”Voin olla tosi onnellinen silloinkin, kun joudun miettimään raskaita asioita,” Riku Korhonen sanoo.
”Voin olla tosi onnellinen silloinkin, kun joudun miettimään raskaita asioita,” Riku Korhonen sanoo.

Kirjailija Riku Korhonen jätti kännäämisen ja krapulat kaksi vuotta sitten. Pitkä suhde Anna-Leena Härköseen on kestänyt päihteiden tuomat ongelmat.

Joitakin ihmisiä keski-ikä pukee. Kirjailija Riku Korhonen, 44, kuuluu heihin: hänestä huokuvat hyvinvointi ja ilo.

Hyvään tuuleen on syytäkin. Rikun uusin kirja, Emme enää usko pahaan, on Finlandia-ehdokkaana. Seuraava teos on jo kesken, mutta se ei vielä aiheuta stressiä. On aikaa nähdä läheisiä ja harrastaa liikuntaa – repiä soutulaitetta, kuten Riku sanoo.

Soutulaite on ollut Rikun läheinen ystävä neljä viime vuotta. Kunnossa pysymistä edesauttaa sekin, että Riku vähensi päihteiden käyttöä radikaalisti pari vuotta sitten. Ennen sitä alkoholin käyttö ajoi hänen parisuhteensa kriisiin.

Terveellinen elämä ei ole muuttanut Rikun levotonta ja herkästi innostuvaa perusluonnetta, vaikka pahin maanisuus onkin tasaantunut.

– Olen levoton ihminen, ja minulla on ollut taipumus mennä ylikierroksille ja ajaa itseäni vaikeuksiin.

Tuo taipumus on aiheuttanut harmia niin Rikulle itselleen kuin hänen läheisilleen. Levottomuus sai Rikun pelleilemään lapsena koulussa, aikuisena baareissa.

Toisaalta perusluonteeseen kuuluu sekin, että Riku jaksaa innostuessaan painaa töitä hurjalla tahdilla. Viime keväänä hän eristäytyi viimeistelemään kirjaansa.

– Laiminlöin vaimoani ja vanhempiani, jotka olivat ainoat ihmiset, joihin pidin yhteyttä. Ystäville sanoin, etten välttämättä vähään aikaan vastaa puhelimeen, älkää pahastuko.

Vaimoaan, kirjailija Anna-Leena Härköstä, Riku ei muutenkaan tapaa joka päivä. Pariskunta asuu eri kaupungeissa, Riku Turussa ja Anna-Leena Helsingissä. Naimisissa he ovat olleet vuodesta 2009.

”Olen levoton ihminen, ja minulla on ollut taipumus mennä ylikierroksille ja ajaa itseäni vaikeuksiin.”

Ajatus avioitumisesta oli Rikulle itselleenkin yllätys.

– Minä sitä aloin ehdotella. Perinteisimmät kliseet heräsivät eloon.

– Ymmärrän ihmisten mystisiä tulkintoja siitä, että heillä on ollut edellisessä elämässään kumppanin kanssa sama sielu. On ihmeellinen tunne huomata, kuinka yhteys toisen kanssa on maagisen vahva.

Lisää keski-ikää, kiitos

”Jos keski-ikä on tätä, niin Luojan kiitos, antakaa lisää. Yhtään huijaamatta voin sanoa, että elän elämäni onnellisinta ja harmonisinta aikaa nyt nelikymppisenä.

Kulunut kesä oli ihmeellisen taivaallinen. Tapasin ihmisiä, joita olin laiminlyönyt viimeisimmän kirjani kirjoittamisen loppuvaiheessa. Tein maksimissaan neljän tunnin työpäiviä, revin soutulaitetta joka päivä tunnin, pyöräilin ja pidin muutenkin huolta kunnostani.

Juoksu on aina sopinut pitkäraajaiselle kropalleni hyvin, mutta polveni hajosi vuonna 2006, ja piti vaihtaa kävelyyn. Noin kuuteen vuoteen en kuntoillut käytännössä yhtään. Vuonna 2012 ostin soutulaitteen. Kun meillä oli pari vuotta sitten vaimoni kanssa kriisi päällä, purin angstiani niin, että minulta saattoi mennä päivässä kuusikin tuntia liikkumiseen.

