Kirjailija Mikko Rimminen, 38, on ollut yöeläjä niin kauan kuin hän muistaa. Mitä Mikko pikkutunneilla puuhaa?

Kaikki alkoi siitä, kun Mikko Rimminen löysi kirjat. Sen jälkeen hän ei enää nukkunut öisin. Mikko luki kaiken mahdollisen mitä käsiinsä sai: scifiä, venäläisiä klassikoita, luontokirjoja, sieni­oppaita, jääkiekkoilijaelämäkertoja.

Helsinkiläiskodissa riitti luettavaa, koska äiti oli kirjastossa töissä. Mikko kuitenkin jakoi huoneen veljiensä kanssa, ja siksi hänen piti lukea taskulampun ­valossa peiton alla. Mikko oppi hipsimään perheen vanhassa krunikkalaisasunnossa niin, etteivät lattialankut ­narisseet.

Se oli varhaisessa teini-iässä. Sen tarkemmin Mikko ei osaa sanoa, koska hän on vähän huono numeroissa. Kun hän voitti Finlandian, hän kertoi Helsingin Sanomien toimittajalle väärin ikänsä.

– Lukionhan meinasin sössiä valvomisen takia. Kolmannella, kun minulla oli jo ajokortti, säilytin autossa tyynyä ja peittoa. Lähdin muka aamulla kouluun, mutta oikeasti ajoin auton yhden sillan alle Hakaniemessä ja jatkoin unia.

Mikko ei kärsi unettomuudesta, vaan hän valvoo vapaaehtoisesti. Yö on Mikolle vapauttavaa aikaa.

– Kun muu maailma on pysähtynyt, tuntuu, ettei kukaan odota tai vaadi ­minulta mitään. Saan rauhassa hommastella omiani.

Klo 21.30

Ilta alkaa Mikon lähibaarista Pub Angleterresta Fredrikinkadulla Helsingin keskustassa.

Mikolla on Jokerit-huivi kaulassa ja edessä saksalainen alkoholiton Krombacher-olut. Huivi selittyy sillä, että Mikko on tullut suoraan Jokerit–Lukko-matsista. Alkoholiton olut siitä syystä, että huomenna iltapäivällä on edessä lento Berliiniin. Mikko on menossa sinne tekemään tutkimustyötä uutta kirjaansa varten. Hän ei halua ottaa riskiä, että homma riistäytyisi lapasesta.

– Krapulassa matkustaminen on hirveää, mies irvistää ja hörppää mukistaan.

Pub Angeleterressa Mikko ottaa oluen, tällä kertaa alkoholittoman.

Mikko  on joskus viettänyt Berliinissä seitsemän kuukautta kirjoit­taen. Tutkimustyön tekeminen on kuitenkin uutta.

– Jos ei vetelehtimistä, kommunikaatiovaikeuksia ja kaljanjuontia pidetä tutkimustyönä, Mikko naurahtaa.

Mikolla on usein läppäri mukana baarissa, koska hän tykkää kirjoittaa pienen hälyn keskellä. Se auttaa suuntaamaan huomion tekstiin. Suosikkipaikka on ­ravintola Sikarihuone Lönnrotinkadulla.

– Kotona on aina tiskattavaa tai imuroitavaa. Tai sitten kissani vaativat huomiota ja tulevat kaatuilemaan näppäimistön päälle. Ainoa vaara on, että tutussa kuppilassa jää helposti jauhamaan tiskille paskaa.

Mikon ääni on vähän käheä. Jää­kiekko-ottelussa tuli taas karjuttua. Mikko käy matseissa veljensä kanssa, heillä on kausikortit Jokeri-matseihin.

Mikko on jo vuosia käynyt pelaamassa itsekin jääkiekkoa Brahen kentällä puulaakiporukassa. Mikko irvistää, että kun keski-ikäiset miehet alkavat pelata, luut paukkuvat helposti. Häneltäkin on murtunut sekä leuka että käsi.

