”Ihminen ei voi sovinnolla hyväksyä sitä, että tulemme kuolemaan ja tuhoutumaan”, Claes Andersson sanoo. Kuva: Heli Blåfield
”Ihminen ei voi sovinnolla hyväksyä sitä, että tulemme kuolemaan ja tuhoutumaan”, Claes Andersson sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kirjailija ja psykiatri Claes Andersson, 79, on joutunut hyväksymään, että fyysinen voima ja seksuaaliset nautinnot ovat enää vain muistoja.

OPPI 1: ITSEMURHA-AJATUKSET VOIVAT HÄVITÄ

”Monesti lääketiedettä opiskelleet ihmiset luulevat sairastuvansa itse kaikkiin mahdollisiin tauteihin, joista ovat lukeneet. Minä olen kärsinyt pelihimosta ja itsetuhoisista ajatuksista.

Olin hoitanut itsemurhaa yrittäneitä ihmisiä hyvin paljon, mutta se ei estänyt minua ajautumasta samaan tilanteeseen. 1980-luvun alussa Suomeenkin levisivät tiedot aids-epidemiasta, ja minulla oli ollut yhteyksiä New Yorkiin, jossa nuoria miehiä kuoli joukoittain. Minussa heräsi selittämättömän voimakas pelko, että olen sairastunut. Varmaan siihen liittyi syyllisyydentunteita joistain tapahtumista, joita en jälkeenpäin itse voinut hyväksyä.

Tein jopa itsemurhavalmisteluja. Sitten viime hetkellä tunne vain laukesi jotenkin. Ihan yhtäkkiä. Sen jälkeen en ole ollut taipuvainen itsetuhoisiin ajatuksiin.

Rahapeleistä innostuin ohitusleikkaukseni jälkeen. Olin lukenut, että ison leikkauksen jälkeen tulee usein depressio. Ajattelin, että minä en kyllä välittäisi saada sellaista, menen mieluummin kasinolle. Siellä synkät ajatukset eivät vaivanneet ollenkaan. Luulen, että pelaaminen auttoi minua jollain tavalla.”

OPPI 2: SYDÄN LYÖKÖÖN NIIN KUIN LYÖ

”Olen nyt 79-vuotias. Vanheneminen on fyysistä luopumista. Asteittaista luopumista.

Eihän kukaan voi sanoa, että se olisi nautinnollista, kun joka paikkaa särkee, ei pysty enää kunnolla kävelemään ja sydänkin lyö miten lyö.

Fyysinen hyvinvointi, nautinto ja seksuaalisuus elävät enää elävinä muistissa. Mutta täytyy sitten vain löytää muita asioita elämässä, jotka ovat nautinnollisia ja palkitsevia.

”En saanut unta, kun tarkkailin sydämenlyöntejäni.”

Jossain vaiheessa olin aika neuroottisen fiksoitunut sydämeeni. En saanut unta, kun tarkkailin sydämenlyöntejäni. Minulla oli erilaisia rytmihäiriöitä ja rintakipuja, joita korjattiin Meilahdessa sähköllä. Pallolaajennuksia on tehty pari kolme kappaletta, isompia sydänleikkauksia kaksi.

Nykyisin ajattelen, että sydän lyököön rauhassa niin kuin lyö.”

OPPI 3: ASIOISTAAN ON VASTATTAVA ITSE

”Olin kaksivuotias, kun talvisota alkoi. Meidät evakuoitiin Helsingin Korkeavuorenkadulta ensin Askolaan ja sieltä Emäsaloon maalaistaloon. Isäni oli koko lapsuuteni poissa, sodassa. Lapselle kipeintä oli miettiä, tuleeko isä koskaan takaisin.

Isä ei koskaan halunnut puhua sotakokemuksistaan, ei lastensa eikä muidenkaan kanssa. Varmaan hän oli kokenut semmoista, josta ei ollut helppo kertoa.

