”Luonteessani on paljon liplattelevuutta, jännitteisyyttä, jopa häilyvyyttä. Vakaus ei ole määräävin luonteenpiirteeni”, kirjailija Sinikka Nopola sanoo. Kuvat: Heli Blåfield
”Luonteessani on paljon liplattelevuutta, jännitteisyyttä, jopa häilyvyyttä. Vakaus ei ole määräävin luonteenpiirteeni”, kirjailija Sinikka Nopola sanoo. Kuvat: Heli Blåfield

Kirjailija Sinikka Nopola harmittelee sitä, että piti nuorena ydinperhettä pikkuporvarillisena ja sai vain yhden lapsen. – Ehkä olin liian työkeskeinen.

OPPI LAPSUUDESTA: UTELIAS SAA SELVILLE

“Olin viisivuotias, kun muutimme Helsingistä Tampereelle. Isä lähti sinne johtamaan mainostoimisto Ilmon haarakonttoria. Hän oli 1917 syntynyt, moderni ihminen.

Minulla on muistoja Helsingistä. Muistan pihakaveritkin, mutta ne ei kyllä muista minua. Muistan myös, miten kävin kylässä naapurin professorin työhuoneella.

Toinen varhainen lapsuusmuisto on, että pelkäsin lastenhuoneemme verhojen suurikokoisia hiiriä yöllä, kun verhot oli vedetty ikkunan eteen. Ja patterin venttiili näytti eläimen nokalta.

Olin melko kuuliainen ja kiltti lapsi. Niin kiltti, että kiltteys näkyi kymmenen metrin päähän. Kun olimme siskoni kanssa luistelemassa, kohtasimme kaksi tyttöä. He jollain vaistolla näkivät, että minä olen se kiltti, jota kannattaa vähän kiusata. Sanoivat, että nyt pestään ton likan naama lumella.

Siskoni kääri hihat ja veti nyrkit esiin. Tytöt lähtivät pakoon.

Pikkusiskoni Tiina oli meistä villimpi ja toiminnallisempi, uteliaampi. Ei jäänyt ihmettelemään. Hän sai kavereiden puheista ensin senkin selville, miten lapsia tehdään.”

OPPI NUORUUDESTA: MUUT MENIVÄT KAHVILAAN

”Tiina ihmettelee, miten suostuin murrosikäisenä siihen, että osa vaatteistani ostettiin Tampereen Asuste-Niemiseltä. Sehän oli rouvien vaatehtimo.

Kaverini olivat samantyyppisiä kuin minä. Kävimme partiossa ja pianotunneilla. Koulusta menin suoraan kotiin. Vasta vuosia myöhemmin kuulin, että muut olivat menneet kahvila Tammeroon istumaan. Minä en koskaan kulkenut sitä puolta katua.

”Olenko ollut jollain tavalla tosikko? Kamala ajatella.”

Perhetyttönä päättelin, että luokkatovereistani ne, jotka siellä kahvilassa istuivat, päätyvät tyttökotiin ja sitten suoraan vankilaan. Ihmettelin hirveästi, kun eivät päätyneetkään. Yhdestä tuli opettaja.

Olen löytänyt kirjoituksen, jonka nuorena lähetin Aamulehteen. Hyvä jos olin murrosikäinen. Kirjoituksessa paheksuin kotibileitä. Toistin siinä, mitä olin vanhempien puheista kuullut: on järkyttävää, kun nuoriso pitää kotihippoja, heittää pulloja seinään ja likaa huonekaluja.

Olenko ollut jollain tavalla tosikko? Kamala ajatella.”

OPPI OPISKELIJANA: PERHE ON PIKKUPORVARILLISTA

”Lapsena pelkäsin kauheasti kaikkea, mikä ei ollut kunnollista ja porvarillista.

Opiskeluiässä Tampereen yliopistossa sain sitten herätyksen toiseen suuntaan. Senkin otin vakavasti, 60-lukulaisen yleisdemokraattisen liikkeen. Ajattelin esimerkiksi, että perheen perustaminen on pikkuporvarillista. Monet kaverit perustivat perheitä, mutta minä en, koska olin ottanut asian vastustamisen kirjaimellisesti. Yksi opiskelukaverini alkoi odottaa vauvaa 23-vuotiaana. Minä ajattelin, että onko se tullut hulluksi!