Nyt liikunta on tasaantunut tuntiin tai kahteen päivässä. Siitä on tullut refleksinomainen juttu, ja saan riippuvuusoireita, jos kaksi päivää jää väliin. Kehoon tulee tunkkainen olo, jos en tee mitään.

Onnellinen kriisin keskelläkin

Muutin kesän 2014 aikana elämäntapani kokonaan. Kuristin päänsisäisen bile-Danini hengiltä, sillä se oli muuttunut vähän liian hyökkääväksi.

Viina on ollut 80-prosenttisesti elämässäni ilonaihe. Jos suhde siihen jatkuu intensiivisenä kauan, alkaa nähdä varjopuolet. Jossain kohtaa tulee piste, jonka jälkeen juominen ei ole enää sen arvoista. Sen jälkeen piti katsoa tosi rehellisesti, mitä alkoholi oli tekemässä elämälleni.

Minulla ei ollut fyysistä riippuvuutta alkoholiin, mutta päihteistä oli tullut voimakas osa identiteettiäni. Olin juossut baareissa kaiken vapaa-aikani 20 vuoden ajan, ja samalla oli syntynyt paljon hyviä ystävyys- ja rakkaussuhteita.

Rehellisyys on vaikeaa, mutta kun joutuu kasvotusten itsensä kanssa, oppii. Elämäntapojen muuttaminen on aina ollut minulle helppoa. Olen sellainen, että kun jokin asia muuttuu, en jää haikailemaan.

Raitistuminen oli valtavan upeaa. Päihteidenkäyttöön liittynyt epäluotettavuus jäi pois. Aiemmin olin saattanut sopia meneväni moikkaamaan vanhempiani ja mennytkin istumaan kapakkaan. Nyt olen kärsivällisempi ihmissuhteissa. Joitakin kaverisuhteita on jäänyt, mutta tilalle on tullut vanhoja kaverisuhteita, joita varjelen paremmin kuin ennen.

En ajattele, että onnellisuus tarkoittaisi pään vaivojen hiljenemistä. Voin olla tosi onnellinen silloinkin, kun joudun miettimään raskaita asioita. Samaan aikaan kun lopetin päihteiden liikakäytön, meillä oli vaimon kanssa kriisi päällä, ja olin sen takia surun murtama. On kummallista, että olen ollut onnellinen silloinkin, kun elämä on mennyt päin helvettiä.


”Jos joutuisin olemaan päivän lukematta, ihan varmasti tulisi todella huono olo. Minulla on aina kirja käden ulottuvilla, ja monet merkittävimmistä kokemuksistani liittyvät lukemiini kirjoihin.”

Ei enää maaninen

Kun raitistuin, minulta lähti 15 kiloa painoa. Fillaroin ympäri Varsinais-Suomea. Uin Aurajoessa, heittelin palloa lasten kanssa ja luin kirjoja auringonpaahteisilla niityillä. Koko ajan oli hellettä 30 astetta. Minun ei tarvinnut tehdä mitään, mikä ei olisi tuntunut hyvältä ja oikealta.

Aiemmin kärsin hypomaniasta. Tein 14-tuntisia työpäiviä, ja kaikki muu tuntui merkityksettömältä. Olin ajatusteni vanki ja puhuin muille ihmisille aina samoista asioista. Hypomania on rauhoittunut, kun en ole enää lietsonut itseäni viinalla ylikierroksille. En ole enää kanuunankuula, joka menee omalla maanisella radallaan. Samalla kun jätin kännäilyn, minulta hävisi unettomuus, joka oli vaivannut minua vuosia.

”Minulla ei ollut fyysistä riippuvuutta alkoholiin, mutta päihteistä oli tullut voimakas osa identiteettiäni.”

Olen vieläkin kiihtyvää sorttia, eikä minusta varmaan koskaan tule tasaista, mutta elämässäni on ihan erilainen yleistunnelma kuin ennen. Heittelehtiminen on tasaantunut älyttömästi. Olin kuvitellut, että se on jokin ominaispiirre minussa, mutta oikeasti se oli elämäntapojeni sivutuote. Täytyy myöntää, että elämäntavoillaan voi vaikuttaa siihen, miltä maailma näyttää.

