”Aloin huomaamatta mennä kohti syömishäiriöisen ajattelutapaa, jossa ruoka on pahasta. Totuin nälkään”, kirjailija Miki Liukkonen kuvailee sairautensa alkuvaiheita. Kuvat: Milka Alanen
”Aloin huomaamatta mennä kohti syömishäiriöisen ajattelutapaa, jossa ruoka on pahasta. Totuin nälkään”, kirjailija Miki Liukkonen kuvailee sairautensa alkuvaiheita. Kuvat: Milka Alanen

Kirjailija Miki Liukkonen oli ahdistunut lapsesta saakka. Kolme vuotta sitten hän keksi pahaan oloonsa ratkaisuksi nälän. – Vaikenin syömishäiriöstä, koska en tuntenut ketään muuta miestä, jolla olisi ollut sama ongelma, Miki kertoo nyt.

Aamulla puuroa, päivällä omena, illalla muroja. Päivässä noin 800 kilokaloria. Se on koko päivän ravinnoksi liian vähän kenelle tahansa, saati sitten 182-senttiselle miehelle. Syömishäiriöisen Mikin mielestä se oli silti riittävästi. Kun puntari näyttää ensimmäisen kerran parin kolmen kilon pudotusta, Miki huomasi, että kaupassa ihmiset hymyilevät hänelle.

– Tai ainakin luulin niin. Ajattelin, että ne varmaan näkee, että en ole niin pöhöttyneen näköinen. Se kohotti itsetuntoa, kirjailija Miki Liukkonen sanoo.

– Nyt tuntuu, että mitä helvetin sekoilua se oikein oli?

Se minkä tänään tietää sekoiluksi, tuntui Mikistä vuonna 2014 mitä terävimmältä loogiselta ajattelulta, jolla ahdistus pysyi kurissa.

Muutamassa vuodessa Mikin elämässä oli tapahtunut paljon: ensin J. H. Erkon kirjoituskilpailun voitto 19-vuotiaana lukiolaisena, sitten kaksi taivaisiin kehuttua runokokoelmaa. Esikoisromaani Lapset auringon alla pääsi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Työn alla oli jo seuraava kirja, O (lue: ympyrä, ei O-kirjain tai nolla), monisyinen modernin ajan kuvaus. Se oli alusta asti kunnianhimoinen hanke, myös kokonsa puolesta. Miki halusi kirjoittaa 1500-sivuisen järkäleen, josta tulisi klassikko, vähän niin kuin uusi Sinuhe egyptiläinen.

– Halusin näyttää kaikille, mutta aloin pelätä, että en olekaan tarpeeksi lahjakas, etten pystykään.

”Itsekuri merkitsi minulle, että olin voittanut ahdistuksen.”

Tilanne oli ristiriitainen. Toisaalta kirjoittaminen sujui ja tekstiä syntyi yhtä helposti kuin aina. Silti ahdisti, oli ahdistanut lapsesta asti. Ahdistus ei ollut niin lamaannuttavaa, että se olisi estänyt toimimasta. Pikemminkin se oli pinnan alla vellovaa epämukavuutta, vaikeaa oloa, joka ei suostunut häipymään.

Tunne peittyi ainakin osittain, kun teki paljon töitä. Kymmenen tunnin kirjoituspäivät olivat muodostuneet Mikille normiksi. Ensimmäisen version hän kirjoitti aina käsin, koska siinä hän oli nopea, sitten vasta koneella. Mutta tuleva järkäle teki jokaisesta vaiheesta työläämpää ja vaikeammin hallittavaa. Liuskat, henkilöt, detaljit ja tarinat uhkasivat kaatua päälle.

Silloin Miki keksi, että kun vähensi syömistä, kaaoskin väheni.

– Sain siitä nautintoa. Tuli muutakin sisältöä kuin se ankara taiteellinen työskentely. Itsekuri merkitsi minulle, että olin voittanut ahdistuksen.

