”Ilmeisesti minäkin olin mennyt avioliittoon olettaen, että mies on vahva ja vankka kuin kallio”, Laura sanoo perheensä sairastelusta.
”Ilmeisesti minäkin olin mennyt avioliittoon olettaen, että mies on vahva ja vankka kuin kallio”, Laura sanoo perheensä sairastelusta.

Kuusi vuotta kirjailija Laura Paloheimo esitti pirteää ja vahvaa, vaikka lapsen ja miehen vakava sairaus sai hänet tuntemaan jatkuvaa kuolemanpelkoa. Sitten tuli pysähdys, joka pisti elämänarvot uusiksi.

Heinäkuu on hehkeimmillään, kun esikoiskirjailija Laura Paloheimo istuu Kämpin terassilla Helsingin keskustassa antamassa ensimmäistä haastatteluaan. Lauralla on päällään lempimekkonsa, aurinko paistaa ihanasti, ja kun ohi sattumalta kulkee torvisoittokunta, Laurasta tuntuu kuin hän olisi amerikkalaisessa elokuvassa.

Tunne kestää vain hetken.

Sitten Lauran mielen valtaavat huoli, suru ja syyllisyys, sillä samaan aikaan hänen miehensä makaa sairaalassa sydänleikkauksessa. Laura antaa hymyillen haastattelun ja kiiruhtaa sen jälkeen sairaalaan odottamaan miehensä heräämistä.

– Sovimme Jaakon kanssa yhdessä, että menen haastatteluun ja otan siitä ilon irti, sillä enhän voi tehdä sairaalassa mitään, mitä lääkärit eivät osaisi.

Blingin kääntöpuoli

Lauran esikoiskirjan Klaukkalan ilmestyminen neljä vuotta sitten merkitsi Lauralle suuren unelman täyttymistä. Hän oli pienestä pitäen haaveillut kirjoittamisesta, ja nyt häntä tituleerattiin suomalaisen chick litin kuningattareksi.

Entinen showtanssija esiintyi hymyillen kirjakaupoissa ja järjesti chick lit -iltoja. Koska Klaukkala-romaanin päähenkilö oli muotitietoinen nuori nainen, joka vertasi tapaamiaan ihmisiä laukkuihin, monet lukijat halusivat keskustella Lauran kanssa omista merkkilaukuistaan.

– Halusin tehdä homman show-tyyliin: maalata kaupungin vaaleanpunaiseksi ja myös provosoida. Halusin samalla muistuttaa, että kaikki on ohimenevää ja hetkestä kannattaa ottaa kiinni.

 


Vuonna 2013 Laura juhli esikoiskirjansa julkistamista näin.

 

Kirjaa markkinoidessaan Laura ei kertonut kenellekään, että hänen miehensä toipuu parhaillaan isosta leikkauksesta. Eikä siitä, että hänen pieni poikansa sairasteli elämänsä ensimmäiset kolme vuotta.

Kukaan ei tiennyt, että kepeä ja elämäniloinen romaani oli kirjoitettu sairaalan odotushuoneissa ja vieraspatjalla potilassängyn vieressä Lastenklinikan lattialla.

Vanhemmuus alkoi huolesta

Ennen miehen sairastumista Laura oli juuri ehtinyt huokaista helpotuksesta ja kuvitella, että viimein elämä asettuisi normaaliksi lapsiperhearjeksi. Edelliset pari vuotta Laura oli viettänyt lukuisia päiviä ja öitä sairaalassa pienen Leo-poikansa kanssa.

– Kolme vuotta meni valvoessa. Siitä tuli meidän vauva-aikamme.

Aluksi Laura ja hänen miehensä olivat ajatelleet, että vauvalla on vain vähän pahempi flunssa. Mutta kun lapsi muuttui sinertäväksi, he lähtivät vauhdilla sairaalaan. Pian selvisi, että Leon keuhkoputket olivat niin pienet ja kehittymättömät, että ne menivät helposti tukkoon. Vauva sairasti infektioastmaa.

Leoa hoidettiin yleensä pari päivää sairaalan vuodeosastolla, sitten hän pääsi kotiin, mutta seuraavalla viikolla rumba alkoi uudestaan.

Uupunut Laura katsoi väsymyksestä sekaisin olevilla silmillään, miten äitikaverit veivät lapsia puistoon ja järjestelivät kirpputoreja ja synttäreitä.

– Olin hermoromahduksen partaalla ja koko ajan huolissani, Laura muistelee.