Muut eivät selvästi ottaneet näitä asioita dogmeina, pysähtyneet niiden ääreen. Antoivat vain mennä.”

OPPI AATTEISTA: EN OSANNUT ARVOSTAA ISÄN UHRIA

”Muistan sen illan, kun tv:ssä näyttelijäporukka lauloi: ’Esko Kulonen oli työläinen.’ Se oli huikaiseva hetki. Yht’äkkiä tajusin, että siellä ne raatavat tehtaissa – ja minä en tunne yhtään työläistä!

Tapahtui käännös. Siihen asti olin ollut etydejä pianolla soittava perhetyttö. Sen jälkeen kuuntelin koko nuoruuteni pelkästään työväenlauluja.

Isäni huokaili raskaasti, kun huoneeni seinällä oli vähän aikaa Leninin kuva. Mutta olisi hän voinut pahemminkin suhtautua. Yhtenä vappuna liberaali isämme vei meidät Tiinan kanssa Saabillaan SKDL:n vappujuhlaan Amurin kentälle. Me oltiin siellä vartti, isä odotti autossa. Sitten mentiin kotiin syömään äidin tarjoilemia tippaleipiä.

Olen myöhemmin ajatellut, miten en osannut silloin ymmärtää tai arvostaa isäni tai vanhempieni uhria Suomelle. Isäni taisteli viisi vuotta sodassa ja haavoittui kahdesti. Äitini oli lottana. Silloin pidettiin porvarillisena sanoa ’uhri isänmaalle’ – ja nyt käytän itse näitä sanoja.

Koti, uskonto ja isänmaa olivat ne, joita kuului vastustaa. Ei kunnolla analysoitu, miksi sitä kotia piti vastustaa. Tai isänmaata?”

OPPI KOTOA: KRIITTINEN SAA OLLA

”Meille tuli isän ammatin takia lähes kaikki Suomessa ilmestyvät lehdet. Sekin toi moderniutta elämään. Seurattiin filmitähtiä, kuninkaallisia, nykykirjailijoita ja -taiteilijoita.

Olen ajatellut, että ihminen kantaa mukanaan lapsuudenperheensä puhetapaa. Meillä oltiin aika kriittisiä. Isäni sanoi yhdestä kirjastanikin, että se on selvästi välityö.

Kaikki eivät ole tottuneet sellaiseen ruodintaan. Meillä kouliutui jo lapsena siihen, että ei hyysätty. Kun olin aloittanut toimittajana Hesarissa, äitini sanoi, että sun juttus on aika latteita siellä. Sisuunnuin ja rupesin kirjoittamaan hieman räväkämmin.

Sen olen kuitenkin oppinut, että pitää vähän varoa miten ihmisten kanssa juttelee. Ihmisillä on erilaisia puhekulttuureita, jotka ne ovat oppineet lapsuudenkodeissaan. Jotkut saattavat pitää tällaista suoraa puhetta loukkaavana.”

OPPI ÄITIYDESTÄ: TOTAALISUUS TYRMISTYTTÄÄ

”Olin 35-vuotias, kun poikani syntyi. Pidin aika lyhyen äitiysloman. Opin kirjoittamaan nopeasti aina, kun poikani nukkui päiväunia, joskus jopa räimivällä tekniikalla. Eikä se välttämättä huonontanut tekstejäni.

Aikapula muutti tyyliäni, tietty varovaisuus lähti minusta, vaikka viilaankin tekstit tarkkaan.

Äidillä on jatkuva syyllisyydentunto, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Kuvittelin etukäteen, että äitiys olisi jotenkin kauhean suloista ja ihanaa. Tyrmistyin siitä totaalisuudesta ja työmäärästä.

Asunto oli aina sekaisin.

Muistan yhden kerran, kun olin oikein stressaantunut siihen äitiyteen, ja yksi vieras sitten sanoi, että teillä on eteisessä hirveästi kenkiä. Kimpaannuin ja heitin kaikki kengät, ehkä kymmenen paria, porraskäytävään: ’No nyt ei ole enää kenkiä!’

Se oli jylhä teko.

Mutta sittenhän kengät piti hakea takaisin sisään. Kenkiä kerätessäni palasin takaisin äidiksi. Hetken olin rankka taiteilija.”


”Olen varmaan aika tyypillinen esikoinen. Vähän ärsyttävä. Esikoinen on jollain tavalla omasta mielestään ihmisen ideaali.”