Opin aika varhain, että asioista pitää vastata itse. Isälle oli täysin mahdotonta uskoutua, ja äiti oli niin epävarma ja ahdistunut ihminen, että hän ei ollut vaihtoehto. Minulla ei ollut ketään aikuista, jonka kanssa olisin voinut käydä luottamuksellisia keskusteluja. Huomaan, että kirjoitan tästä jatkuvasti kirjoissani. Kirjoittaminenhan on usein sitä, että yrittää jotenkin korjata menneisyyttään.”

OPPI 4: ON OLTAVA NIIN AVOIN KUIN USKALTAA

”Jos kirjoittaa omasta elämästään, ei ole mitään järkeä jättää pois kipeitä asioita. Joko jättää kokonaan kirjoittamatta tai sitten kirjoittaa niin avoimesti kuin osaa tai uskaltaa.

Olen kyllä saanut kärsiä joistakin kirjoittamistani asioista, mutta aika moni on tullut myös sanomaan, että kiva kun kirjoitit, minulla oli just samanlaista. On helpottavaa huomata, että vaikeidenkaan asioiden kanssa ei ole yksin.”

OPPI 5: NÄIN NOUSEE KUUME

”Lapsuudenkotini oli keskiluokkainen porvarisperhe, ei kovin poliittinen, mutta vasemmistoa ei voitu sietää. Se oli aika luonnollista kodissa, jossa isä oli ollut sodassa elämänsä parhaat vuodet.

”Kun isäni tuli Dragsvikiin minua moikkaamaan, teetin tapaamista varten univormun.”

Isäni oli sotilasarvoltaan yliluutnantti. Minua otti koko nuoruuteni päähän, että hän oli yliluutnantti, enkä ollut itse vielä mitään. Menin sotaväkeen valmistuttuani lääkäriksi, ja minusta tuli siellä lopulta lääkintäkapteeni. Kun isäni tuli Dragsvikiin minua moikkaamaan, teetin tapaamista varten univormun. Piti todistaa, että olin hierarkiassa ylempänä kuin faija.

Työskennellessäni sotilassairaalassa sain vähän liian kiltin lääkärin maineen. Sotilaat olivat keksineet, että jos pistää sikarinpätkän perseeseen, nousee kuume. Kun niitä pätkiä sitten kumihanskoilla kaivelin ulos, ajattelin, että tämä ei voi olla elämäni tarkoitus.”

OPPI 6: PSYKIATRI EI VALMISTU KOSKAAN

”Lääkäriksi opiskeleminen kesti kuusi vuotta, psykiatriaan erikoistuminen toiset kuusi. Siihen päälle vielä omat terapiat kuusi vuotta. Aika pitkä koulutus siitä sitten tuli. Vaikka psykiatri ei tietysti valmistu oikeasti koskaan.

”Vaalien jälkeisenä aamuna heräsin ja huomasin, että olen kansanedustaja.”

Oli täysi erehdys, että minut valittiin eduskuntaan vuonna 1987. Minulle soitettiin, että voisinko tulla mukaan kansandemokraattien vaalityöhön, kun heiltä puuttuu porukkaa. Sanoin, että voin tulla, jos voitte luvata, ettei ole mitään riskiä tulla valituksi.

Olin kuitenkin ollut kirjailijana sen verran julkisuudessa, että vaalien jälkeisenä aamuna heräsin ja huomasin, että olen kansanedustaja. Olin silloin viisikymppinen. Innostuin kyllä kansanedustajan työstä. En ollut mikään talousviisas, piti sitäkin ruveta opiskelemaan, että olisin ymmärtänyt edes perusasiat. Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi minut valittiin, koska en ollut kenenkään vihamies.

OPPI 7: JOSKUS ON HYVÄ, ETTÄ ON PÖYTÄ VÄLISSÄ

”Kun lähdin politiikkaan, päätin etukäteen, etten käytä mitään psykoanalyyttisia termejä tai diagnooseja ilmaisemaan halveksuntaani ketään kohtaan.