– Jengi on sekalainen. Ollaan pelattu yhdessä jo vuosia, mutten vieläkään tiedä kaikkien nimiä. Se on kyllä ­mukavaa, siinä paha maailma unohtuu.

Mikko kulauttaa Krombacherinsa tyhjäksi. Otetaanko toiset? Otetaan vaan! Iltahan on vasta nuori.

Klo 22.55

Kissanhiekka! Mikko on unohtanut ostaa kissoilleen Leeville ja Pipsalle hiekkaa. Lähikauppaan ehtisi vielä juosten.

– Äh, antaa olla. Siellä myydään vain yhdenlaista hiekkaa, eikä se niille prinsessoille kelpaa.

Mikko on luvannut äidilleen lopettaa tupakoinnin ennen kuin täyttää neljäkymmentä.

Mikko on poikamies ja asuu Helsingin keskustassa Kampissa kahden kissansa kanssa. Hän on kuitenkin ollut pitkiä aikoja parisuhteessa, kerran naimisissakin. Sitä Mikko ei enää muista, minä vuonna ero tuli. Mutta polttareissa mies tönäistiin humalassa alas maa­uimalan hyppytornista. Silloinkin oli yö.

Kumppaneille miehen yökukkuminen ei ole koskaan ollut ongelma.

–  Enhän minä minkään rälläkän kanssa mellasta. Lukeminen tai kirjoittaminen ei ole sitä häiritsevintä puuhaa. Mutta joskus kun oikein eläydyn kirjoittamiseen, saatan pahoinpidellä näppäimistöä raivokkaalla kaksisormijärjestelmälläni.

Vielä muutama vuosi sitten Mikko seurusteli kirjailija Katja Ketun kanssa. Siitäkin erosta on jo aikaa, mutta Mikolla ei ole haku päällä. Lapsia Mikko ei ole koskaan kaivannut, vaikka kaverit ­ympärillä ovat perheellistyneet. Onko mies tyytyväinen yksineläjä?

– Eivät kai sinkut oikeasti koskaan ole ­kovin onnellisia. Hohdokas sinkkuelämä taitaa olla vain City-lehden luoma harha. Mutta nyt kun kysyt, niin en minä hirveästi mieti koko asiaa. Ehkä olen siis ihan tyytyväinen tilanteeseeni.

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, mutta se sopii Mikolle.

– En tarvitse mitään ryhmähaleja kesken päivän. Jos tulee seurankaipuu, auttaa jos käväisen kaupassa.

Mutta ei Mikko silti ihan erakkoluonne ole. Ennen Nenäpäivää Mikko kirjoitti romaania, jossa Helsinki on tyhjentynyt ihmisistä. Siinä oli kissa ja koira, jotka seikkailivat autioilla kaduilla.

–  Ei siitä tullut mitään. Tajusin, että minähän tykkään ihmisistä. Mutta ihmis­suhdepuusilmä minä kyllä olen. En ikinä huomaa sellaisia juttuja että sillä ja sillä on suhde.

Klo 00.00

Avaamme oven Mikon toiseen kantapaikkaan, Coronaan.

– Täältä saa hyvää kahvia, Mikko ­kehuu, ottaa silti alkoholittoman oluen.

Ravintolasta saisi myös hyviä toasteja, mutta Mikolla ei ole nälkä. Kotona pitäisi olla kyllä ”jotain mupellettavaa”. Mikko tykkää ruuanlaitosta, ja sieni­ruuat ovat hänen bravuurinsa. Silti syöminen saattaa unohtua usein tunneiksi, koska kirjoittaessa ei vain tule nälkä – varsinkaan jos samalla hörsii punaviiniä ja polttelee tupakkaa.

– Heikkona hetkenä tuli kyllä äidille luvattua, että lopetan ennen kuin täytän neljäkymmentä.

Coronan edessä Mikko laittaakin ­tupakiksi. Aikaa lopettaa on sentään vielä yli vuosi.