 

OPPI ELÄMÄSTÄ: PERHEIDYLLI EI OLE ENÄÄ MAHDOLLINEN

”En kadehdi muita helposti, mutta tunnen haikeutta.

Ihmiset kertovat, miten ihanaa on, kun heillä on perhe: isä ja äiti ja kolme lasta ja kamalan hauskaa, iso porukka samassa sängyssä. En koe kateutta mutta sellaisen haikean ailahduksen. Olen jo niin pitkällä, ettei tuollainen idylli ole minulle mahdollinen.

Olen miettinyt omia arvojani. Ehkä olen ollut liian työkeskeinen. Nämä valinnat tekee tietyssä iässä, ja ne säteilevät pitkälle.

Mutta en minä näihin ajatuksiin juutu. Se olisi itsekästä. Elämähän on kauhean vaikeaa, ja ihmettelen, että olen näinkin hyvin klaarannut. On ihme, että niin moni onnistuu edes jollain tavalla luovimaan tällä planeetalla.”

OPPI ITSESTÄ: OLEN SANONUT PALJON KYLLÄ

”Luonteessani on paljon liplattelevuutta, jännitteisyyttä, jopa häilyvyyttä. Vakaus ei ole määräävin luonteenpiirteeni. Mutta jos pitää tehdä iso päätös, silloin voi olla hyvä olla vähän sokea ja vakaa.

Ei kukaan hanki, lasta jos näkee siinä kaikki pelot, kauhukuvat ja riskit. Vakaus voi yksituumaisuudessaan olla sokeutta. Jos näkee liian monivivahteisesti, ei pysty tekemään päätöksiä.

Vivahteikas arvelu pitää ehkä hetkeksi siirtää sivuun, jos aikoo tehdä ison päätöksen elämässään.

Olen paljon sanonut elämässäni kyllä. Se on tuonut hyvää onnea, että on ollut avoimuutta sanoa kyllä. Yksi ihmissuhde, päätös tai yhteistyö on johtanut toiseen.”

OPPI MIEHELTÄ: KAIKKI EIVÄT OLE NIIN KUIN MINÄ

”Olen varmaan aika tyypillinen esikoinen. Vähän ärsyttävä. Esikoinen on jollain tavalla omasta mielestään ihmisen ideaali.

Miesystäväni sanoi minulle juuri, että eiväthän kaikki ole sellaisia kuin sinä. Minä ihmettelin, että eivätkö? Ehdin melkein kaksi vuotta olla ainokainen ennen kuin Tiina syntyi. Se varmaan muokkaa ihmistä, että saa olla yksin ihmeteltävänä.

Ajattelen ikää hirveän vähän. Siskoni kysyi kerran, että tajutaankohan me ollenkaan ikäämme. Mehän ei olla nuoria. 96-vuotias äitini puhuu koko ajan meistä nuorina, ja hänen mielestään nuorisomusiikkia on 60-luvun musiikki. Ehkä se suhteuttaa.”

Sinikka Nopola

Syntynyt 26.11.1953 Helsingissä. Vietti lapsuutensa ja opiskeli Tampereella. Asuu ja työskentelee Helsingissä.

Kirjailija ja kolumnisti. Julkaissut essee- ja novellikokoelmia, romaaneja, näytelmiä. Heinähattu ja Vilttitossu sekä Risto Räppääjä -kirjoja, -näytelmiä ja -elokuvia yhdessä Tiina Nopolan kanssa.

Uusin teos Onko teillä tämmöistä (WSOY) ilmestyi huhtikuussa. Elokuva Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset kuvataan tänä kesänä.

Seurustelee ja hänellä on yksi aikuinen poika.

Kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salonen ja Jane-vaimo ehtivät olla yhdessä lähes 27 vuotta.

Lontoon filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen, 59, ja hänen vaimonsa Jane eroavat, kertoo Iltalehti.

Lehden mukaan avioeroa on hakenut Jane Salonen, joka on jättänyt avioerohakemuksen Los Angelesissa sijaitsevalle oikeustalolle kesäkuussa 2017.

Salonen on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista. Ennen Lontoon-pestiään hän toimi Los Angelesin filharmonikkojen musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä myös New Yorkin filharmonikkojen kanssa.

Esa-Pekka ja Jane menivät naimisiin vuonna 1991. Heillä on kolme täysi-ikäistä lasta.