Toisaalta ajattelen, että osa innostuu asioista pakkomielteisesti, ja minä kuulun siihen ihmistyyppiin. Näen sen myös positiivisena asiana ja perusasenteena, vaikka se voi uuvuttaa minua ja läheisiäni.

Äiti tartutti lukuinnon

Lapsena hullaannuin ensin akvaarion ja sitten marsun hoitamisesta, myöhemmin tietokonekoodauksesta, kitaransoitosta ja levyjen keräämisestä. Hurahdukset kestivät aina joitakin vuosia, mutta kirjallisuus on ollut punainen lanka elämässäni siitä asti, kun viisivuotiaana luin ensimmäisiä kuvakirjojani.

Jos joutuisin olemaan päivän lukematta, ihan varmasti tulisi todella huono olo. Minulla on aina kirja käden ulottuvilla, ja monet merkittävimmistä kokemuksistani liittyvät lukemiini kirjoihin.

Englanninopettajana työskennellyt äitini on kirjallisuusihmisiä. Hän tartutti minuun ja siskooni kirjojen taian. Opimme aikaisin lukemaan ja meistä tuli siinä innokkaita. Tiesin jo lapsena, että minusta tulee jonain päivänä kirjailija.

Lapsena näin äidin onnellisimmillaan silloin, kun me muut olimme hiljaa ja hän sai keskittyä kirjaan. Se oli kaunis näky, ja silloin oli mukavaa olla äidin lähellä.

Isäni on tähtitieteilijä, joka rakensi ensimmäisen teleskooppinsa 10-vuotiaana. Nyt hän on 72 ja tekee edelleen töitä.


”Kuvassa olen siskoni Lauran kanssa Turun Ilpoisissa. Laura on alle vuoden, minä alle kolmen.”

Ala-asteella olin pelle, sählääjä ja tappelija. Minulla oli hyvät arvosanat, mutta olin laiska enkä uskonut auktoriteetteja. Jouduin aina vain vaikeuksiin, usein tietämättä miksi. Yläasteelle menin eri kouluun kuin kaverini. Siellä minulla ei ollut valmista roolia. Huomasin, että voinkin olla ihan tavallinen. Teini-iän kasvuvuoteni olivat täynnä samaa hölmöilyä kuin muillakin. Kamppailin näppyjen kanssa ja murehdin, tykkääkö ihastus vai ei.

Tein ensimmäisen opettajansijaisuuteni 19-vuotiaana. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi Aurajoen urheilulukiosta, ja oppilaat olivat saman lukion abeja. Olin kauhuissani. Tuntui mahdottomalta, että selviäisin siitä hengissä, kun olin niin nuori ja kokematon.

Jotain kuitenkin tapahtui, kun menin luokan eteen. Sosiaalisesti parhaat puoleni käynnistyivät, ja tilanne olikin minulle luontainen. Tein sijaisuuksia koko sen ajan, jonka opiskelin kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa. Samalla kävin äidinkielenopettajan opinnot.

”En tiennyt, kuka olin, kun aiempi fyysinen identiteettini meni sirpaleiksi.”

Opetin kirjoittamista Turun yliopistossa vuoteen 2008. Se oli mahtava työpaikka, mutta tajusin, etten jaksa enää kauan tehdä kirjoja iltaisin, viikonloppuisin ja lomalla. Irtisanouduin ja elin vähän aikaa täydessä kauhussa odottaen velkavankeutta. Sitä ei tullut.

Hetkittäin kaipaan opettamista, koska kirjoittaminen on niin sairaan yksinäistä. Irtisanoutuminen ei silti ollut huono päätös.

Onnettomuus näytti hyvyyden

22-vuotiaana armeijasta lomaillessani jouduin kännipäissäni sukellusonnettomuuteen. Onnistuin katkaisemaan niskani ja olin aluksi täysin neliraajahalvaantunut. Ystäväni pelasti minut altaasta, kun meinasin hukkua.