Laura oli äitiyslomalla, ja mies teki pitkää päivää töissä. Kun Laura palasi töihin media-alalle, ei tavallisesta arjesta tullut mitään. Hän joutui jatkuvasti soittamaan valvotun yön jälkeen sairaalasta töihin, ettei pääse toimistolle. Lopulta hän päätti irtisanoutua.

Laura ajatteli, että hänen olisi parempi olla kotona. Samalla hän ehkä pystyisi tekemään työtä, jota todella halusi. Eli kirjoittaa.

 


”Ehkä viisikymppisenä olen siellä, missä minun kuuluu olla. Valmistun terapeutiksi ja haluan yhdistää työssäni tanssin, kehollisuuden, taiteen ja kirjoittamisen”, Laura miettii.

 

Vuodet sumussa

Infektioastma parani, kun Leo kasvoi. Mutta kun lapsi tervehtyi, sairastui mies. Laurasta tuntui, että koti on toipilastupa, jonka yhdessä nurkassa hän yrittää tehdä kirjoitustöitään häiritsemättä muita.

Lauran perheessä oli kaksi potilasta, ja kohta olisi kolmas. Lauralle kävi niin kuin monelle sairaan omaiselle: hän sairastui vahvuuteen. Hän kuskasi, kokkasi ja järjesteli. Kun muu perhe yöllä nukkui, hän kirjoitti seuraavia romaanejaan.

– Elin kuusi vuotta sumussa. Kuolemanpelko oli läsnä koko ajan.

Jos Laura kävi ruokakaupassa ja Munkkinimen puistotietä ajoi ambulanssi, hän ryntäsi kotiin. Hän oli varma, että hälytys oli tullut heiltä.

Kun Laura saattoi huonovointisen miehensä päivystykseen ja istui sairaalan vastaanotossa, hän kuuli, miten vieressä soitettiin vakavan sairauskohtauksen saaneen ihmisen omaisille.

"Aina kun kävin sairaalassa, sain vastaani sen, mitä pelkäsin eniten."

– Aina kun kävin sairaalassa, sain vastaani sen, mitä pelkäsin eniten. Mutta vedin vain syvään henkeä, lähdin hakemaan Leoa päiväkodista ja esitin, että kaikki on hyvin. Lähdimme leffaan, vaikka oli arki-ilta, ja söimme karkkia, vaikka lapsi muistutti, ettei ole karkkipäivä. Mutta en voinut kohdata todellisuutta eikä minulla ollut lupa hajota, Laura kertoo.

– Jos kotona on yksi terve aikuinen ja yksi sairas aikuinen, on selvää, että terve aikuinen toimii. Kyllä tämä tästä, minä hoidan kaiken, ajattelin, vaikka olin ihan kusessa, Laura kertoo.

Supernaisen rooliin kuuluivat ylivertaiset voimat.

– Ajattelin, että mikään ei tunnu missään. Että minulla on mieletön stressinsietokyky, voisin tässä samalla juosta vaikka maratonin tai laihduttaa kymmenen kiloa. Kehoni oli vääränlaisten endorfiinien pumppaama. Liikunnasta sain hetkellistä hyvää oloa, mutta mieli ja sydän olivat jossain muualla.

– Olin se hiljainen ihminen potilaan rinnalla, joka ei ainakaan säikyttele ketään omilla peloillaan. Lopulta en tuntenut enää itseäni.

Viihdyttäjän roolissa

Puolitoista vuotta sitten Laura seisoi Lauttasaaren rannassa ja odotti tunneterapiakoulutuksen alkamista. Hän katsoi syksyistä maisemaa ja kuivunutta puunrankaa ja ajatteli, että on niin poikki, ettei tunne mitään.

Tuulenpuuska taivutti puunrunkoa, ja Laura tajusi, että hän valehteli itselleen koko ajan.

– Tajusin, että minusta tuntuu aika helvetin hirveältä. Itkin niin, että koko kehoni tärisi.

Laura ymmärsi, että hän oli koko elämänsä kieltänyt itseltään kielteiset tunteet. Jo pienenä hän oli se reipas ja iloinen tyttö, joka huolehti muista ja varoi, ettei loukannut ketään tai aiheuttanut turhaa huolta.

Kun Laura tunsi itsensä ulkopuoliseksi vaihdettuaan uuteen kouluun, hän lunasti paikkansa viihdyttämällä. Hän pyöritti näytelmäkerhoa, kirjoitti näytelmät, puvusti roolihahmot ja ohjasi esitykset.