Jenni Dahlman ja Ossi Väänänen ovat kummatkin täysipäiväisesti kotona vauvan kanssa. Välillä Jennin on kuitenkin päästävä tuulettumaan. – Uskon olevani parempi äiti, kun olen välillä erossa lapsestani.

Kuulisitpa tämän tyhjän surinan, joka pääni sisällä käy, Jenni Dahlman, 36, parahtaa. Vaikka Jenni yrittää pinnistellä muistellakseen, millaista elämä oli ennen lasta, kaikki ajatukset palautuvat bumerangina nykyhetkeen ja omaan kymmenkuiseen poikaan.

– Poikani on vilkas tapaus. Hän taitaa olla tullut äitiinsä, sillä oma lempinimeni oli aikanaan Turbo. Hän on tosi hyväntuulinen ja erittäin hymyilevä. Moni kysyy meiltä: eikö hän itke koskaan? Jenni kertoo hymyillen.

Jennin elämä on vuodessa vaihtunut kansainvälisestä ja lennokkaasta elämästä vauva-arkeen Espoossa. Jenni asui Sveitsissä yli kymmenen vuotta, osan ajasta ex-miehensä, F1-kuski Kimi Räikkösen kanssa. Eron jälkeen Jenni oli ajatellut jäävänsä ulkomaille, mutta tavattuaan jääkiekkoilija Ossi Väänäsen hän päätti muuttaa Suomeen.

– Kyllä lapsi on muuttanut paljon. Ex tempore -elämäni on vaihtunut elämään vauvan ehdoilla. Silti lapsi on paras asia maailmassa, en vaihtaisi päivääkään.

”Ossi on äärettömän hyvä isä. Arvostan sitä, että hän on vahvasti mukana lapsen elämässä.”

Lapsen isä Ossi lopetti aktiivisen jääkiekkouransa heinäkuussa 2016. Hän ehti pelata NHL:ssä seitsemän kautta ja oli sen jälkeen Jokereiden kapteeni. Nyt kuitenkin sekä Jenni että Ossi viihtyvät kotona täysipäiväisesti.

– Koska Ossi ei enää pelaa, hänellä on aikaa meille. Olen kiitollinen siitä, että voimme molemmat olla lapsen kanssa kotona. On mahtavaa, että saamme olla läsnä lapsellemme nyt, kun hän on vielä niin pieni, Jenni iloitsee.

– Ossi on äärettömän hyvä isä. Arvostan sitä, että hän on vahvasti mukana lapsen elämässä. Tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys. Vaikka isä hoitaa lasta omalla tavallaan ja äiti omallaan, lapsi tottuu siihen kyllä.

Jenni ja Ossi tapasivat vuonna 2013 ja ehtivät viettää usean vuoden yhdessä ennen vauvan tuloa. Jenni kertoo olevansa iloinen, että lapsi tuli juuri nyt.

– Minulle oli tärkeää, että meille ehti kehittyä hyvä ja tasapainoinen suhde ennen lasta. Olin 35-vuotias, kun minusta tuli äiti, joten olen ehtinyt kokea kaikenlaista. Mutta kaikki on lopulta mennyt juuri oikein. Menneisyys on muokannut minusta minut. En kadu mitään.

Suomeen asettumisensa jälkeen Jenni on tehnyt jonkin verran tv-töitä: hänet on nähty sekä Possessa että juontamassa Mallikoulu-ohjelmaa. Silti Jenni pitää tv-töitä harrastuksenaan. Hän ei ole koskaan tehnyt töitä kahdeksasta neljään, vaan aina projektiluontoisesti.

– Juuri nyt minulla ei ole sen suurempia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Nautin kotielämästä. En oikein itsekään tiedä, mitä haluaisin tehdä. Käyn neuvotteluja muutamasta tulevasta projektista, mutta mikään ei ole vielä varmaa.

Jennin hyvän olon eväät


Koti

Koti on minulle tosi tärkeä paikka, paras, mitä maailmassa on. En silti ole kotihiiri, vaan haluan mennä ja tehdä asioita. Tykkään kutsua kotiini myös ystäviäni.

Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen. Erityisen paljon tykkään puhtaista linjoista. Tavaraa ei saa olla liikaa, mutta silti pitää tuntua kodikkaalta. Olen rakastunut Balmuirin tuotteisiin, ne ovat samaan aikaan tyylikkäitä, kodikkaita ja kaiken lisäksi suomalaisiakin.