Nälän tunne tuntui aluksi hyvältä. Eikä se edes ollut nälkää, vaan enemmänkin kevyttä oloa.

– Kylläisestä olosta muodostui salakavalasti negatiivinen tunne. Jos vatsa oli täynnä, oli raskas ja veltto olo. Aloin huomaamatta mennä kohti syömishäiriöisen ajattelutapaa, jossa ruoka on pahasta. Totuin nälkään.

Lisää rajoja

Mikin lähipiiri oli huolissaan. Isä, kaksossiskot ja ystävät huomasivat mustat silmänaluset ja riutuneen olemuksen. Kun Miki meni Oulussa baariin – ja sinne hän usein meni – joku tuli aina kysymään, onko kaikki hyvin, kun olet tuon näköinen.

Alkoholia kului liikaa. Kun Miki tajusi, että kaljassa on kaloreita, jotka eivät lorahda suoraan pissan mukana ulos, juoma vaihtui screwdriver-drinkkeihin; vodka ja appelsiinimehu eivät turvottaneet. Tuolta ajalta muistot ovat sumuisia. Päiväkirjamerkinnöistäkään ei ole apua, sillä niitä ei ole. Ei huvittanut kirjoittaa, ja vuosia jatkunut tapa katkesi. Ihme kyllä kirja kuitenkin eteni; hyvää tekstiä syntyi, vain vauhti hidastui.

”Oli aamu, tärisin ja olin pelkkä luukasa.”

– Olin koko ajan uupunut, väsynyt ja ärtynyt. Maailmankuvani oli synkistynyt. Nyt tajuan, että olin nälissäni, aliravittu. Se vaikutti mielialaan.

Vielä 2010-luvun alussa Miki oli normaalipainoinen. Tiputus alaspäin oli alkanut pikkuhiljaa, eikä Miki osaa sanoa, milloin suhde omakuvaan muuttui kieroutuneeksi. Ehkä silloin, kun hän 19-vuotiaana ajatteli, että kirjoituskilpailun voitto annettiin hänelle vain siksi, että nuoret saisivat hänestä esimerkin ja alkaisivat lukea. Palkintotilaisuudessakin hän epäili, että voitto oli vain vitsi ja hänen tehtävänsä oli teeskennellä, että mahtava homma. Eihän kukaan voi ansaita sellaista hypetystä, jos oli kirjoittanut runot ohimennen matikan ja ruotsin tunnilla. Hävetti.

Oloa helpotti, kun alkoi tehdä rankasti töitä ja uuvuttaa itseään. Lisää rajoja sai syömisen rajoittamisella. Pahimmillaan Miki painoi vain yläasteikäisen tytön verran.

Muutos parempaan tapahtui syksyllä 2015 jonkinlaisen hermoromahduksen jälkeen.

– Oli aamu, tärisin ja olin pelkkä luukasa. Soitin isälle, että kaikki ei ole hyvin. Isä tuli hakemaan ja vei minut psykiatriselle poliklinikalle. Sain vahvan rauhoittavan lääkkeen ja pystyin selittämään heille koko elämäntarinani.

Sairaalassa Mikillä todettiin jonkinlainen loppuunpalamistila ja hänen elämäntapoihinsa puututtiin ensimmäistä kertaa vakavasti. Liikaa töitä ja stressiä, liian vähän ruokaa ja unta, liikaa tupakkaa ja alkoholia – se oli pikemminkin itseään laiminlyöneen 48-vuotiaan bisnesmiehen kuva kuin 24-vuotiaan nuorukaisen. Syntilistalla painoi myös vatsahaava, jonka Miki oli hankkinut esikoiskirjaansa kirjoittaessaan. Silloinkin hän päätyi sairaalaan.

 


Kirjailija Miki Liukkonen pakeni kirjoittamispaineita syömisen kontrolloimiseen.