Aluksi toipumisestani ei voitu ennustaa yhtään mitään. Kävin läpi kaikki mahdolliset pelot: kuolemisen pelon, vammautuneena henkiin jäämisen pelon ja pelon siitä, etten koskaan enää voisi kävellä, syödä itse tai harrastaa seksiä. En tiennyt, kuka olin, kun aiempi fyysinen identiteettini meni sirpaleiksi.

Minut operoitiin kuntoon Tyksissä. Pikkuhiljaa käteni ja jalkani alkoivat taas toimia, ja kuuden viikon päästä onnettomuudesta pääsin pyörätuolissa sairaalahuoneen parvekkeelle. Lääkäri tuli katsomaan minua sinne ja sanoi, että kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää. Sanat olivat minulle sillä hetkellä uskomattoman tärkeät. Tartuin ahnaasti kaikkeen, mikä palveli paranemista.

Kuntoutuminen oli pitkä ja kivulias, mutta myös siunauksellinen kokemus. Itsesäälini katosi, kun näin kuntoutuksessa ihmisten selviävän paljon vaikeammistakin vammoista. Muut ihmiset pelastivat henkeni. Se sai tajuamaan, että maailmassa on vahvaa hyvyyttä ja ihmisten välillä käsittämättömän hienoa tukemista.

Aikuisuus ei kiinnosta

Olen aika kokenut ja kypsä, mutta en tiedä, olenko aikuinen. Vastuun ottaminen muista ja itsekeskeisyyden vähentyminen ovat kai hyviä aikuisuuden kriteerejä, mutta kaikki muu tärkeily, jota valitettavan usein näen ihmisten tekevän, ei jaksa kiinnostaa minua.

Minulla ei ole tavoitteita, jollaisia kuulen monen ihmisen toivovan: että olisi tietynlainen talo tai asumismuoto tietyssä iässä, kaksi autoa autotallissa ja kaksi lasta, joiden keskiarvo peruskoulun päättötodistuksessa olisi yli 9,4. Auto ja omakotitalo ovat minulle täysin triviaaleja asioita. Eihän minulla ole edes ajokorttia. Keskiluokkainen tavaran haaliminen ei ole päämäärä. Kirjat ovat ainoa tavara, joita tarvitsen lisää.


”Häkellyttävä ilo vyöryy yli hetkinä, joina tajuaa, että jumankauta, tuo ihminen ymmärtää minua ja minä häntä”, Riku sanoo vaimostaan Anna-Leenasta.

Helppoa ei luvattu

Sanotaan, että rakkaus on banaali juttu ja yksityisasia. En ole samaa mieltä. Rakkaus on sen verran iso ihme, että en kyllästy siitä puhumiseen, kuuntelemiseen tai kirjoittamiseen. Tässä voimaa vievässä elämässä parisuhde on yksi niistä asioista, jotka antavat voimaa.

Vaimoni kohtaaminen on ollut suurenmoinen asia. Olen ollut kihloissa kerran aiemmin ja asunut yhdessä, mutta en ole ennen ollut naimisissa – enkä enää mene. En usko, että kyllästyisin Anna-Leenan juttuihin, vaikka kuulisin niitä joka päivä. Minulla ei ole koskaan sellaista oloa, että olisitko jo hiljaa.

Ei parisuhde aina helppoa ole, mutta ei sellaista ole kenellekään luvattukaan. Meilläkin ovat erosuunnitelmat paukkuneet ja ties mitä, mutta aina asiat ovat kuitenkin selvinneet. Pidän tärkeänä sitä, että meillä nauretaan paljon. Vaikeatkin asiat jaksaa, kun on keskenään todella hauskaa.

Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä 11 vuotta. Vieläkin häkellyttävä ilo vyöryy yli sellaisina hetkinä, joina tajuaa, että jumankauta, tuo ihminen ymmärtää minua ja minä häntä. Toisen ymmärtäminen ei tarkoita samaa musiikki- tai elokuvamakua vaan jotakin perusluonteeseen liittyvää.