Minulle on tärkeää, että koti on siisti. Haluan, että lakanat ovat puhtaat ja tavarat niille varatuilla paikoillaan. Lapsen kanssa tästä on tosin tullut lipsuttua: painavat kynttilänjalat on ollut pakko siirtää pois hänen ulottuviltaan. Tykkään myös harmonisista väreistä, vaikka lapsen värikkäät lelut ovatkin tuoneet siihen pienen lisämausteen.”

Hassuttelu ja huumori

”Nauraminen on parasta. Jos muuten ei naurata, itselleen voi nauraa aina. Kotonamme hauskuutellaan ja heitetään paljon läppää. Ehkä poikamme iloinen olemus on perua siitä? Ainakin hän saa minulle aina hymyn huulille.

Myös Ossi on erittäin huumorintajuinen ja hassutteleva. Välillä huumorimme on niin rankkaa, että osan voisi jättää sanomattakin. Silti minusta on mahtavaa, että kotona on ihminen, joka on huumorissa kanssani samalla tasolla – tai astetta pahemmallakin. Olen tosin aika helppo nauratettava, sitä varten ei tarvitse hirveästi vääntää.

Myös ystävilläni on samanlainen huumorintaju. Vanessa Kurrilla on tosi räiskyvä huumori ja kielenkäyttö. Kun pääsemme hänen kanssaan vauhtiin, pitää katsoa, ettei kukaan kuule: tuntemattomat saattaisivat olla jutuistamme ihmeissään.”

Jenni on ollut aina lapsirakas. "Minulla on monta kummilasta."
Jenni on ollut aina lapsirakas. "Minulla on monta kummilasta."

Tyttöjen illat

”Meitä on Espoossa tiivis äitiporukka, johon kuuluvat minun ja Vanessan lisäksi Janina Fry ja Suvi Tiilikainen. Olen saanut meistä lapsen viimeisimpänä, ja on helpottavaa, että voin kysellä kokeneemmilta ystäviltäni mielipiteitä ja suuntaa-antavia vinkkejä vanhemmuuteen.

Äitiporukallemme on myös tärkeää viettää aikaa yhdessä vain naisten kesken. Yleensä menemme syömään ravintolaan, otamme muutaman lasin kuplivaa ja vaihdamme kuulumiset. Emme useinkaan ehdi soitella, joten jutellessa ilta tuntuu aina loppuvan kesken.

Vaikka tapaamisemme vaativat aikamoista järjestelyä, kukaan ei pahastu, jos joku ilmoittaa viime hetkellä olevansa liian väsynyt lähtemään. Kaikki tajuavat tilanteen. On ihanaa, että ymmärrämme toisiamme.

Olen lähdössä pian Suvin kanssa Sveitsiin viettämään tyttöjen viikonloppua. Odotan sitä innolla. Nautin tällaisista irtiotoista ihan eri tavalla kuin ennen, koska nykyään ne ovat niin harvinaisia.

Minulla on muutenkin laaja kaveripiiri. Osa ystävistäni on kulkenut mukana liki 30 vuotta. Osaan arvostaa näitä ystävyyssuhteita iän myötä yhä enemmän. Ystäväni ovat aina olleet tukenani, mikä on vuosien myötä tullut todistettua. Se tuntuu hyvältä.”

Matkailu

”Ennen olin spontaani ja lähdin matkalle päivänkin varoitusajalla. Mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 kamala kesäkuu: satoi, oli jäätävän kylmä ja minulla päälläni kevytuntuvatoppatakki. Silloin totesin, että nyt saa riittää. Katsoin netistä, missä oli lämmintä ja lensin seuraavana aamuna Barcelonaan viikoksi.

”Suomessa on ihanaa asua, mutta kyllä se lamauttaa, kun ei ole valoa.”

Lapsen kanssa matkustelu vaatii aika paljon lisää suunnitelmallisuutta, mutta on toki mahdollista. Vietimme perheen kesken marraskuun Espanjassa paossa pimeää aikaa. Huomasin, että energiatasoni siellä olivat aivan erilaiset kuin kotimaassa. Suomessa on ihanaa asua, mutta kyllä se lamauttaa, kun ei ole valoa.