Herkkä ja taiteellinen poika

Sairaalareissusta on kulunut vasta alle kaksi vuotta. Miki voi nyt paremmin ja paino on noussut jo lähelle normaalilukemia. Ihan näin helposti asiat eivät kuitenkaan kääntyneet parhain päin. Eivätkä ne alun perinkään menneet huonoon jamaan hetkessä. Se on pidempi tarina, lähes yhtä pitkä kuin Mikin elämä tähän asti. Eikä siinä tarinassa ole oikeastaan kyse syömishäiriöstä vaan ahdistuneisuudesta ja herkkyydestä.

– Olin herkkä lapsi. Mulla oli aina maha kipeä ja omituisia pelkoja. Haarukan ja veitsen piti olla tietynnäköiset, ja olin tarkka kellonajoista. Jos en mennyt nukkumaan samaan aikaan, se häiritsi niin, että valvoin koko yön. Jouluna itketti, kun oli hämärää ja punaista. Olisin halunnut, että on valoa, hämärä ja punainen saivat minut tuntemaan, että kaikki kuolevat.

”Se häiritsi, että ulkonäköäni kommentoitiin. Se oli noloa ja ärsyttävää.”

Miki oppi häpeämään herkkyyttään. Perhelomillakin hävetti sanoa, että lähdetään pois, on paha olla. Salailusta tuli vielä huonompi olo. Siitä taas tuli kierre tai pikemminkin stigma. Hän sai herkän, erikoisen persoonan maineen, ja siihenhän monien mielestä kuuluu vähän jännittyneisyyttä ja muuta ahdistusta.

Miki tulkitsi ja tarkkaili ympäristöään loputtomiin. Jos joku nauroi samassa huoneessa, hän oli varma, että hänelle naurettiin. Mieluiten hän viihtyi omissa oloissaan. Kamalinta oli, kun hän halusi olla rauhassa ja sitten jollain oli mielipide hänen ulkonäöstään.

– Kaunis poika, tutut ja vieraat sanoivat. Äitikin, mutta äidithän aina kehuvat lapsiaan. Kauniiksi sanominen ei ollut se ongelma, koska olen aina ollut suht feminiininen, mutta se häiritsi, että ulkonäköäni kommentoitiin. Se oli noloa ja ärsyttävää.

– Mutta ei näillä asioilla ollut mitään tekemistä ruuan ja syömisen kanssa. Olin siinä mielessä ihan tavallinen koulua käyvä nuori.

Kukaan ei ota vakavasti

Taiteellinen Miki innostui yläasteella kuvataiteesta ja lukiossa musiikista. Herkkyys sai uusia, ei-toivottujakin ilmenemismuotoja: yläasteella hän alkoi saada paniikkikohtauksia.

– Kerroin terveydenhoitajalle, että minulla on pakkoajatuksia enkä saa unta. Hoitaja sanoi, että ne ovat murrosikäiselle tyypillisiä oireita ja sitä paitsi, etkös sä ole kuvisluokalla, että taiteellinenkin olet.

Uusi yritys sivarissa. Taas Miki yritti kertoa jännittyneisyydestään ja paniikkikohtauksistaan. Lääkäri kuunteli ja kysyi sitten, että etkös sä ole se runoilija.

– Päädyimme innokkaaseen keskusteluun Kafkasta ja Aleksis Kivestä. Vasta myöhemmin tajusin, että taas koko homma, minun ahdistukseni, sivuutettiin.

”Mielsin syömishäiriön vieläkin tyttöjen sairaudeksi.”

Mikiä vaivaa, miksei hänen oireiluaan otettu vakavasti. Siksikö, että hän oli taiteellinen poika? Vielä aikuisenakin hän on törmännyt samaan ja kuullut ihmeellistä hekottelua, että sulla menee vähän lujaa, mutta sehän kuuluu tuohon ammattiin.

– Monet asiat sivuutetaan persoonaan kuuluvana. Ei ajatella, että jos toisella on huono olo, sillä on huono olo riippumatta siitä, onko se taiteilija vai palomies.

Ehkä kyse on ollut huonosta tuuristakin. Sellaiseksi Miki laskee myös terapeutin, jonka luona hän kävi säännöllisesti romahduksen jälkeen. Tapaamisissa Freudinsa ja Junginsa lukenut Miki pälpätti itseanalyysiaan tai kertoi tekeillä olevasta kirjastaan. Lopulta tunnit olivat pelkkää O-romaanin luonnostelua, jolla ei ollut mitään tekemistä Mikin voinnin kanssa.

– Saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta se ei ollut enää potilas–hoitaja-suhde vaan lähes ihailijasuhde. Olisi pitänyt hakea haastavampi terapeutti. Tätä valitin usein isälle.

Mutta syömishäiriöstään Miki vaikeni terapiassakin. Vaikka hän oli pahimmassa myllerryksessä ja laihtunut sairaalloisen paljon, hävetti.

– Vaikenin, koska en tuntenut yhtään miespuolista samasta ongelmasta kärsivää. Mielsin syömishäiriön vieläkin tyttöjen sairaudeksi.

Sitten oli vielä yksi iso ja vakava selitys, jota ammattilaiset tarjosivat joka kerta pahalle ololle: äidin kuolema. Miki oli yhdentoista, kun äiti sairastui ensimmäisen kerran rintasyöpään, ja kahdeksantoista, kun hän kuoli. Mikistä äidin kohtalolla ei kuitenkaan voinut selittää kaikkea pahaa oloa, ja siksi hän yritti jopa tahallaan sivuuttaa selityksen.

– Olin ollut ahdistunut jo paljon ennen äidin kuolemaa. Yritin selittää, että se pikemminkin vahvisti minua, ainakin hetkellisesti. Ajattelin, että nyt voin elää vapautuneesti, koska pahin on jo tapahtunut.

Kunnianhimo auttaa

Lopulta Mikin lähipiirissä alkoi olla huolta jo liikaakin.

– Kyllästyin, kun kaikki olivat koko ajan minusta huolissaan ja kaikki oli niin negatiivista. Mietin, että eihän elämän tarvitse olla näin helvetin vaikeaa.

Siitä eteenpäin auttoivat työ ja oma kunnianhimo. Miki halusi voida paremmin, jotta kirjasta tulisi hyvä.

– Mietin, että jos kerran aion kirjoittaa mestariteoksen, niin en kai saatana voi silloin miettiä omenaa. Näyttämisen halusta se parempi vaihe lähti.

” Monilla syömishäiriöisillä ei ole mitään oma intohimoa, joka vetää eteenpäin.”

– Mulla oli onneakin. Monilla syömishäiriöisillä ei ole mitään oma intohimoa, joka vetää eteenpäin. Voi olla, että he eivät ehkä ole päässeet opiskelemaan ja vaikea tilanne voi kestää vuosia ja johtaa jopa kuolemaan. Minä tiesin aina, että kävi miten tahansa, pyrin siihen, että kirjoitan, Miki sanoo.

Miki opetteli taas syömään enemmän, oikeita aterioitakin. Terveellinen ruokavalio on aina kiinnostanut häntä, jopa syömishäiriön pahimpana aikana. Miki onkin määritellyt ankarimman vaiheensa ortoreksiaksi, terveellisen ruuan pakkomielteeksi. Anorektikoksi hän ei itseään tuntenut.

Aivot tykkäsivät, kun ne saivat pitkästä aikaa ruokaa. Kymmenen tunnin työpäivät tuntuivat helpoilta, sumussa kirjoitetut pätkät vaihtuivat parempiin.

– Aivot toimivat naurettavan hyvin. Se oli hyvää aikaa, heräsin joka aamu innoissani kirjoittamaan.

Viime joulukuussa Miki sanoi kotikaupungilleen Oululle hyvästit ja toi muuttokuormansa Helsingin Alppilaan. O on valmis – sivuja siihen tuli lopulta 800 – ja se ilmestyy huhtikuussa.

Ensimmäistä kertaa elämässään Miki ei tiedä, mitä tekee seuraavaksi.

Olo on outo ja levoton. On aikaa soitella kavereille pitkiä turhanpäiväisiä puheluita. Uusi tyttöystävä on tuonut tasapainoa. Tuntuu hyvältä, kun saa välittää toisesta; itsestä pääsee irti paremmin.

Mutta syöminen ei ole Mikille vieläkään helppoa. Kieroutuneita ajatuksia on yhä jäljellä. Miki ei esimerkiksi muista, milloin olisi syönyt makeita herkkuja.

– Järki sanoo, että mitä väliä, sähän olet parantunut. Mutta siellä ne ajatukset vain kummittelevat. Tiedän, että menee vuosia päästä sairaan ihmisen mentaliteetista eroon. Ärsyttää, että vielä en pysty. Mutta haluaisin voittaa tän jutun.

Miki Liukkonen

Kirjailija ja runoilija on syntynyt 8.7.1989 Oulussa.

Julkaissut kolme runokokoelmaa ja romaanin Lapset auringon alla. Uusi romaani O ilmestyy 11.4.

Soittanut kitaraa The Scenes -yhtyeessä.

Asuu nykyään Helsingissä ja seurustelee runoilija Elsa Töllin kanssa.

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.

Tunnesyöminen ja oman vartalon häpeily estivät radiotoimittaja Hanna Kinnusta olemasta se urheilullinen ja sisukas tyyppi, joka hän todellisuudessa on.

Kaksi vuotta sitten seisoin alasti peilin edessä ja mietin, kuka on vienyt minun kehoni. Raskausarvet ja kilot eivät olleet minun kroppaani, Radio Aallon Dynastiasta tuttu aamujuontaja Hanna Kinnunen muistelee.

Hanna oli juuri aloittanut kehosuhdekurssin, josta etsi apua tunnesyömiseen ja epämukavaan oloon. Kurssilla tehtiin harjoituksia, jotka opettivat kuuntelemaan kehon viestejä.

– Huomasin, etten pystynyt seisomaan peilin edessä minuuttia kauempaa. Tein harjoituksen vielä muutaman kerran, ja pystyin viimein hengittämään. Sitten aloin kiittää vatsaani ja rintojani, jotka ovat jaksaneet kantaa ja imettää kaksi lasta. Aloin keskittyä myönteisiin tunteisiin ja löytää viimein iloisen itseni.

Liian iso liikkumaan?

Hanna on aina ollut liikunnallinen. Hän aloitti tanssin kolmevuotiaana ja jatkoi kilpatanssia 14-vuotiaaksi SM-tasolle asti. Sitten nivelsiteet katkesivat ja tanssi jäi harrastukseksi. Pitkästä liikuntataustastaan huolimatta Hanna ei ole koskaan pitänyt itseään urheilullisena.

– Laihdutin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Koulussa jotkut kiusasivat pyöreydestä. Ajattelin, että hoidan asian ja lenkkeilin salaa koko kesän. Laihdutus loppui, kun äitini havahtui muutokseen kesän lopussa. Olin hetken aikaa aivan liian taitava salaamaan ensin surun kiusatuksi tulemisesta ja sen jälkeen laihduttamiseni, Hanna kertoo.

Teini-iässä tanssivalmentaja haastoi Hannan kanssaan painonpudotuskisaan.

Toisen kerran Hanna kohtasi paineita laihduttaa, kun teini-iässä tanssivalmentaja haastoi hänet kanssaan painonpudotuskisaan.

– Hänen mukaansa parin kilon pudotus olisi auttanut lajissa pärjäämisessä. Tanssissa kilpailu oli kovaa, ja tunsin tanssijoita, joilla oli anoreksia tai bulimia. Lajista puuttui lapsen näkökulmasta tervettä suhtautumista urheiluun. En ryhtynyt laihdutuskisaan.

Tanssi pysyi säännöllisenä osana Hannan elämää aina kolmekymppiseksi asti. Hän tanssi kuubalaista salsaa, streetiä ja discoa ja myös opetti tanssimista.

– Rakastan tanssia ja olen ollut lahjakas oppimaan koreografioita. Silti mielessäni on kytenyt ajatus siitä, että en voi harrastaa lajia, jos olen tietyn kokoinen.

Suklaasieposta salikissaksi

Ruuhkavuosien myötä tanssiharrastus jäi lähes kokonaan, ja Hannan urheilut koostuivat satunnaisista kuntosalipyrähdyksistä.

– Vuosina 2006–2009 näyttelin Salatut Elämät -sarjassa ja olin reilusti ylipainoinen. Taustalla oli vaikea ero, jota hoidin tunnesyömällä. Myös raskauteni vaikuttivat suhteeseeni liikuntaan ja ruokaan, Hanna pohtii.

– Ensimmäinen lapseni syntyi vuonna 2010. Synnytys oli raju ja päättyi sektioon. Kun pääsin kotiin, kävelin 3,5 tuntia päivässä, koska halusin palavasti olla hyvinvoiva tuore äiti.

Vuonna 2012 syntyi toinen lapsi, ja jälleen Hanna hoiti väsymystä tunnesyömällä. Vasta muutaman vuoden kuluttua kehosuhdekurssille lähdettyään hän oivalsi, millaista liikuntaa ja ruokaa hänen vartalonsa kaipaa.

– Olin ollut monta vuotta surullinen, en oma iloinen itseni. Tajusin, että liikunnan tärkein tehtävä on tuottaa hyvää oloa ja energiaa ja ettei minun tarvitse mennä suklaakaapille, jos on paha tai väsynyt olo.

”Haluan, että lapsillenikin välittyy se, että minulla on terve suhde vartalooni.”

Tänä syksynä Hanna on treenannut salilla personal trainer Mikko Silvennoisen ohjauksessa. Liikuntarutiinin löytymiseen vaikutti se, että Hannan kilpirauhasesta löydettiin loppukesästä kasvain.

– Se oli hyvänlaatuinen, mutta se säikäytti, ja koin tarvetta laittaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen. Olen 37-vuotias ja jemmannut paljon suklaata ja karkkia itseeni. Nyt on aika pitää itsestä huolta, Hanna sanoo.

– Jotkut sanovat, että on luksusta maksaa pt:stä, mutta ei se ole. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtää jahkailujani ja ruuhkavuosiani. Mikon laatima treeniohjelma ja ruokavalio tuntuvat luonnollisilta.

Hannalle tärkeintä treenaamisessa eivät ole pudotetut kilot. Siksi hän ei ole asettanut itselleen painotavoitteita. Tärkeintä on tehdä liikunnasta pysyvä elämäntapa.

Nykyään Hanna ei mieti, tarvitsisiko olla tietyn muotoinen voidakseen urheilla. Hän käy tanssimassa streetiä aina kun ehtii.

– Suhtaudun peilikuvaani rehellisesti, se on tällä hetkellä sellainen kuin on. Uskon ennen kaikkea hyvinvoivaan kehoon ja haluan, että lapsillenikin välittyy se, että minulla on terve suhde vartalooni. Nyt ajattelen, etteivät kilot määrittele kuntoani.

Oulusta kotoisin oleva 37-vuotias Radio Aallon Dynastia-ohjelman aamujuontaja asuu Klaukkalassa miehensä ja 5- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa.

Työskennellyt näyttelijänä esimerkiksi Salatut Elämät -sarjassa ja Levottomat 3 -elokuvassa sekä toimittajana Yleisradiossa.

Kirjoittanut kehopositiivisuuteen kannustavan kirjan Valtavan ihana yhdessä Aino-Kuutamo Uusitorpan kanssa.