– Se on mummini karjalaista perimää. Olen energinen ja innostava ja saan aikaan asioita.

Tyypillistä on, että kun hän 27-vuotiaana pääsi eroon väkivaltaisesta suhteesta, hän porhalsi eteenpäin ja ajatteli vain, että hyvä, että suhde on ohi.

"Vaikka olisi mitä ollut, olen vain niellyt sen ja ajatellut, että tällaista tämä nyt on, ei tässä mitään."

– Olin teini-ikäisestä tähän asti ollut tunnemaailmaltani kuin unessa. Vaikka olisi mitä ollut, olen vain niellyt sen ja ajatellut, että tällaista tämä nyt on, ei tässä mitään.

Ja vaikka Lauran lapsi ja mies sairastivat vakavasti, hän ei myöntänyt pelkoaan tai pyytänyt apua, vaikka oli koko ajan hädissään ja turvaton.

Tunneterapeutiksi opiskeleva Laura tajuaakin nyt, että uupumukseen liittyy usein kiltteys ja ylisuorittaminen.

– En ole antanut itselleni aikaa kohdata omia tunteitani enkä ole pystynyt myöntämään, että olisin rakkauden ja myötätunnon arvoinen. Siksi en ole osannut antaa itselleni armoa ja lupaa levätä.

– Mutta keho on tunnepankki, kuin kärpäspaperi, johon kaikki tarttuu. Ja olen tajunnut, että minun kroppani on täynnä tukahdutettuja tunteita, Laura selittää.

Mustassa putkessa

Lauran mies toipui ensimmäisestä leikkauksesta hyvin ja palasi vaativaan työhönsä rahoitusalalle. Miehen työpäivät jatkuivat pitkinä, Laura pyöritti perheen arkea ja kirjoitti. Laura oli myös innostunut kehoterapioista ja päättänyt opiskella tunnetaideterapiasta itselleen uuden ammatin.

Molemmilla oli kiire tahoillaan, kun tuli tieto, että mies joutuu uuteen sydänleikkaukseen. Laurasta tuntui, että tästä he eivät enää selviä.

Ystävät lohduttivat ja muistuttivat, että lääkärit varmasti tietävät, mitä tekevät. Lauran sisällä savusi. Kaikki tunsivat myötätuntoa potilasta kohtaan, mutta Laurasta tuntui, ettei kukaan miettinyt hänen jaksamistaan.

– En minä leikkauksesta ollut huolissani vaan siitä, miten minä tästä enää selviän. Ja me. Emme olleet missään vaiheessa ehtineet ladata akkuja kunnolla yhdessä, koska kaikki aika oli mennyt sairastamiseen ja toipumiseen.

"Olen varma, että jos joku olisi osoittanut minulle myötätuntoa, olisin romahtanut lopullisesti."

Toisaalta Laura tajusi, ettei kukaan olisi osannut epäillä hänen jaksamistaan. Hänhän esitti aina vahvaa.

– Olen varma, että jos joku olisi osoittanut minulle myötätuntoa, olisin romahtanut lopullisesti.

Toinen leikkaus sujui hyvin, mutta mies joutui melkein puolen vuoden ajan palaamaan yhä uudestaan sairaalaan bakteerien ja tulehdusten takia. Elämä tuntui Laurasta mustalta putkelta. Samaan aikaan hän kirjoitti kiireellä uutta romaaniaan ja järjesti lomaohjelmaa pojalleen.

Lopulta Laura oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut käsitystä ajasta. Tulevien juhlapyhien suunnittelu tuntui turhalta, kun ei tiennyt, miten tästä päivästä selviää.

– Olin niin loppu, että kylkeeni pisti ja minun oli vaikea hengittää. En pystynyt enää olemaan. Jos elämästä voisi saada lomaa, niin olisin ottanut.

 


Laura Paloheimo löysi yllättäen rauhaa Valamon luostarista. ”Valtavan kokoinen ikoni syöksyi suoraan sydämeeni. Sen välittämä viesti oli, että olen kovettanut itseäni ihan liikaa ja nyt on aika avata sydän ja olla itseään kohtaan myötätuntoinen.”

