augustilla. Kirjasta tehdyn Sovinto-elokuvan pääosissa olivat Noomi Rapace, Outi Mäenpää ja Ville Virtanen.­

■ Uusi kirja Köyhän lokakuu – päiväkirja (Schildts & Söderströms) on ilmestynyt.

Voice of Finlandin uutena tähtivalmentajana aloittava Toni Wirtanen nousi Ääni ratkaisee -osiossa laulajakokelaiden suosikkivalinnaksi, mikä sai välillä muut valmentajat hermostumaan tosissaan. Kuva: Jonna Öhrnberg
Voice of Finlandin uutena tähtivalmentajana aloittava Toni Wirtanen nousi Ääni ratkaisee -osiossa laulajakokelaiden suosikkivalinnaksi, mikä sai välillä muut valmentajat hermostumaan tosissaan. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin uusi tähtivalmentaja Toni Wirtanen on viettänyt syksyn koti-isänä, kun vaimo Jannika B kilpaili Tähdet, tähdet -ohjelmassa.

Apulanta-muusikko Toni Wirtanen on pitänyt syksyn aikana sosiaalisessa mediassa yllä näkyvää kampanjaa Tähdet, tähdet -ohjelmassa kilpailleen vaimonsa Jannika B:n puolesta. Joka viikko hän on ylistänyt ylpeänä vaimoaan ja kannustanut häntä eteenpäin.

Ja sitä Wirtanen todella on – ylpeä. Jannika kertoi kesällä kamppailleensa uupumusta ja väsymystä vastaan. Siitä huolimatta hän päätti lähteä haastamaan itsensä vaativiin suoriin lähetyksiin – ja tuli kilpailussa lopulta toiseksi.

”Jokaisesta karikosta on olemassa väylä pois,”

– Pidän häntä sen ohjelman ehdottomana kaikkien aikojen henkisenä voittajana juuri siksi, että hän voitti itsensä niin monin kerroin siinä. Toivon, että ihmiset, jotka käyvät samoja asioita läpi, ottaisivat sen ikään kuin majakaksi. Jokaisesta karikosta on olemassa väylä pois, Wirtanen kuvailee.

Jannikan keskittyessä kilpailuun Toni vietti aikaa pariskunnan kaksivuotiaan Martta-tyttären koti-isänä. Seuraavaksi on kuitenkin isän vuoro hypätä jälleen television maailmaan, kun hän aloittaa yhtenä tammikuussa alkavan uuden Voice of Finland -kauden tähtivalmentajista.

Ottaako Jannika nyt roolin perheen somevastaavana?

– Jonkinlaista roolinvaihtoa tässä varmasti tapahtuu. Sen näkee sitten livelähteyksissä. Uskon kyllä, että saan hyvin Twitter-tukea, sillä rouva on kova twiittaamaan, Wirtanen pohdiskeli ohjelman lehdistötilaisuudessa.

Hän kertoo löytäneensä itse television katselun uudestaan sosiaalisen tv:n nousun myötä.

– Vitsi, miten paljon enemmän sai esimerkiksi Vain elämäästä irti, kun kävi vetojen välissä katsomassa Twitteristä, mitä niistä puhuttiin. Onhan se tavallaan sellaista oman egon buustausta, mutta toisaalta siellä voisi olla myös jotain ihan muuta. Se on kaksiteräinen miekka, hän miettii.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi.