Nyt aikuisuus tuntuu hyvältä, vaikka kriisivuoden aikana se löi pahasti kasvoille. ”Silloin jouduin ottamaan uudella tavalla vastuuta”, Riikka sanoo. Kuvat: Satu Kemppainen.
Nyt aikuisuus tuntuu hyvältä, vaikka kriisivuoden aikana se löi pahasti kasvoille. ”Silloin jouduin ottamaan uudella tavalla vastuuta”, Riikka sanoo. Kuvat: Satu Kemppainen.

Oma lapsi ja ikä ovat opettaneet kirjailija Riikka Pulkkiselle uutta sekä ihmissuhteissa että työssä. – Nuorena olin ehdoton ja idealisti, hän kertoo.

0 viikattua vaatetta

”Kodinhoitohommissa en ole säntillinen. Tykkään siisteydestä, kokoan lapsen lelut pois ja korjaan pöydiltä pinoon lehdet, kirjat ja astiat. Saatan silti itse jättää puoliksi juotuja kahvikupillisia ikkunalaudalle. Olen ajan myötä myöntynyt tosiasialle, että olen ihminen, joka ei viikkaa vaatteitaan. Sitä, että minusta joskus tulisi viikkaaja, ei ole näköpiirissä, ellen erikseen päätä korottaa viikkaamista tärkeäksi arvoksi elämässäni.

36 vuotta

Oli huomattavasti helpompaa täyttää 34 kuin 36. Tyttöydestä irti pyristeleminen on kivuliasta. Onneksi olen huomannut, että jokin versio tyttöydestä on mahdollista viedä 40 vuoden tuolle puolen. Minulla on esikuvia, jotka ovat leikkisiä, hauskoja, älykkäitä ja yli 40-vuotiaita, esimerkiksi Anna Laine, Rosa Meriläinen ja Anni Sinnemäki. Haluan tulla heidän kaltaisekseen. Heihin liittyy itsevarmuuden, heittäytymisen ja viisauden yhdistelmä, jota ei ole nuorilla tytöillä. Se on hyvä puoli ikääntymisessä.

Kun vanhenen, huomaan, että kiitävin mahdollisuuden tuntu liittyy nuoren ihmisen elämään. Joskus haaveilin, että opiskelisin luovaa kirjoittamista Yhdysvalloissa. Koskaan ei olisi haitallista opiskella omaa ammattiansa ja hioa sitä, mutta en ole aktiivisesti hakeutunut sitä kohti. On siis myönnyttävä sille, että en ehkä koskaan lähde Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Jotkut asiat vain sulkeutuvat näköpiiristä siksi, että aika kuluu.

1 tytär

Kun ensimmäisiä kertoja lapsen syntymän jälkeen pääsin kirjoittamaan, minun piti kirjoittaa auki sitä, että olen äiti. Olin lukenut ja kuullut ihmisten puhuvan siitä, että lapsen rakastaminen on hänen vähittäistä luovuttamistaan maailmalle, mutta en ollut tuntenut sitä kipuna ennen kuin nyt. Kun rakastaa omaa lastaan äärettömiin, tajuaa, että rakkauden syvin muoto on se, että antaa lapsen kääntyä minusta pois.

10-vuotistaiteilijajuhla

Minulla on tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhla, mikä on vähän vitsikästä. Muistan kymmenen vuoden takaisen itseni ja sen, millaisia kuvitelmia minulla oli kirjallisuudesta ja kirjailijan roolista mediassa. Iän myötä olen rentoutunut enkä ole kaiken kanssa niin tosissani. Nuorena olin ehdoton ja idealisti. Ajattelin, että kirjailija on julkisuudessa ennen muuta yhteiskunnallinen keskustelija. Nyt ajattelen, että ei se mitään, jos en pääse puhumaan julkisuudessa romaanini syvärakenteesta ja siitä, miten teemat heijastelevat maailmantapahtumia. Rakenne- ja kerrontaratkaisuista voin keskustella kollegoideni kanssa. Romaani on lukijoiden, kun päästän sen käsistäni. En voi kulkea kertomassa lukijoille, että huomaathan, miten olen kehitellyt tätä teemaa syvällisesti.

4 kotikaupunkia

Olen syntynyt Tampereella, josta muutimme Rovaniemelle, kun olin 4- tai 5-vuotias. Kun olin 9, muutimme Ouluun. On olennainen osa minua, että olen elänyt lapsuuteni napapiirin tienoilla. Kaikki muistot nuoruudesta taas liittyvät Ouluun, ja suuri osa minusta on muotoutunut siellä. En silti ajattele enää olevani oululaislähtöinen.

Helsinki on ollut kotini vuodesta 2001. Muutin Helsinkiin 21-vuotiaana opiskelemaan teoreettista filosofiaa. Juurtumisvaikeuksia kesti koko ensimmäisen vuoden ajan, ja matkustin usein yöjunalla Ouluun viikonlopuksi. Keväällä 2002, kun olin asunut täällä talven, keväinen Helsinki oli tosi ihana. Siitä alkoi helsinkiläistymiseni.

”Tajusin, että jos olen kirjailija, minun on vain pakko tehdä tätä työtä.”

1 kriisivuosi

Vuonna 2008 pidin jo itseäni kirjailijana, mutta toisen romaanin kirjoittaminen oli äärimmäisen vaikeaa. Tajusin, että jos olen kirjailija, minun on vain pakko tehdä tätä työtä. Samaan aikaan lapsuudenperheessäni oli sairastamista, joten jouduin ottamaan aivan uudella tavalla vastuuta sekä itsestäni että muista. Aikuisuus löi vasten kasvoja monella tavalla, ja se salpasi pitkäksi aikaa hengityksen. Ymmärsin, että olen täysin vastuussa omista asioistani. Seuraava vuosi oli parempi, ja sinä vuonna viimeistelin Totta-romaanini.

3 330 grammaa

Numero kolme on minulle tärkeä, mutta voin vain arvailla, miksi. Kolmonen näkyy kaikkialla: Jos ostan kalaa kalatiskiltä, pitää ostaa 300 grammaa. Tai jos otan keksejä kahvin kanssa kotona, otan aina kolme. Kun tyttäreni syntyi, hän painoi 3330 grammaa. Siinä oli jotain hyvin ilahduttavaa, vaikka seuraavalla viikolla hän onneksi painoi jo enemmän.

15 kiloa konkretiaa

Elämä kolmivuotiaan kanssa on sitä, että 15 kiloa painava lapsi heittäytyy lattialle ja minun täytyy miettiä, miten saan roudattua tämän ison kahvakuulani päiväkodista kotiin.

On ollut jännittävää seurata äitinä, miten lapsi oppii kielen ja tunnistaa itsensä erilliseksi minäksi. Keväällä keskustelimme isäni kanssa leikkipuistossa brexitistä, kun tyttäreni yhtäkkiä sanoi: ”Minä olen idea. Minä olen ratkaisu.” Tuo lause on ihan liian korkealentoinen, jotta sitä voisi käyttää fiktiossa. Saattaa hän myös sanoa, että ”minä olen juusto”.

2 erillistä ihmistä

Elämänkokemuksen myötä haluan tarkentaa käsitystäni rakkaudesta. Totta-romaanissani tulin siihen tulokseen, että rakkaus on tunnistamista ja tunnistetuksi tulemista. Nyt olen päätynyt vähän eri lopputulokseen. Rakkaus onkin toisen hyväksymistä vieraana. Toista ei voi koskaan oppia tuntemaan täysin. Tuntemattomuus säilyy niin lapsen ja vanhemman välillä kuin romanttisessakin rakkaudessa. Yhdeksi tuleminen ei ole mahdollista, eikä omiminen kuulu rakkauteen. Tätä oivallusta yritän kuvata uudessa romaanissani.

7/7 päivää

Minulla on tapana syödä jotain sokerista herkkua joka päivä. Aina välillä mietin, pitäisikö lopettaa. Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että ei pidä. Yleensä syön suklaata, harvemmin irtokarkkeja. Pulla on hyvää myös. Suklaa liittyy kahviin ja työskentelyyn. Jos en saa kahvia, olen mieluummin ottamatta herkkua. Se on vähän noloa: jos kyläpaikassa on tarjolla kakkua mutta ei kahvia, tekisi mieli pyytää kahvinkeittoa.

1 000 000 merkkiä

Paras mahdollinen maailma -romaanini on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut lapseni syntymän jälkeen. Romaanissani on kohtia, joita en pystynyt kirjoittamaan muualla kuin tyttäreni luona. Oli ahdistavaa huomata, että minun täytyi kerätä kaikki keskittymiseni kirjoittaakseni romaanini avainkohdat äärimmäisen tarkasti ja mielellään häiriöttä, mutta toisaalta en pystynyt koskaan kirjoittamaan niitä, jos tyttäreni oli eri paikassa kuin minä. Siitä lähtien kun lapseni meni vuosi sitten päiväkotiin, kirjoitin romaania kurinalaisesti joka päivä, myös viikonloppuisin.