Minulla oli hyvät välit useimpiin ihmisiin myös muissa puolueissa, mutta Sauli Niinistölle suutuin oikein kunnolla yhdessä budjettikokouksessa. Minun piti saada parannusta opintotukeen, kaikki oli valmisteltu, ja sitten Niinistö valtiovarainministerinä vain kieltäytyi. Tunsin, että hän vain kiusasi minua. Silloin olin valmis tekemään rumia asioita. Hyvä, että oli pöytä välissä.”

OPPI 7: PITKÄN LIITON SALAISUUS ON LOJAALISUUS

”Olemme eläneet yhdessä puolisoni Katriina Kuusen kanssa 46 vuotta. Naimisiin emme ole menneet. Olin kerran naimisissa ja olen ajatellut, että se riittää.

Pitkään liittoon liittyy hyvin erilaisia kausia. Ennen ajattelin, että on hyvä pitää liitosta kiinni niin kauan kuin lapset tarvitsevat semmoista.

Kun erosin ensimmäisestä vaimostani, nuorin kolmesta lapsestamme oli ihan pieni vielä. Ajattelin silloin koko ajan, että se oli hankalaa lapsille. Kyllähän minä lapsia tapasin, mutta asema on erilainen, kun on vain viikonloppuisä.

”Kun vanhenee, tulee myös mukavuudenhaluiseksi.”

Eiväthän lapset enää vuosikymmeniin ole meille Katriinan kanssa olleet syy pysyä yhdessä. Kyllä tässä jokin muukin voima on. Ehkä se on lojaalisuus.

Pitkään liittoon liittyy myrskyisiäkin vaiheita. Kriisejä ja rakastumisia sinne tänne. Ei ihminen ole mikään ohjelmoitava kone.

Mutta kun vanhenee, tulee myös mukavuudenhaluiseksi. Ei jaksa jatkuvasti lopettaa ja aloittaa jotain uutta.”

OPPI 8: LAPSEN KRITIIKKI ON KESTETTÄVÄ

”Minulla on yhteensä kuusi lasta: Christinan kanssa kolme, Margareta Starckin kanssa yksi ja Katriinan kanssa kaksi – yksi biologinen lapsi ja Kim, jonka adoptoimme Pohjois-Thaimaasta vuonna 1975.

Olen rakastanut kaikkia lapsiani aidosti. Samalla on usein ollut syyllisyyden tunne siitä, että olen ollut liikaa muissa puuhissa. Varsinkin poliittisina vuosinani.

Joku lapsista on tietysti katkera siitä, että ei ole saanut tarpeeksi huolenpitoa ja rakkautta. Ei sille mitään voi, se kritiikki on vain kestettävä.

Ajattelin aina, että en halua ainakaan samanlaiseksi kuin oma isäni, joka oli paljon poissa. Mutta minusta tulikin samanlainen, valitettavasti. Samalla tavalla autoritäärinen en kuitenkaan ole ollut. En ole koskaan pitänyt huutamisesta.”

OPPI 10: KIIRASTULI KOETAAN JO MAAN PÄÄLLÄ

”Kaupungilla kulkiessani aina joku huutaa: ’Terve Clasu!’ Tärkeimpiä ovat kuitenkin ne muutamat ystävät, joille voin olla avoin, kertoa asioistani niin kuin ne ovat.

Tietysti myös aikuisten lasten kanssa voi olla luottamukselliset välit, mutta lapselle ei koskaan voi samalla tavalla puhua esimerkiksi ongelmista, jotka liittyvät lähisuhteisiin tai seksuaalisuuteen. Siinä menee raja.