Coronassa ei ole tänään ketään tuttuja, joten kun oluet on juotu, Mikko ­ehdottaa, että siirrytään hänen poikamiesboksiinsa.

Helsingin öiset, autiot kadut ovat tuttuja Mikolle. Jos Mikko ei olisi kirjailija, hän haluaisi ajaa taksia. Sitäkin voisi tehdä öisin.

Vähän alkaa jo haukotuttaa, sillä Mikko on herännyt ­tänään poikkeuksellisesti jo kahdeksan jälkeen. Mikko kuuluu valtion kirjallisuustoimikuntaan, joka päättää valtion apurahoista ja taiteilijaeläkkeistä, ja heillä on ollut aamulla ­kokous. Sen ja Kriittisen korkeakoulun opetustyön takia Mikko on joutunut korjaamaan vuorokausirytmiään ”kansalaiskelpoisemmaksi”.

Silti hän pääsee harvoin nukkumaan ennen kolmea tai neljää.

–  Nukun nykyään vähemmän kuin ­ennen. Ennen mulle oli aikaisin, jos iltapäivällä kolmelta oli tapaaminen. Joskus jos olen valvonut aamuun asti, en ole sitten viitsinyt mennä ollenkaan nukkumaan. Välillä otan univelkaa takaisin ja saatan nukkua kolmekymmentä tuntia putkeen. Herään vain välillä vessaan.

Pussikaljaromaaniaan Mikko kuitenkin kirjoitti päivisin.

–  Tarvitsin tosi paljon sitä valoa, koska kirja tapahtuu yhden kesäpäivän ­aikana. Nenäpäivä taas tapahtuu marraskuun pimeydessä, joten sitä oli hyvä kirjoittaa yöllä.

Klo 00.45

Tervetuloa Mikolle! Mikko pahoittelee etukäteen, ettei ole ehtinyt siivota, mutta miehen tilavassa kaksiossa näyttää kyllä ihan siistiltä. Kaikki tavarat ovat jämptisti paikoillaan.

– On täällä tosi likaista. Näkisittepä päivänvalossa, Mikko mutisee.

Mikko on asunut samassa asunnossa jo miltei yhdeksän vuotta. Kun hän seurusteli Katja Ketun kanssa, pari asui hetken maalla Eeva Joenpellon kirjailijatalossa Sammatissa.

Mikon isä on edesmennyt elokuvaohjaaja Sakari Rimminen. ”Sen isä sanoi, että älä vain ryhdy elokuva-­alalle, koska se on taloudellisesti niin epävarmaa. Ryhdyin sitten runoilijaksi.”

Mutta nyt seuraa yllätys: Mikko on ­sisustajamiehiä. Asunnossa on harkitun näköistä. Keittiönkaapit Mikko on itse sutinut punertavanruskeiksi. Pöydän tuolit ovat kaikki tarkoituksella erilaisia. Keittiön seinällä on taideteos, jossa on kuva vessanpöntöstä.

– Kaverini dyykkasi Design­museon roskalavalta. Ihastuin siihen heti.

No onneksi on vähän jotain boheemiakin: Mikolla ei ole naulakkoa vaan sen virkaa toimittaa yksinäinen seinään hakattu naula. Mikko ripustaa siihen takkinsa, vieraat saavat mytätä kamppeensa eteisen lipaston päälle.
Makuuhuoneen taulu on käännetty nurin päin. Kyllästyttääkö?

– No ei se siitä johdu. Siinä vain on ­kuva minusta. Kuka sitä itseään viitsii aina katsoa, Mikko hymähtää.

Olohuoneessa on Bertoian Diamond-tuoli. Onko se aito?

– Ainakin myyjä Huutonetissä väitti niin.

Mikolla oli jossain vaiheessa pienimuotoinen Huutonet-addiktio.

– Kerran huusin veneen, joka ei pysynyt lainkaan pinnalla.