Työtapani on muuttunut lapsen syntymän jälkeen niin, että kun istun työn ääreen, tekstiä on synnyttävä. Sitä, mihin teksti kuuluu tai kuuluuko mihinkään, voi miettiä myöhemmin. Niinpä romaanitiedostossa oli keväällä yli miljoona merkkiä, ja se oli ensimmäinen kerta, kun miljoonan merkin raja ylittyi missään tekemässäni kokonaisuudessa. Mietin, että vau – ja kauheaa. Olen tullut erittäin kunnianhimoiseksi romaanin rakenteen suunnittelemisessa, joten editointivaihe oli todella työläs. Elokuussa, kun Paras mahdollinen maailma meni painoon, oli koko vuoden ensimmäinen lauantai, jona en tehnyt töitä.

 


Riikka Pulkkinen asui nuorempana Oulussa, mutta tuntee itsensä nykyään helsinkiläiseksi.

 

16 vuotta ystävyyttä

Kaikki suuret ystävyyteni ovat alkaneet uskoutumisella. Yhden läheisen ystävän kanssa juhlimme juuri vuosipäivää. Tapasimme 16 vuotta sitten Oulun yliopiston käytävällä, kun aloimme opiskella kirjallisuutta samalla vuosikurssilla.

Olen huomannut, että ystävyyttä pitää vaalia. Nyt kun olemme molemmat perheellisiä, täytyy tapaamisista sopia, tai muuten käy niin, ettei nähdäkään. Ystävyyteen tulee suvantovaiheita, joiden aikana ei nähdä tai kuulla. On armollista, ettei se tarkoita lopullista erkaantumista. Tulee taas toinen elämäntilanne, jossa aikaa on molemmilla enemmän.

2 aihiota

Työmuistin tai kuvittelukyvyn rajallisuuden takia tajuntaani mahtuu vain kaksi romaanin aihiota. Usein käy niin, että toinen aihio jyrää toisen alleen tai anastaa toisen materiaalin.

Uusimmassa romaanissani oleva ajatus äidistä, joka ei saa yhteyttä tyttäreensä ja kertoo yhteisen tarinan omin sanoin, on alun perin toisesta romaaniaihiosta. Nyt kun olen käyttänyt sen, toisesta aihiosta ei tule romaania. Se ei haittaa. Uusia ajatuksia tulee. Kun on elänyt enemmän, tulee paljon enemmän aiheita mieleen kuin vaikka 20-vuotiaana.

”Jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä jos olisin vaihtanut baletin toisenlaiseen tanssiin.”

6 kuukautta jäisiä teitä

Urheilin nuorena tavoitteellisesti. En tiedä, olinko juoksijana lahjakas, mutta sinnikäs olin, ja sama sinnikkyys näkyy kirjoittamisessa.

Juoksemiseen ja kirjoittamiseen tarvitaan samaa toiston sietämistä. Tanssin balettia esiteini-ikäisenä kuutisen vuotta. Treenasimme systemaattisesti neljästi viikossa ja etenimme kovakärkisiin tossuihin saakka. Lopetin tanssin, kun aloin urheilla tulostavoitteellisesti.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä jos olisin vaihtanut baletin toisenlaiseen tanssiin. Jos olisin myöntänyt itselleni, että pohjoissuomalaisesta tytöstä, jonka kotikaupungissa tiet ovat jäässä viidestä seitsemään kuukautta vuodesta, ei välttämättä tule maailman parasta juoksijaa.

20 tanssijaa

Yritän päästä tanssitunneille monta kertaa viikossa. Olen tanssinut vuosia modernia afroa. Tanssi vastaa harmonian ja synkronian tarpeisiini. Kun 20 ihmistä tekee jonkin asian yhtä aikaa ja osuu täsmälleen yhteen nuottiin, tuntuu, kuin oppisi lentämään yhdessä.”

Riikka Pulkkinen

  • 36-vuotias kirjailija.
  • Asuu Helsingissä miehensä ja 3-vuotiaan tyttärensä kanssa.
  • Esikoisteos Raja julkaistiin vuonna 2006. Teoksia on käännetty 19 kielelle.
  • Viimeisin romaani Paras mahdollinen maailma ilmestyi syyskuun alussa.
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.

Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen
Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen

Suomalaisilla on kivun vuoksi eniten sairauspoissaoloja koko Euroopassa. Nelikymppisen Sari Salomaan työkyvyn vei 20 vuotta kestänyt jalkakipu.

Nyt kävi pahasti, Sari Salomaa tajusi liukastuessaan jäisellä tiellä. Kaatuessa jalasta kuului pamahdus, ja kun Sari koetti nousta ylös, hän huomasi, että jalkaterä sojotti väärään suuntaan.

Oli maaliskuu vuonna 1998. Sari oli 22-vuotias yo-merkonomiopiskelija, kihloissa...