 

Hiljaiseloa

Tänään Linnunlaulun kirjailijatalossa verkkareissa ja villasukissa hipsutteleva Laura on kuin hidastettu versio entisestä itsestään. Sähäkän duracel-pupun tilalle on kasvanut tyyni ja rauhallinen nainen, joka puhuukin verkkaisemmin kuin viisi vuotta sitten.

Loputtoman hätätilan jälkeen Lauran elämä on ainakin hetkeksi tyyntynyt. Läheisistä kaikki toipuvat, ja Laura itse on päättänyt elää uudenlaista arkea. Siihen kuuluu joogaa, tunneterapiaa, kirjoittamista, maalaamista, yhdessäoloa pojan kanssa sekä paljon unta. Entinen yökirjoittaja menee nukkumaan yhdeksältä ja nukkuu kuin lapsi aamun asti.

Alkoholin Laura on jättänyt, sillä hän ei halua tukahduttaa tai paeta tunteitaan.

– En ota kokkareilla mitään, vaan kestän, vaikka vähän hermostuttaisi. Jos joku sanoo jotain ikävää tai yrittää dissata minua, olen ainakin reagointikykyinen. Nykyään tapaan bileissä tosi kiinnostavia ihmisiä, joita en ennen huomannutkaan, kun porhalsin nousuhumalassa täysi hönkä päällä eteenpäin.

"Olen katastrofi, jos juon, sillä olen iloinen ja innostuva, enkä tarvitse viinaa avautuakseni."

Bilettämisen vähentäminen on rauhoittanut Lauran hermostoa.

– Juominenhan oli minulle kuin olisi kaatanut bensiiniä tuleen. Olen katastrofi, jos juon, sillä olen iloinen ja innostuva, enkä tarvitse viinaa avautuakseni.

Laura on tajunnut, että hän on lapsesta asti järjestelmällisesti kuihduttanut itseään kieltäytymällä syömästä. Tanssijan identiteetistä on niin vaikea päästä eroon, että se jäi Lauralle päälle.

– Se on ollut anoreksiaa ilman diagnoosia. Olen halunnut sillä osoittaa vahvuuteni ja mielenhallintani. Yleensäkin olen ollut tosi kova. Minun on ollut vaikea pysähtyä ja kestää elämän muutoksia ja epävarmuutta.

Uusi alku

Laura tajuaa, että hänen silotellun ja vahvan pintansa alla on kytenyt vihaa, kiukkua ja suuttumusta, joita sairaan läheinen ei saisi tuntea.

– Sairaus tuo pintaan omia asenteita. Ilmeisesti minäkin olin mennyt avioliittoon olettaen, että mies on vahva ja vankka kuin kallio. Olin siksi tietämättäni kiukkuinen, kun näin ei ollutkaan, Laura miettii nyt.

– Olen ollut vihainen, koska eihän tämä ollut sitä, mitä halusin. Minähän olisin halunnut meille kivan elämän, en näitä vaikeuksia. Ihminen menee helposti siihen harhaan, että nämä asiat ovat päätettävissä, vaikka elämä on ja se tapahtuu, ja siinä opetellaan olemaan.

Laura kuitenkin uskoo, että kaikki tunteet on hyvä saada kokea.

– Onhan se hirveän omahyväistä ja lapsellista ja typerää, mutta tunteet ovat tunteita ja ne on hyvä saada tuntea ilman syyllisyyttä, häpeää tai muiden syyllistämistä.

Uudessa elämässään Laura ei enää väitä jaksavansa kaikkea. Hän tajuaa, että on hoitanut muiden asioita myös siksi, että välttäisi kohtaamasta omia ongelmiaan.

– Sehän muuttaa perheen ja parisuhteen voimasuhteita, kun äkkiä se, joka on aiemmin toiminut kiukkuisena, koska ei ole uskaltanut tunnustaa pelkoaan, alkaakin ilmaista, että minä en muuten hoida tätä enkä jaksa reagoida tähän mitenkään, Laura pohtii.

"Meidän on mietittävä, mitä meille on tapahtunut ja keitä me olemme sen jälkeen, kun olemme kokeneet näin vahvaa kuolemanpelkoa."

Mylläkän jälkeen Lauran onkin ollut pakko ottaa etäisyyttä parisuhteessaan. Laura ja Jaakko ovat hyvissä väleissä, mutta juuri nyt he asuvat eri osoitteissa. Näin mies voi toipua rauhassa ja kumpikin voi miettiä, mikä heidän suhteensa ydin nyt on.