Sieltä on löytynyt myös kuntopyörä ja soutulaite. Television edessä ovat käsi­painot.

– Siis mullahan on täällä melkein kunto­sali!

Toinen yllätys: Mikko myös polkee kuntopyörällä, jos ei nyt ihan päivittäin niin viikoittain.

– Joskus olen lukenut, juonut kaljaa ja polttanut tupakkaa pyöräillessäni, Mikko kehaisee.

Mikon asuintalo on hyvin hiljainen. Mikosta tuntuu, että hän taitaa olla ­ainoa, joka talossa välillä metelöi.

–  Joskus on tullut pidettyä jatkoja, joista on huomautettu. Niin kuin kerran, kun riisuimme paidat, laitoimme punkit soimaan ja hypimme toisiamme vasten. Siinä rupesi jo huonekaluja kaatumaan.

Klo 01.30

Mikko on rojahtanut sohvalle kaukosäädin kädessä. Itä-Suomen murteella puhuva tyttö leiskuttelee teeveessä ­poninhäntäänsä ja venyttelee niin, että napa näkyy. Ruudulla on kuva pinkasta seteleitä ja sekalaisesta läjästä kolikoita. Ne pitäisi laskea yhteen. Tv-pelin voittajalle on luvassa 600 euroa.

– Kato nyt mite palijon tässä on rahhaa, kato kato! Mie tiijän, että sie tiijät vastauksen. Fiksu ihimine, soita nyt miulle, tyttö sopottaa.

Kukaan ei soita.

– Ei hemmetti, pitääkö mun soittaa?

Tytön seuraaminen on hypnoottista, ja Mikko unohtuu toljottamaan ohjelmaa minuuteiksi.

Ennen Mikko tuijotti öisin teksti­viestichatteja. ”Niitä on joskus ikävä”, kirjailija harmittelee.

Mikko katsoo myös tv-sarjoja bokseilta. Viimeksi meni viisi jaksoa putkeen Orphan Black -sarjaa. Sarjoja ahmies­sa hurahtaa helposti koko yö. Yle Areenasta Mikko katsoo Avaraa luontoa.

– Kun opiskelin Kriittisessä korkeakoulussa, opettajani Matti Paavilainen sanoi, että 80 prosenttia kirjailijan työstä on sohvalla makaamista, Mikko muistaa.

Klo 02.00

Mikko on siirtynyt sohvalta läppärin kanssa sänkyyn. Hän selaa iltapäivä­lehden nettisivuja.

– Tässä on totuus työnteostani!

Kun Mikko kirjoitti viimeisintä ­romaaniaan Hippaa, hän saattoi unohtua kirjoittamaan kaksitoista tuntia putkeen, koska kirjaa oli vain niin hauska kirjoittaa.

Hippa kertoo veljeksistä, jotka ovat töissä äitinsä muuttofirmassa. Pojat ovat sympaattisia tyyppejä, mutta vähän vetelyksiä, sellaisia joilla on elämän­hallinnassa hiukan ongelmia.

Jotenkin monista Mikon henkilö­hahmoista tulee mieleen mies itse. Hipassa on kohtaus, jossa veljekset lähtevät roudaamaan vammaisryhmää kehitys­vammaisten kesäfestareille. Kohtaus on hillittömyydessään niin hauska, että lukija tyrskii vedet silmissä. Se pohjautuu ­Mikon omiin kokemuksiin, sillä hän oli sivarissa kuskina vammaisten hoito­laitoksessa.

Mikon yö sujuu usein kirjoitellen, viiniä hörppien ja tupakkia poltellen.

– Tykkäsin työstä älyttömästi. Jos minusta ei olisi tullut kirjailijaa, ajaisin työkseni ehkä autoa. Olen ollut myös ­lähettinä. Olisi hienoa, jos puhelin­luettelossa lukisi kohdallani Autoilija. Olisi mahtavaa olla taksikuski, koska silloin voisin heittää öykkäröivät kirjailijat ulos taksistani, Mikko virnistää.