Ulkomailla rakastan istua ostoskaduilla kahviloissa ja katsella ohikulkijoita. Lapsi on tuonut matkailuun uuden lisän: hänelle pysähdytään juttelemaan, jopa suukottelemaan, ja kysytään hänen nimeään. Viime reissulla poika oppi oikein odottamaan sitä.

Myös Sveitsissä asuessani totuin siihen, että ihmiset tervehtivät vaikkapa iltakävelyllä toisiaan. Kun muutin Suomeen ja moikkasin naapuria rappukäytävässä, hän melkein pelästyi. Mutta ei se ruoho silti aina ole vihreämpää aidan toisella puolella: ovat sveitsiläisetkin omanlaisensa, sisäänpäin kääntynyt kansa.

Suomalaisissa parasta on aitous. Me olemme ehkä ujoja, mutta kyllä täällä silti asiat ovat kokonaisuudessaan hyvin. Nyt, kun olen lapsen myötä tutustunut muun muassa julkiseen neuvolaan, ei voi kuin ihailla sitä, miten hienosti täällä on asiat järjestetty. Haluan ehdottomasti kasvattaa lapseni Suomessa.”

Itsestä huolehtiminen

”Aina toisinaan tarvitsen äitiydestä pientä happihyppelyä. Lapsi on minulle ykkösprioriteetti, mutta haluan, että minulla on muutakin elämää. Vaikka minulla on vauva, voin silti käydä hieronnassa, kasvohoidossa tai ostaa kauniita asioita. Mikään niistä ei ole pois vauvalta.

Äitiys on niin kokonaisvaltaista, että itsestä huolehtiminen unohtuu helposti. Vastasyntynyt toki tarvitseekin äitiä jo ihan imetyksen takia, eivätkä silloin ole kasvohoidot ensimmäisenä mielessä. Mutta se ei silti tarkoita, että on pakko vain pyöriä tukka pystyssä kotona.

Uskon olevani parempi äiti, kun olen välillä erossa lapsestani. Olen silti häneen ihan yhtä hurahtanut kuin kuka tahansa vanhempi.

Välillä tarvitsemme Ossin kanssa myös parisuhdeaikaa ilman lasta. Olemme onnekkaita, sillä meidän molempien vanhemmat haluavat olla mukana poikamme elämässä. Heidän avullaan yhteinen aika onnistuu. Ei se vaadi mitään ihmeellistä: jo rauhallinen lounaskin tekee hyvää.”

"Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen."
"Kodissa pitää olla hyvä fiilis, kun sinne astuu sisään. Siksi haluan panostaa sisustukseen."

Hevoset

”En kaipaa kilparatsastuksen aiheuttamaa stressiä. Olen todella kilpailuhenkinen ja otin ratsastuksen niin tosissani, että väsyin. Oli henkisesti raskasta elää jatkuvan paineen alla, joten lopetin urani. Nyt olen ihmisenä paljon vapautuneempi.

Vuonna 2011 tipuin hevosen selästä ja mursin nilkkani, joka piti leikata. Sen jälkeen rohkeuteni ei enää riittänyt. Lopetinkin urani vuotta myöhemmin.

Kun olin tänä syksynä ystäväni kanssa katsomassa Helsinki Horse Show’ta, hän haikaili kilparatsastuksen perään. Huomasin, ettei minulla ollut yhtään samanlainen olo. Siitä tiesin tehneeni oikean ratkaisun.

Jouduin luopumaan kesällä viimeisestä omasta hevosestani. Se jouduttiin ikävä kyllä lopettamaan, koska sen jalassa oli parantumaton vamma.

Nykyään ratsastus on nautinto eikä työ. Parasta siinä on keskittyminen: hevosen selässä on oltava täysin läsnä. Ja onhan se myös äärettömän hyvä kuntoilumuoto. Tykkään myös talli-ilmapiirin rentoudesta, siellä on samanhenkisiä ihmisiä kuin minä.

Ylipäätään olen aina ollut eläinrakas. Minulla on 12-vuotias jackrussellinterrieri, jonka kanssa tykkään käydä pitkillä kävelyillä luonnossa.”

 

Jenni Dahlman

Syntyi 27.10.1981 Piikkiössä.

Asuu Espoossa jääkiekkoilija Ossi Väänäsen ja parin kymmenkuisen pojan kanssa.

Oli Kimi Räikkösen kanssa naimisissa vuosina 2004–2014.

Työskennellyt mallina ja juontajana. Miss Suomen perintöprinsessa vuodelta 2000.