En tunnista elämänpiiristäni asioita, joiden puhutaan liittyvän suomalaiseen parisuhdekulttuuriin. En näe miesten ja naisten välillä epäluottamuksen ja taistelun täyttämää maailmaa. Ainakaan omat miespuoliset ystäväni eivät haudo kaunoja mykkinä vuosikausia. Jos on jokin tilanne, puhutaan naiselle ja sanotaan, että jotain pitää tehdä.” 

Riku Korhonen

Kirjailija on syntynyt 3.2.1972 Turussa, jossa asuu edelleen.

Kirjoittanut useita romaaneja, joista viimeisin, Emme enää usko pahaan, ilmestyi tänä syksynä. Kirja on Finlandia-ehdokas.

Naimisissa kirjailija Anna-Leena Härkösen kanssa.

Harrastaa kirjallisuutta ja kuntoilua.

Liikunta on yhä tärkeä osa Virpi Sarasvuon arkea, vaikka hän ei enää ehdikään liikkua entiseen malliin.

Entistä huippuhiihtäjä Virpi Sarasvuota nähdään harvoin parrasvaloissa. Eilen hän saapui Urheilugaalaan ilman puolisoaan Jari Sarasvuota.

– Työskentelen yrittäjänä. Sain juuri viime viikolla postissa valmentajan ammattitutkinnon paperit. Kasailen siihen liittyvää materiaalia valmiiksi, Virpi kertoi kuulumisiaan.

Virpi kertoi, että liikunta on yhä tärkeä osa hänen arkeaan.

– Liikun aktiivisesti, vaikka riippuu tietysti mihin vertaa. Urheilu-ura oli täysin eri elämä ja eri vaihe. Olisi tietysti kauhean kätevää, jos olisin nykyisessä arjessa yhtä hyvässä kunnossa kuin ammattiaikoina.

Virpillä ja Jarilla on kaksi yhteistä tytärtä, joiden elämää nainen ei halunnut tarkemmin kommentoida.

Gaalailtaan hän suhtautui odottavin mielin.

– Täällä on paljon ihmisiä, joita ei muuten tapaa. Elämä on aika lailla työtä ja arkea muuten.

Arttu Wiskarin mukaan pienet arjen muutokset ovat tärkeimpiä. 

Laulaja Arttu Wiskari on tehnyt vuoden ajan muutoksia hyvinvointiinsa.

– Aloitin pienten muutosten tekemisen viime vuoden alussa. Aloin liikkua ja katsoa ruokavaliossa pieniä juttuja. Kesän söin ja join miten halusin ja olin ihan puhki.

Syksyn alussa laulaja aloitti tipattoman ja aloitti treenaamaan personal trainerin kanssa.

– Neljän kuukauden tipaton oli iso muutos, ja sen aikana tein lisää pieniä muutoksia. Kun ne olivat hallussa, päätin tipattoman häämatkamme ajaksi, viime kesänä lastensa äidin kanssa avioitunut Arttu kertoo.

”Kaikki perheenäidit tietävät, miten vaikea säännöllisten liikunta-aikojen järjestäminen on.”

Arkisin Arttu tekee musiikkia ja hoitaa 2- ja 4-vuotiata lapsia kotona. Viikonloput hän keikkailee.

– En ole oikein ikinä lomalla. Kaikki perheenäidit tietävät, miten vaikeaa säännöllisten liikunta-aikojen järjestäminen on. Joskus pitää mennä salille aamulla, joskus illalla. Saatan usein mennä salille vasta yhdeksältä. Se, että jaksaa raahautua sinne, on pääjuttu. En aseta itselleni mitään älyttömiä tavoitteita, jotka saavutettuani repsahdan.

Arttu ei seuraa tarkasti kilojen tippumista, vaan yrittää vaalia pieniä muutoksia arjessaan.

– Eilen tehtiin kotona taas terveellistä safkaa. Paistoimme kasviksia, pinaattia ja lihaa.

Keikkalavojen lisäksi Wiskari nähdään Supermarsu-elokuvassa, joka saa ensi-iltansa ensi viikolla. Laulaja pitää päähenkilö Emilian isäpuolen Pertin roolia lähes luonneroolina.

– Pertissä on noin puolet Arttu Wiskaria. Vähän hömelömpi versio meikäläisestä se on.