Sitäkin työtä voisi tehdä öisin.

Klo 02.30

Nälkä. Nyt voisi keksiä jotakin mupellettavaa. Mikko kaivelee jääkaappia, naksauttaa auki vielä yhden holittoman  ja nostaa voileipätarpeet pöydälle: savujuustoa, kinkkua, maustekurkkua ja ­tomaattia.

–  Välillä saatan innostua kokkailemaan yölläkin ihan kunnolla, vaikka ­yösyömiseen tavallaan kuuluukin se, ­että järsitään kylmää nakkia jääkaapin valossa. Mutta miksei öisin tule kokki­ohjelmia? Olen suunnitellut kaverini kanssa kännikokkiohjelmaa, jossa jengin pitäisi baarista tullessaan taikoa jotain siitä, mitä jääkaapista löytyy, Mikko ­innostuu.

Vielä pitäisi jaksaa pakata huomista Berliinin-reissua varten, mutta Mikolla ei ole kassia. Repusta on mennyt hihna poikki. Vaihtoehdot ovat joko lähteä reissuun rikkinäisellä repulla tai käydä ostamassa aamulla uusi. Kampin ostoskeskus olisi kyllä ihan kivenheiton päästä.

– Olen aina vihannut sitä, mutta kerran satuin menemään sinne tosi varhain aamulla, kun siellä ei ollut kuin muutama mummo. Sehän on aivan eri paikka aamulla kuin illalla.

Löytyisikö jotain mupellettavaa?

Mikko painaa radion päälle, sieltä tulee klassista. Kotona on aina tv tai ­radio päällä, muuten on liian hiljaista. Mikko avaa keittiön ikkunan ja laittaa tupakaksi – kulttuurikodissa tupakoidaan sisällä.

Syönnin päälle mies pesee hampaat. Nyt pitäisi vieraiden alkaa jo häipyä. Vähän Mikkoa huolettaa, saako tästä juttua aikaiseksi, kun mitään ei tapahtunut.

– Voi tietysti ajatella, että mieto köyhyys jännittävien käänteiden suhteen korreloi kirjojeni sisällön kanssa, Mikko hymähtää.

Mutta vielä pitää kysyä intiimi kysymys. Nukkuuko Mikko mieluummin ­yksin vai jonkun toisen kanssa?

–  Riippuu ihmisestä. Kivahan se, jos on jotain vieressä. Oli se sitten kissat, kirja tai tohveli. Tykkään etenkin nukahtaa kirja naamalla.

Klo 03.15

Ulkona on pakkasyö. Mikon ikkuna on ainoa, jossa loistaa enää valo.
Jälkeenpäin Mikko laittaa viestin:

”Lähtönne jälkeen osoitin itsekuria ja suljin television, jota olisin ehkä muuten katsonut aamuun asti. (Jännittävän
visailun ratkaisu on yhä selvittämättä.) Suoritin silmät ristissä viiden minuutin pikapakkaamisoperaation sillä seurauksella, että ­palelin ja haisin seuraavat kuusi päivää Berliinissä. Luin muutaman minuutin verran kirjaa, jonka nimi oli oireellisesti Universumi tyhjyydestä.
Heräsin ilman herätyskelloa puoli kahdeksalta kosmologian, voileivänkappaleiden ja kissojen alta.”

Mikolla on aina ollut kissoja. Tässä kurkistelee Leevi.

Mikko Rimminen

■ Vuonna 1975 syntynyt kirjailija muistetaan muun muassa teoksistaan Pussikaljaromaani ja Nenäpäivä, josta hänet palkittiin Finlandia-palkinnolla vuonna  2010.
■ Uusin romaani Hippa ilmestyi viime syksynä.
■ Opiskellut kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.
■ Sinkkumies asuu Helsingin Kampissa kissojensa Leevin ja Pipsan kanssa.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.