Uudessa romaanissani Hiljaiseloa Meilahdessa on pitkä kuvaus siitä, mitä tapahtuu päähenkilön kuoleman jälkeen. Sitä oli erityisen hauska kirjoittaa. Se on minun kuvitelmani siitä, millaista kuoleman jälkeen on.

Kaikilla suurilla uskonnoilla, mytologioilla ja saduilla on samanlainen lähtöpohja; ihminen ei voi sovinnolla hyväksyä sitä, että tulemme kuolemaan ja tuhoutumaan. Täytyy rakentaa suuria fantasioita, jotka auttavat meitä suhtautumaan siihen.

Itse ajattelen, että kaikki helvetit, kiirastulet ja paratiisit koetaan jo täällä maallisessa elämässä.”

Lue aiemmin ilmestyneet Tämän olen oppinut -juttusarjan jutut täältä.

Claes Andersson

Syntynyt 30.5.1937 Helsingissä. Asuu Helsingissä avopuolisonsa Katriina Kuusen kanssa.

Kirjailija, psykiatrian erikoislääkäri, jazzpianisti.

Entinen vasemmistoliiton puheenjohtaja (1990–1998), kansanedustaja (1987–1998 ja 2007–2008) ja kulttuuriministeri (1995–1998).

Kuudes romaani ilmestyi syksyllä. Julkaissut toistakymmentä runokokoelmaa, omaelämäkerrallisia teoksia ja tietokirjoja.

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.

Tunnesyöminen ja oman vartalon häpeily estivät radiotoimittaja Hanna Kinnusta olemasta se urheilullinen ja sisukas tyyppi, joka hän todellisuudessa on.

Kaksi vuotta sitten seisoin alasti peilin edessä ja mietin, kuka on vienyt minun kehoni. Raskausarvet ja kilot eivät olleet minun kroppaani, Radio Aallon Dynastiasta tuttu aamujuontaja Hanna Kinnunen muistelee.

Hanna oli juuri aloittanut kehosuhdekurssin, josta etsi apua tunnesyömiseen ja epämukavaan oloon. Kurssilla tehtiin harjoituksia, jotka opettivat kuuntelemaan kehon viestejä.

– Huomasin, etten pystynyt seisomaan peilin edessä minuuttia kauempaa. Tein harjoituksen vielä muutaman kerran, ja pystyin viimein hengittämään. Sitten aloin kiittää vatsaani ja rintojani, jotka ovat jaksaneet kantaa ja imettää kaksi lasta. Aloin keskittyä myönteisiin tunteisiin ja löytää viimein iloisen itseni.

Liian iso liikkumaan?

Hanna on aina ollut liikunnallinen. Hän aloitti tanssin kolmevuotiaana ja jatkoi kilpatanssia 14-vuotiaaksi SM-tasolle asti. Sitten nivelsiteet katkesivat ja tanssi jäi harrastukseksi. Pitkästä liikuntataustastaan huolimatta Hanna ei ole koskaan pitänyt itseään urheilullisena.

– Laihdutin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Koulussa jotkut kiusasivat pyöreydestä. Ajattelin, että hoidan asian ja lenkkeilin salaa koko kesän. Laihdutus loppui, kun äitini havahtui muutokseen kesän lopussa. Olin hetken aikaa aivan liian taitava salaamaan ensin surun kiusatuksi tulemisesta ja sen jälkeen laihduttamiseni, Hanna kertoo.

Teini-iässä tanssivalmentaja haastoi Hannan kanssaan painonpudotuskisaan.

Toisen kerran Hanna kohtasi paineita laihduttaa, kun teini-iässä tanssivalmentaja haastoi hänet kanssaan painonpudotuskisaan.

– Hänen mukaansa parin kilon pudotus olisi auttanut lajissa pärjäämisessä. Tanssissa kilpailu oli kovaa, ja tunsin tanssijoita, joilla oli anoreksia tai bulimia. Lajista puuttui lapsen näkökulmasta tervettä suhtautumista urheiluun. En ryhtynyt laihdutuskisaan.