– Meidän on mietittävä, mitä meille on tapahtunut ja keitä me olemme sen jälkeen, kun olemme kokeneet näin vahvaa kuolemanpelkoa. Se muuttaa ihmistä ja myös sitä toista, joka elää rinnalla.

Muutaman korttelin välimatka on tehnyt heille hyvää.

– On ihanaa, että suhteestamme puuttuu se roolitus, että toinen on sairaana ja hädässä ja toinen on hädissään ja yrittää peittää sitä – ja siinä välissä on vielä lapsi, joka reagoi vanhempiinsa.

Laura on varma, että päättävätpä he mitä tahansa tulevaisuuden suhteen, heille käy hyvin.

– Meidän on oltava tosi rehellisiä ja mietittävä, mitä omalta elämältämme ja tulevaisuudelta haluamme. Jos toimimme sen mukaan, elämme onnellisina loppuelämämme.

Laura Paloheimo

Vuonna 1971 syntynyt kirjailija kasvoi Klaukkalassa. Asuu Helsingissä.

Julkaissut romaanit Klaukkala, OMG ja Mama Mojo. Neljäs romaani Puppiduu ilmestyy keväällä.

Ennen kirjailijaksi ryhtymistään oli vuosia töissä mainos- ja media-alalla ja tanssi Aira Samulinin ja Marco Bjurströmin ryhmissä.

Opettaa luovaa kirjoittamista ja opiskelee tunnetaideterapeutiksi.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi. 

 

Kun näyttelijä Emmi Pesonen alkoi seurustella ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa, hän sai kaupan päälle neljä lasta.   

– Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen, 40, ensimmäisen kerran vieraili ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin, 44, luona, hän katseli lasten kuvia seinällä. 

– Ihmettelin, kun rivistö vain jatkui ja jatkui, ja kaikki ne kuulemma olivat Paavon eri lapsia.

Lapsikatras ei kuitenkaan 27-vuotiasta Emmiä säikäyttänyt, päinvastoin.

– Olin aina ajatellut, että haluan paljon lapsia. Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo. Myöhemmin joukko kasvoi seitsemän hengen suurperheeksi.

– Suurin lahja, joka Emmi on minulle antanut on se, että hän on rakastanut lapsiani, Paavo sanoo.

Vaikeinta aikaa heidän suhteessaan elettiin, kun Paavo ja Emmi teatteritöiden ja arjen pyörittämisen lisäksi remontoivat omakotitaloa.

– Silloin vaatimusten määrä kotona oli niin valtava ja stressitasot niin koholla, että kun pääsi teatterille ja sulki oven takanaan, tuntui päässeensä turvaan ja melkein lomalle, Emmi sanoo. 

– Mutta ainakin elämän tarkoitus oli silloin selvä. Ei ollut aikaa fokusoida itseensä tai kriisiyttää parisuhdetta, kun piti vaan selvitä arjesta, Paavo jatkaa.

Toimiva taiteilijaliitto

Tammikuun alussa ensi-iltansa saa Emmin ja Paavon yhdessä käsikirjoittama ja Paavon ohjaama elokuva Viulisti.

Viulisti on Paavon ensimmäinen leffaohjaus ja Emmin esikoiskäsikirjoitus, jonka tekemiseen hän hyppäsi samalla pelottomalla asenteella kuin suurperheen äidiksi – ilman että ensin olisi vaikkapa kirjoittanut jonkun lyhytelokuvan käsiksen.

Kirjoittaminen oli Emmille monella tapaa avartavaa ja vapauttavaa.

– Näyttelijä on työnsaannin suhteen usein alisteisessa asemassa suhteessa ohjaajaan. Se on välillä tosi kuluttavaa. Kun kirjoitan, saan tehdä ihan mitä haluan, hän sanoo.

Yhdessä pari on työskennellyt aiemminkin.

– Työnteko yhdessä ei ole ikinä ollut meille vaikeaa, sillä työpaikalla roolimme ovat selvät. Eikä Paavo minua ainakaan helpommalla päästa kuin muita.  Siviilielämässä vastuun jakaminen on paljon vaikeampaa, Emmi sanoo.

– Kunnioitamme työtä ja työyhteisöä niin paljon, ettemme siellä rupea riitelemään. Eiväthän muutkaan tuo työpaikalle kotiasioitaan, Paavo jatkaa.

Mihin Emmi Paavossa ihastui? Miten seitsenhenkisen perheen arkea pyöritettiin? Voiko vain taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa? Miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50-51/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.