Tanssi pysyi säännöllisenä osana Hannan elämää aina kolmekymppiseksi asti. Hän tanssi kuubalaista salsaa, streetiä ja discoa ja myös opetti tanssimista.

– Rakastan tanssia ja olen ollut lahjakas oppimaan koreografioita. Silti mielessäni on kytenyt ajatus siitä, että en voi harrastaa lajia, jos olen tietyn kokoinen.

Suklaasieposta salikissaksi

Ruuhkavuosien myötä tanssiharrastus jäi lähes kokonaan, ja Hannan urheilut koostuivat satunnaisista kuntosalipyrähdyksistä.

– Vuosina 2006–2009 näyttelin Salatut Elämät -sarjassa ja olin reilusti ylipainoinen. Taustalla oli vaikea ero, jota hoidin tunnesyömällä. Myös raskauteni vaikuttivat suhteeseeni liikuntaan ja ruokaan, Hanna pohtii.

– Ensimmäinen lapseni syntyi vuonna 2010. Synnytys oli raju ja päättyi sektioon. Kun pääsin kotiin, kävelin 3,5 tuntia päivässä, koska halusin palavasti olla hyvinvoiva tuore äiti.

Vuonna 2012 syntyi toinen lapsi, ja jälleen Hanna hoiti väsymystä tunnesyömällä. Vasta muutaman vuoden kuluttua kehosuhdekurssille lähdettyään hän oivalsi, millaista liikuntaa ja ruokaa hänen vartalonsa kaipaa.

– Olin ollut monta vuotta surullinen, en oma iloinen itseni. Tajusin, että liikunnan tärkein tehtävä on tuottaa hyvää oloa ja energiaa ja ettei minun tarvitse mennä suklaakaapille, jos on paha tai väsynyt olo.

”Haluan, että lapsillenikin välittyy se, että minulla on terve suhde vartalooni.”

Tänä syksynä Hanna on treenannut salilla personal trainer Mikko Silvennoisen ohjauksessa. Liikuntarutiinin löytymiseen vaikutti se, että Hannan kilpirauhasesta löydettiin loppukesästä kasvain.

– Se oli hyvänlaatuinen, mutta se säikäytti, ja koin tarvetta laittaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen. Olen 37-vuotias ja jemmannut paljon suklaata ja karkkia itseeni. Nyt on aika pitää itsestä huolta, Hanna sanoo.

– Jotkut sanovat, että on luksusta maksaa pt:stä, mutta ei se ole. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtää jahkailujani ja ruuhkavuosiani. Mikon laatima treeniohjelma ja ruokavalio tuntuvat luonnollisilta.

Hannalle tärkeintä treenaamisessa eivät ole pudotetut kilot. Siksi hän ei ole asettanut itselleen painotavoitteita. Tärkeintä on tehdä liikunnasta pysyvä elämäntapa.

Nykyään Hanna ei mieti, tarvitsisiko olla tietyn muotoinen voidakseen urheilla. Hän käy tanssimassa streetiä aina kun ehtii.

– Suhtaudun peilikuvaani rehellisesti, se on tällä hetkellä sellainen kuin on. Uskon ennen kaikkea hyvinvoivaan kehoon ja haluan, että lapsillenikin välittyy se, että minulla on terve suhde vartalooni. Nyt ajattelen, etteivät kilot määrittele kuntoani.

Oulusta kotoisin oleva 37-vuotias Radio Aallon Dynastia-ohjelman aamujuontaja asuu Klaukkalassa miehensä ja 5- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa.

Työskennellyt näyttelijänä esimerkiksi Salatut Elämät -sarjassa ja Levottomat 3 -elokuvassa sekä toimittajana Yleisradiossa.

Kirjoittanut kehopositiivisuuteen kannustavan kirjan Valtavan ihana yhdessä Aino-Kuutamo Uusitorpan kanssa.